Enkö ole enää muuta kuin äiti!!!!!!?????

[sydelve]

Esikoiseni syntyi neljä kuukautta sitten. Päivärytmi on alkanut löytyä ja minulla olisi nyt myös vapaa-aikaa ja mahdollisuuksia esim. shoppailuun, kahvilakäynteihin jne., sillä vauva nukkuu pitkiä päiväunia.

Ongelmani on se, että minuun suhtaudutaan nykyään niin voimakkaasti vain äitinä. Se on suurin roolini tällä hetkellä, mutta minä haluan puhua muistakin asioista, kuin vauvan kehityksestä ja lapsiperheen asioista. Olen edelleen se ihminen, joka seuraa aktiivisesti yhteiskunnallisia asioita, lukee valtavasti, on kiinnostunut muodista, harrastaa kulttuuria ja opiskelee. Tuntuu ahdistavalta kun kaverit, joilla ei ole lapsia, suorastaan karttelevat minua, vaikka olen yrittänyt selittää, että me voidaan ihan hyvin mennä kahville, pikkuinen nukkuu hyvin ja tiedän monta kahvilaa, joissa voin käydä vaihtamassa vaipan ja imettää välillä ja vauva voi välillä nukkua ulkona vaunuissa jos otamme ikkunapöydän josta voimme vahtia. Ja mun kanssa voi edelleenkiin puhua kaikesta maan ja taivaan välillä! Ja myös mua kiinnostavat meikit ja uudet vaateihanuudet....

Ja perheelliset kaverit ovat kaikkein pahimpia. Tuntuu siltä, kuin me emme olisi enää mitään muuta kuin isiä ja äitejä. Jaksan ja haluan aikani puhua lasten kommelluksista ja vertailla kokemuksia, mutta siksihän hitto vie minä sinne kaupungille/kahville/kävelylle/lounaalle lähden, ettei elämäni pyörisi vain sideharsojen ja vaippapyykin ympärillä.

Masentaa ja itkettää. En todellakaan koe olevani huono äiti, mutta tulee sellainen fiilis, että lapsen saatuani mulla ei ole enää mitään oikeutta olla mitään muuta.

 

[madre]

Sama täällä, mutta aion kyllä olla nainen edelleen enkä anna asian häiritä.

 

[tuttu juttu]

jep, ehdotin ystävilleni että lähtisin hedän mukaan shoppailureissulle lapseni kanssa (olin jo jumittanut kotona kauan..) mutta ilmeet kertoivat kaiken ja kommentti "me mennään kyllä tosi tahilla ja tehokkaasti" - tajusin, että olisin ollut vain hidaste vaunuineni. Kivalta tuntu, samaten kommentit "mua niin ärsyttää mennä kahville ku pennut huutaa vieressä", empä ole kahville pyytäny enää. Jännä juttu tosiaan miten yhtäkkiä oletkin joku "toinen" jonka kanssa ei sitte voi muka tehä mitään mitä ennen. Eikä tarvii sanoa kun että meen ostamaan tutin kun tarvii niin heti ollaan sitämieltä että en tee mitää muuta ku mamma juttuja! No, jätän heidät omaan arvoonsa, sillä itse tiedän olevani sama ihminen kun ennenkin vaikka lapsen olen saanut ja sitä on ajateltava omien tarpeidensa edelle joissain asioissa! Mutta oikeus on olla muutakin kuin "vaan" äiti!! Tsemppiä sydelve!!

 

[ModestyB]

Elämän murroskohdissa huomaa, ketkä ovat todellisia ystäviä. Monet sellaiset, joiden kanssa on ystävystynyt koulussa tms., ovat käytännössä tulleet ystäviksi vain siksi, että on pakko jonkun kanssa päivittäin aikaa viettää koulussa/töissä, mutta syvällisempää yhteyttä ja kiinnostusta ei välttämättä ole, kun se tietty koulu/työ ei enää tuo yhteen.

Usein kyllä totutteluakin tarvitaan aluksi ja suoraa puhetta. Siis ystäville pitää sanoa suoraan tuo tänne kirjoittamasi: tykkään käydä teidän kanssa kahveilla, minusta se onnistuu hyvin nyt, kun vauva nukkuu ja haluan puhua pääasiassa niistä asioista, joista ennenkin olemme puhuneet.

Perheelliset kaverit varmaan haluavat jakaa omia kokemuksiaan, sehän on mukavaa ja hyvin inhimillistä koittaa päästä pätemään tai opettamaan tai varoittamaan, kun on kokenut jotain ennen toista. Heille voi yhtä lailla sanoa, että nyt voitaisiin puhua aiheesta X ja alkaa sitten itse puhua siitä mikä kiinnostaa.

Nämä on niin yksilöllisiä asioita, keitä mitkäkin aiheet kiinnostavat missäkin vaiheessa. Monilla tuoreilla äideillä menee pitempään ennen kuin meikit ja vaatteet alkavat enemmälti kiinnostaa (esim. koska ei mahdu normaaleihin vaatteisiin ja naama kukkii, kuten minulla) ja toisia ne eivät ole ennenkään niin kiinnostaneet.

Jos ei vanhoista kavereista löydy hyvää seuraa tähän tilanteeseen, pitää etsiä uusia.

 

[4:n äiti, ei kirj]

Minulla kävi osittain samoin, tosin osa ystävistä jäi. Ilmeisesti juuri he ovat sitten niitä tosiystäviä, olemme yhä ystäviä ja tukeneet toisiamme läpi kaikenlaisten juttujen. Ne muut häipyivät. Älä sure sitä, nytpä tiedät ketkä ovat tosiystäviäsi... Uusiakin onneksi saa, varsinkin lapsen kautta tutustuu helposti muihin äiteihin...

Niille kaverillisille sanoin jo aikoinaan, ettei minua kiinnosta mikään kumisaapasihmettely. Haluan puhua "järkeviä" juttuja, jotka kyllä usein kuullostavat varmaan sivullisista järjettömältä hörötykseltä...

Onnea oikeiden ystävien löytymiseen.

 

[Ann_i]

Sulle kyllä tekis hyvää päästä menemään myös ilman vauvaa. Tai mulle ainakin tekee. Ja lapsen isälle tekee ihan erityisen hyvää olla kahdestaan lapsen kanssa, kun äiti liukenee omille teilleen.

En edes ehdota lapsettomille kavereille, että näkisin heitä vauvan kanssa, kun tiedän tasan, kuinka vaivaannuttavaa on yrittää olla läsnä ihmisen kanssa, joka koko ajan kuuntelee toisella korvalla, onko vauva heräämässä ym. Miehen kanssa on sovittu illat, jolloin voi kumpikin sopia omia menojaan, ja toinen on silloin automaattisesti lapsen kanssa. Useinkaan noille illoille ei ole mitään sovittu, mutta jo tieto siitä, että voi sopia tapaamisia soittamatta miehelle ensin, antaa tietyn vapauden tunteen.

Mulla on sikäli hyvä tilanne, että harrastukset on aina tukeneet työtäni, joten äitiyslomallakin pääsen harrastusten kautta toteuttamaan ammatillisiakin puoliani ja puhumaan yhteiskunnallisista asioista. Lapselliset kaverini taas tuntuvat olevan ihan hurjia superihmisiä - monet suorittaa samalla toista tutkintoa, on luottamustehtävissä ja muutenkin aktiivisia, joten heidän kanssaan on helppo keskustella muistakin kuin lapsista. Pitää vaan itse pitää huoli, että on kiinnostunut ja ajan tasalla siitä, mitä he tekevät.

 

[joitain ajatuksia]

Eikös se vauva nyt jonkun tunnin kahvittelun tai kävelylenkin voi olla isänkin kanssa kotona niin ystäväsi oikeasti huomaisivat, että olet todellakin muutakin kuin äiti? Ehkä ystävilläsi on kokemusta vaan sellaisista äideistä, joiden huomion vauva läsnäollessaan vie 100% jolloin on käytännössä aivan sama kuin kyseistä äitiä ei olisi paikalle kutsuttukaan jos vauva tulee mukana, tällaisiahan suuri osa on. Tai sitten ystäväsi vaan eivät ole olleet vauvojen kanssa tekemisissä ja ujostelevat siksi nähdä sinua vauvan kanssa kun eivät tiedä, miten vauva pitäisi ottaa huomioon. Voi olla myös, että tietämättäsi oma lapsettomuus on jollekin ystävällesi kipeä paikka ja saattaa kirvoittaa ikäviä kommentteja. Ymmärrystä voisi osoittaa puolin ja toisin, älä vaadi muilta ymmärystä enempää kuin annat heille.

Sieltä hiekkalaatikolta lapsen kautta vasta löytääkin niitä uusia kavereita, joille et ole muuta kuin lapsesi äiti ja jotka sensijaan, että kysyisivät mitä sinulle kuuluu,kysyvät mitä teille tai lapsellesi kuuluu...

 

[Äippäliininen täälläkin]

Jaan ap:n ahdistuksen. Itse tosin olen vielä raskaana ja odotan ensimmäistäni, mutta jo nyt on osa ystävyyssuhteista karissut. Eräs jo perheellinen ystävä ei vain voinut ymmärtää, etten jaksa vatvoa vain ja ainoastaan tätä raskauttani ja elää koko elämääni tämän tulevan vauvan kautta. Välit meni poikki kun oon "niin kylmä" .. Saan kyllä jauhaa tästä lapsesta ihan riittämiin mieheni kanssa, jos tarve vaatii.

Toinen (ex??) ystäväni puolestaan, joka ei itse halua lapsia (en tiedä eikö halua niinkuin sanoo vai eikö voi saada?) oli haukkunut minut toiselle ystävällemme, kuinka olen pilannut elämäni kun tulin raskaaksi, kuinka minulle ei voi puhua mistään muusta kuin lapsista ja kuinka minulle ei enää uskalla kertoa mielipiteitä siitä ettei pidä lapsista. Itse en ole sanallakaan vatvonut tätä raskautta hänelle, koska niinkuin sanoin, en koe sitä tarpeelliseksi. Olen yrittänyt jutella normaaleista asioista niinkuin tähänkin saakka, mutta jostain syystä tämä ystäväni käyttäytyy todella kummallisesti, ottaa tulevan vauvan koko ajan puheeksi, haluaa koskea mahaani ja lässyttää "massulleni", mitä en voi edes sietää.. Sitten selän takana jauhaa kuinka minä olen se joka on muuttunut. Olen kyllä koettanut sanoa, ettei minulle tarvitse puhua hoivakieltä vaan olen ihan aikuinen ihminen.

Onneksi on näitä niin lapsettomia kuin lapsellisiakin ystäviä, jotka ainakin vielä tajuavat että minä olen minä. Ja olen käskenyt heitä potkaisemaan minua siinä vaiheessa kun alan keskustella ainoastaan kakan koostumuksesta. Tottakai äitiys jollain tasolla muuttaa ihmistä, mutta ei sen tarvitse olla aina muutos huonompaan. Tuli muuten mieleen, että miksei siihen tutin ostamiseenkin voisi suhtautua neutraalisti? Samahan se on ostaako tutin lapselle, kaulahuivin miehelle vai makkaraa koiralle, pitääkö siitä tehdä joku numero?

Ja komppaan edellistä, sieltä hiekkalaatikon reunalta en minäkään usko löytäväni ystäviä, jotka ei jollain tasolla suhtautuis minuun tulevan lapseni kautta.

 

[Ann_i]

Nyt täytyy kyllä sanoa, että en hoksannut ennen edellisen kirjoittajan viestiä, että tuollaista kohtelua edes voi olla. Raskausaikana kukaan ystävistäni ei erityisesti huomioinut raskauttani, eikä tullut mieleenkään, että olisi pitänyt. En edes keksi, mitä ihmettä raskaudesta voi ylipäänsä puhua - ei siinä nyt niin hirveästi tule uutta asiaa kuukausiin. Vatsa kasvaa, lapsi kehittyy, ja siinä se. Lähes kaikkea voi tehdä, mitä ennenkin, ei se vatsa ole este eikä edes hidaste.

Nyt äippälomalla en edelleenkään oikein käsitä, mitä minun pitäisi lapsestani puhua? Ei niitä uusia taitoja nyt niin hurjaa tahtia tule, että niistä joka kerta olisi jotain raportoitavaa. Edes lapsellisten ystävieni kanssa ei hirveästi lapsista tosiaan puhuta, vaikka kavereiden lapsista paljon pidänkin. Olis itse asiassa tosi mielenkiintoista saada sellaisiakin kavereita, joille olisin ensisijaisesti äitiystävä, ja kuunnella, että mistä ihmeestä sitä jutunjuurta sit löytäis, joka keskittyis vain äitiyteen.

 

[ModestyB]

En edes keksi, mitä ihmettä raskaudesta voi ylipäänsä puhua - ei siinä nyt niin hirveästi tule uutta asiaa kuukausiin. Vatsa kasvaa, lapsi kehittyy, ja siinä se. Lähes kaikkea voi tehdä, mitä ennenkin, ei se vatsa ole este eikä edes hidaste.
--
Olis itse asiassa tosi mielenkiintoista saada sellaisiakin kavereita, joille olisin ensisijaisesti äitiystävä, ja kuunnella, että mistä ihmeestä sitä jutunjuurta sit löytäis, joka keskittyis vain äitiyteen.

Raskaus ei kaikilla suju fyysisesti tai henkisestikään ihan noin helposti, ettei olisi mitään tarvetta puhua olevista ja tulevista muutoksista tai hidastaa elämäänsä. On hienoa, että tajutaan, ettei raskaus ole sairaus eikä tuleva (tai nykyinen!) äiti vain yhteen asiaan vihkiytynyt vouhottaja. On kuitenkin ihan tervettä ottaa huomioon, että elämä on murroksessa ja hidastaa ja valmistautua sen minkä kokee tarpeelliseksi. Enemmänkin dsaisivat ihmiset pohtia ja ottaa raskausaikana selvää, mitä lapsen hoito ja kasvatus oikeasti ovat, esim. tämän pitäisi kuulua neuvolan valmennuksen perussettiin:

Realistisella tiedolla vältettäisiin monet pahat tunteet ja pelot alkuviikkoina, esimerkiksi imetyksen tai vauvan rytmien suhteen.

Nyt asenne tuntuu välillä menevän jo siihen, että on kunnia-asia oman hyvinvoinnin kustannuksella painaa pakonomaisesti "minkään muuttumatta" raskaus loppuun asti ja heti sairaalasta kotiuduttua sama vaihde päälle. Että on jotenkin looseria edes myöntää, että elämä ON millään tavoin muuttunut! On heikko ihminen ja "antanut periksi" (= menettänyt minuutensa), jos ei jaksa spinningissä vetää samoilla tehoilla viikkoa ennen laskettua aikaa tai kuukautta synnytyksen jälkeen.

Äitiyteen keskittyvä ystävyys voi olla aikalaisen laaja konsepti sekin . Kuten on jo vuosikymmeniä sitten todettu, yksityinen on poliittista. Nyt esim. vaalien kynnyksellä hyvin moni kuntateema liittyy äitiyteen sosiaaliturvasta harrastuspaikkoihin, kaavoituksesta joukkoliikenteeseen jne. Äitiyteen liittyy kirpparimyynti, kauneudenhoito (aika ja raha siihen hoitovapaalla esim.), nettiyhteyden hinta (MOT) ja naapurisuhteet. Mikä elämänalue itse asiassa EI liity äitiyteen millään lailla?? Jokaisessa ammatissa toimii äitejä, jotka tuovat oman vinkkelinsä siihen alaan. JA MITÄ PAHAA SIINÄ ON???

Miksi äitiyden pitäisi olla joku marginaali ihmisen elämässä? Kyllä ihmisen lähisuhteet ovat hänen elämänsä keskiötä. Ne määrittävät hyvin paljon hänen koko olemassaoloaan. Ennen äitiyttä ihmistä määritti silloinkin jotkut asiat, vaikka suku, puoliso, asuinpaikka, harrastukset, koulu(tus), työpaikka jne. Ihminen on aina monen asian summa, mutta turha sitä on aliarvioida, että äitiys on siinä tilanteessa olevalle yksi tärkeimmistä. Mikä on "se joku", jonka mukaan ihmisen pitäisi itseään määrittää, ollakseen cool ja ok?

Minusta on turhaa rimpuilua koittaa pitää jotain kulissia, että on "ihan samanlainen" kuin ennen. Itse pidän äitiyttä hyvin kasvattavana kokemuksena, nimenomaan itselleni. Entinen minäni ei olisi edes kyennyt moniin niistä saavutuksista, joihin nyt yllän.

 

[ModestyB]

Ja se unohtunut linkki:
http://imetystukilista.net/sivut/index.php?option=com_content&task=view&id=74&Itemid=165

 

[mam77]

Hyvä ModestyB!! todella hyvin kirjoitettu. Olen itsekin ihmetellyt, kun ikäiseni (kolmenkympin molemminpuolin) naiset tuntuvat jotenkin "häpeävän" äitiyttä; ikäänkuin se olisi jotenkin "vanhanaikaista", "lässyä" tms... Naistenlehdet ym. media toitottaa meille kokoajan menestyvän naisen reseptiä johon ei taida mielestämme kuulua arvoiltaan "pehmeä" äitiys. "Pakko istuu trendikahvilassa latella ja todistella muille et hei mä oon edelleen tosi intellektuelli, tiedostava ja muodista kiinnostunu vaik mulla on nyt lapsi". Rauhoittukaa naiset ja nauttikaa ainutlaatuisesta ajasta pienen lapsenne kanssa!!
Carpe diem.

 

[Seize the time]

Minusta ystävät ovat sellaisia, joille voi puhua mistä vaan. Osa kavereista on ekan raskauden myötä karissut, mutta he olivat lähinnä entisiä opiskelukavereita, joiden kanssa pidettiin vain pinnallisesti yhteyttä (esim. käytiin shoppailemassa ja bailaamassa). Tosiystävät ovat edelleen olemassa ja heissä on sekä lapsellisia että lapsettomia. Toisaalta lasten kautta on tullut myös uusia ystäviä (esim. vauvauinnista, lasten harrastuksista, päiväkodista ja koulusta). Esimerkiksi vauvauinnista ja esikoisen päiväkodista on minulla edelleen kaksi todella rakasta ystävää, joihin pidän enemmän yhteyttä kuin moniin vanhoihin ystäviin johtuen ihan siitä, että elämäntilanteemme ovat samanlaiset ja asumme samalla paikkakunnalla lähekkäin, joten on luontevaa käydä heidän kanssa joskus lasillisella, kävelyllä, urheilemassa tms.

En ole koskaan pitänyt sellaisesta seurasta, jossa jutellaan vain yhdestä asiasta. Tai ainakin se on sellainen asia, joka erottaa kaverit ja tutut todellisista ystävistä. Toisaalta on hyvä, että on erilaista tuttavapiiriä ympärillä vähän eri tilanteita varten. Tämän huomaa erityisesti siitä, että esikoiseni on jo murrosikäinen, joten olen vuosien varrella tottunut siihen, että tuttavapiiri on kasvanut ihan kauheasti. Tuttuja aikuisia on tullut hänen päivähoidon, harrastusten, koulun vanhempainyhdistyksen, ala- ja yläkoulun vanhempainiltojen ja tapahtumien (esim. myyjäiset) myötä. Se on myös auttanut kiintymään tähän kotipaikkakuntaan, vaikka alunperin muutin tänne miehen myötä enkä tuntenut täältä yhtä ainutta ihmistä miestäni lukuunottamatta.

Minusta raskauttaan ei tarvitse häpeillä. Toisaalta mikään ei varmasti ole raivostuttavampaa kuin se, että naista ei kiinnosta mikään muu kuin oma itse johtuipa se sitten raskaudesta tai jostakin muusta. Jokainen varmasti tietää sen, kun esim. kaveri puhuu kolmatta tuntia uudesta ihastuksestaan eikä kysy kertaakaan, että mitä sulle kuuluu... Toisaalta raskaus ja siihen "hurahtaminen" voi johtua hormoneista, jolloin äidin kuuluukin keskittyä jossakin määrin omaan ja vauvan hyvinvointiin.

Kannattaa myös muistaa, että kaveripiirissä joku voi olla kateellinenkin raskaudesta ja vauvasta, jos sitä itse salaa toivoo. Itsekin muistan katsoneeni ystävääni ja hänen miestään kadehtien, kun heidän esikoisensa oli syntynyt ja he näyttivät niin kadehdittavan onnelliselta pikkuperheeltä, että se ehkä jossakin määrin käynnisti myös oman vauvakuumeeni silloin kauan sitten (Apua! onko siitä tosiaan jo jotain viisitoista vuotta!!!).

 

[Seize the time]

Kannattaa muuten olla ylpeä siitä, että on ÄITI. Minä suorastaan nautin, kun sain ansioluettelooni lisätä perheen kohdalle miehen nimen alapuolelle esikoisen nimen ja syntymäajan!!! Minulle henkilökohtaisesti se on suurin saavutukseni ja kun olen vielä saanut esikoisesta kasvatettua aika kelvollisen murrosikäisen (nuorempi ei onneksi ole vielä murkku), niin olen hirmuisen ylpeä myös hänestä. Tosin olen aina ollut ylpeä lapsistani. En niillä kehuskele, mutta lapsille kyllä kerron, että rakastan heitä ja olen heistä ylpeä.

Elämä muuttuu äitiyden myötä ja minusta se on hyväkin asia. Äitiyslomalla vauva on se "projekti", johon panostetaan. Enemmän omaa aikaa löytyy kyllä ihan varmasti ja tulee vielä sekin aika, että ehtii aamuisin meikkaamaan viimeisen päälle ja kähertämään hiuksiaan, jos sellainen on itselle tärkeää. Ei kannata vähätellä myöskään sitä, että on "vain" äiti ja "vain" äitiyslomalla.

 

[asian vierestä, mutta]

Kuuluuko lasten nimet ja syntymäajat laittaa ansioluetteloon? Siis cv:hen joka menee työnantajalle??

 

[edellinen]

Luin tarkemmin, ja toinen kysymys - kuuluuko puolisonkin nimi ansioluetteloon?

Hämmäskummas O_O Ei se nyt varmaan haittaakaan, mutta en tajua mitä sillä on ammatillisen pätevyyden kanssa tekemistä.. Vai onko ne näitä jenkkityylisiä cv:itä, joissa on kaikki mahdollinen kengännumeroista esikouluajan harrastuksiin?

 

[niin siis]

yleensä CV:hen laitetaan henkilötietoihin vaan "Marital status" (siis jos kirjottaa englanniks) ja siihen joko "single/married/engaged". Kyllähän siinä voi mainita esim "married, 2 children". Eli siis mun mielestä puolison ja lasten nimiä ei tartte mainita.
t. enkunope

 

[sydelve]

Minua ärsyttää juuri tuo asenne, että äitiyden pitäisi olla jotain kaiken mullistavaa ja täyttää koko elämä, ja on pinnallista esittämistä "käydä trendikahviloissa lattea litkimässä". Minulla ei ole tarve todistella kenellekään mitään, vaan haluaisin omasta halustani kahvitella ystävieni kanssa ja puhua muustakin kuin erilaisten kestovaippojen imukyvyistä. Minähän mietin niitä asioita jo ihan tarpeeksi kotonakin. En ole sen tyyppinen ihminen, että äitiys olisi minulle kaikki elämässä. Tulen hulluksi, jos elämäni on liian yksipuolista, siis pelkkää koulua/työtä/perhettä/laiskottelua/hummailua jne. En koe, että äitiys olisi elämäni suurin saavutus, koska lapsen isä on tässä projektissa mukana yhtä lailla, eikä lapsi ja hänen kasvattamisensa ole minun yksityisasiani, josta vastaisin vain ja ainoastaan minä. Kiitosta kuuluu myös isille, isovanhemmille, sukulaisille jne.

no eniveis. Tilanne siis on se, että olen opiskelija kuten moni ystävänikin. He käyvät iltatöissä, joten silloin kun mies voisi vahtia pientä, he eivät voi tavata. Minulle sopisi hyvin lounas yliopistolla tai kahvittelu vauvan päiväuniaikaan, mutta tuntuu, että minuun suhtaudutaan kuin spitaaliseen.

Kaipa mä olen sit kamala ihminen ja huono äiti kun minulle ei riitä maidonhajussa hautuminen ja kaksplussan keskustelupalstalla pyöriminen ja haluan puhua muustakin kuin uusimmista lapsenvaatehankinnoistani. En kestä sellaista elämää, että vain nökötetään kotona, nimitetään itseä "mammaksi", luetaan liikunnaksi vaunulenkkeily ja aletaan muistuttaa päivä päivältä enemmän muumimammaa. Eikä sillä ole mitään tekemistä sen kanssa, että haluaisin menetetyn nuoruuteni takaisin tai olisin liian turhamainen. Haluan vain, että minulla on myös aikuisten maailma. Olen edelleenkin estetiikasta, taiteesta, musiikista ja politiikasta kiinnostunut nuori nainen, joka ei halua pukeutua goretexeihin ja nuokkua hiekkalaatikon reunalla kumisaappaissa päivästä toiseen. Mikä elämys se muka on? Ei ainakaan minuntyyppiselleni ihmiselle mitään muuta kuin tylsistyttävää aivokuolemaa.

Turha kuitenkaan lukea tekstiäni sillä silmällä, että jaahas, tuo on huono äiti ja paha ja kylmä ihminen, joka itkee kun raskaus pilasi hänen täydellisen vartalonsa eikä enää voi bilettää kuin viimeistä päivää.

 

[joitain ajatuksia]

^ Et ole huono äiti tai kylmä ihminen etkä varmasti edes niin muista äideistä eroava kuin kuvittelet, se vaan on ihan fakta, että jos olet lapsen kanssa liikenteessä, sinuun suhtaudutaan ensisijaisesti äitinä. Ihan sama miten tiedostava, maailmasta kiinnostunut, hyvinpukeutunut tai ihan entisenlaisesi olet, niin kauan kuin olet vauvanhoitovuorossa, vauvan inahdus tasan tarkkaan herpaannuttaa mielenkiintosi kaveriesi jutuista (ellet oikeasti sitten ole tosi huono ja kylmä äiti, mitä en usko) ja lapsettomille kavereille se on häiriötekijä vaikkei heillä olisikaan sinällään mitään sinua tai vauvaasi vastaan. Kaikki asiat vaan eivät ole noinvain yhdisteltävissä. Ihan sama, kun että tyttöjenilta menee pilalle kun joku tuokin mukana poikakaverinsa vaikka nämä kuhertelisivatkin keskenään ihan pikkuisen vaan. Toki sitä voi silti kahvitella pariskunnittain tai kutsua kaverit kylään nimenomaan ihailemaan vauvaa, mutta silloin väistämättä tulee myös kohdelluksi enemmän tai vähemmän vaimona/tyttöystävänä tai äitinä, ei pelkkänä "omana itsenään". Ei sitä vauvaa voi ottaa mukaan ja kuvitella muiden pystyvän olemaan ja suhtautumaan niinkuin sitä ei siinä olisikaan - väistämättä se herättää ihmisissä joitain tunteita jotka välttämättä eivät aina ole ihan niitä kuin toivoisit.

Varmaan kuitenkin löytyy semmoisiakin ajankohtia, jolloin vauvan hoito on järjestettävissä jollekin muulle ja voit olla vanhojen kavereittesi kanssa ihan keskenään. Kaksplussan keskustelupalstan sijaan voit vauvan päiväuniajan surffata vaikka estetiikka-, taide-, musiikki- tai politiikka-aiheisilla keskustelupalstoilla tai jopa hankkia em. aiheista kiinnostuneen email-ystävän - hyvällä tuurilla saatat vielä löytää toisen kaltaisesi äidin, jonka kanssa voitte seisoa siellä hiekkalaatikon reunalla epägoretexeissa ja puhua ihan mistä tahansa muusta kuin lapsista.

 

[äiti16]

tossa suhteessa karmeeta on myös olla teiniäiti.
kaverit käy juomassa ja bilettämässä ja mä pidän kotona huolta lapsesta.
joskus vähän harmittaa kun menetän niin paljon asioista joita voi tehdä nuorena..

 

[ModestyB]

Olen edelleenkin estetiikasta, taiteesta, musiikista ja politiikasta kiinnostunut nuori nainen, joka ei halua pukeutua goretexeihin ja nuokkua hiekkalaatikon reunalla kumisaappaissa päivästä toiseen. Mikä elämys se muka on? Ei ainakaan minuntyyppiselleni ihmiselle mitään muuta kuin tylsistyttävää aivokuolemaa.

Tuo aivokuolleisuus on itseään totuttava ennuste. Se tapahtuu, jos Sinä niin hluat, annat käydä. Hiekkalaatikko = lapsen kanssa ulkoilu ja muiden vanhempien kanssa seurustelu on aivan juuri sitä, miksi Sinä sen teet. Se voi olla taidetta, politiikkaa, kauneudenhoitoa (ulkoilma tekee hyvää iholle) tai ihan mitä haluat. Taaperon kanssa nimenomaan leikkipuistossa/sisäleikkipaikassa saa rauhassa jutella syvällisiä, kun lapsilla on tekemistä. Taaperolla on Hyvin lyhyt pinna nauttia kahvilan, taidenäyttelyn, konsertin, leffan, urheilukisan tai muun "fiksun ja aikuisen" harrastuksen iloista. Been there, done that. Se ei estä tekemästä näitä aika ajoin, mutta silloin ystäviä ja aikuiskontakteja tulee tavattua hyvin harvoin.

Kirsi Salo -maiset kliseet vähenevät, kun kokemus karttuu. Hänkin vaihtoi lehtijuttujen perusteella suuntaa 180 astetta toisen lapsen saatuaan. Nyt lasten kanssa puuhailu kotiympyröissä onkin antoisaa, kun se vielä ekan ollessa alle 2 v. aiheutti aivosolujen kuolemaa. Myös Saimi Nousiaisen suu on pysynyt hieman enemmän supussa, kun lapsi on hieman kasvanut ja toinen tullut.

Goretexeihin ei ole muuta sanottavaa kuin että jutellaan parin vuoden päästä uudestaan. Kokemus kertoo, että lapsi kaipaa ulkoilmaa, liikuntaa, tekemistä ja toisten lasten seuraa. Kokemus kertoo myös, että ulkona on tosi aivokuollutta olla märkänä ja viluissaan. Piikkikorkosaappaat, napaan ulottuva toppatoppi ja Victoria Beckhamin farkut eivät palvele pulkkamäessä. Meikki ja kampaus eivät pidä lämpimänä. Goreja ja kumppareita saa tyylikkäinäkin (jos on varaa).

Alkuperäiseen ap:n ongelmaan sen verran, että opiskelijakavereilla lienee samanlaisia ennakkoluuloja vauvan saamisesta kuin ap:llä itsellään on äitiydestä ja hiekkalaatikoista. Rohkeasti vaan sinne kahville ja lounaalle osoittamaan ennakkoluulot vääriksi.

 

[ääggis]

"luetaan liikunnaksi vaunulenkkeily"

Voi kyllä! Pääsispä helposti kahviloihin ym., mutta mullapa on vauva, joka nukkuu päivisin liikkuvissa vaunuissa, jos niissäkään. Päiväunet siis liikutaan ulkona 2 - 3 t päivässä. Sekö ei ole liikuntaa, ihmettelen minä. Sen jälkeen ei jaksa hautua missään hikisissä spinningsaleissa ja iltaisin on tärkeämpääkin tekemistä. Joka muuten kestää kaikenkaikkiaan noin vuoden, eikös. Nimittäin varsinainen vauvanhoito ja siihen Kuuluvat vapaat. Musta ei ole mitenkään noloa tai kummallista sen hetken keskittyä vauvaan, vaikka muutakin voi tehdä. varsinkin ne, joilla on helppo lapsi...

nimim. akat. uraäiti ja opiskelija

 

[vierailija777]

Ap, kuulostat kyllä liian nuorena lapsen saaneelta ihmiseltä, kun äitiys ahdistaa noin. Olet opiskelija, oletko nuori?

Minusta äitiys vain täydentää ihmistä, ei määrittele ihmistä uudelleen. Voit olla edelleen oma itsesi, mutta nyt olet myös äiti. Joku sanoikin jo hyvin, että miksi ihmeessä sitä äitiyttä pitää hävetä tai piilotella? Nautitko äitiydestä?

Itse olen äidiksi tulemisen jälkeen edelleen kiinnostunut maailman tapahtumista, alani kehityksestä, kulttuurista, muodista, kirjallisuudesta. En kuitenkaan koe mitään tarvetta puolustella kenellekään sitä, että olen edelleen älykäs ihminen, vaikka olenkin äiti. Nautin äitiydestä, vaippajutuista ja vaunuttelusta ihan täysillä. Kaikella on näet aikansa. Pian lapsesi on murrosikäinen kapinallinen, jota ei kiinnosta pätkääkään viettää aikaa kanssasi. Sitten pääset aivan varmasti harrastamaan intellektuelleja keskusteluja ystäviesi kanssa latte kädessä. Miksi et nyt voisi antautua äitinä olemiseen, onko siinä mielestäsi jotain hävettävää?

Ja niin, vaunulenkit ovat itseasiassa tehokasta liikuntaa, jos kävelee kovaa vauhtia. Otapa joskus sykemittari käteen ja katso, mitä se äitiys teettääkään

 

[sydelve]

Olen 25-vuotias opiskelija. Siinä mielessä epätavallinen äiti, että en ole koskaan ollut erityisen perheorientoitunut -ehkä siksi, että tulen rikkinäisestäperheestä ja olen joutunut itsenäistymään varhain. Toisekseen, en vain ole sitä tiettyä äitityyppiä, joka nauttisi kotiäitiydestä ja kotona olemisesta aivan älyttömästi.

Ei äitinä olemisessa ole mitään hävettävää, mutta minusta tuntuu, että en ole samaa ihmistyyppiä muiden ikäisteni äitien kanssa. Miten sen nyt selittäisi.... no olin kerran vierailemssa toisella paikkakunnalla ja menin siellä leikkipuistoon. Puistossa oli muitakin äitejä ja minusta tuntui, että olin aivan eri maailmasta heidän kanssaan. Bongasin puistosta myös toisen epätavallisen äidin, siis myös ulkoisesti hyvin erilaisen: hän oli goottityyliin pukeutunut. No hänen kanssaan alkoi juttu luistaa, puhuimme esim. musiikista, fadolaulaja Marizan keikasta, matkustelusta, nettivaatekaupoista ja kasvisruuasta. Toinen äitiporukka puhui keskenään lastensa hampaidenpesusta, perhevakuutuksista ja sadevaatteista. Tästä randomisti tapaamastani toisesta "outolintuäidistä" on tullut nettikaveri,mutta livenä näkeminen on valitettavasti vaikeaa.

Yritän siis sanoa sitä, että olen edelleenkin kiinnostuneempi puhumaan musiikista kuin perhevakuutuksista ja lasten sadevaatteista. Tietenkin jos minulla on lapsi mukana, en voi olla kuin olisin ihan sama ihminen kuin ennenkin eikä niin tarvitse ollakaan. Mutta minusta tuntuu, että samanikäiset ja samanhenkiset kaverini ovat alkaneet pitää minua automaattisesti "vakuutuksista tuntikaupalla jauhavana tylsimyksenä" äitiyden myötä. Se tuntuu pahalta.

 

[Oman näköisensä saa olla]

Onko se oikeasti niin vaikeaa vaihtaa puheenaihetta?

Jos minulle puhutaan kakkapyykistä (tai vastaavasti esim jalkapallosta joka ei myöskään innnosta) niin en minä siihen ala turista takaisin kuin kohteliaisuuden verran. Olen jopa sen verran luova ihminen, että keksin omia puheenaiheita ja saan keskustelukumppanini niistä innostumaan.

Jokainen on ainakin tässä asiassa oman onnensa seppä, minkälaista sosiaalista elämää viettää. Ap sanot joutuneesi itsenäistymään varhain, mutta ei tuo kovin itsenäiseltä kuulosta. Ettet nyt vain kävisi läpi nuorena väliin jäänyttä kapinaasi ja kapinoisi äitimyyttejä vastaan?