Hae Anna.fi-sivustolta

Ensin asumusero

Viestiketju osiossa 'Avioero' , käynnistäjänä lopuksi yhteen tai eroon, 27.05.2008.

  1. Kaipailen kokemuksia sellaisilta ihmisiltä jotka ovat avioliiton kriisissä ensin sopineet väliaikaisesta asumuserosta, tarkoituksena vilpittömästi katsoa saisiko suhdetta sillä selvitettyä. Eikä siis niin että muutetaan erilleen jo tarkoituksena erota myöhemmin.

    Kun kummallakin on sisällä vielä rakkautta ja tahtoa elää toisen kanssa mutta se on mahdotonta tai ajautunut mahdottomaksi pattitilanteeksi ja asumusero ajatusten selvittämiseksi ja/tai tilanteen rauhoittamiseksi tuntuu hyvältä tilapäisvaihtoehdolta.

    Kuinka kauan asumuseroa kesti ennen kuin palasitte yhteen tai erositte?
    Oliko ratkaisu asumuserosta yhteinen vai oltiinko eri mieltä?
    Jos lopulta erositte oliko ratkaisu yhteinen?
    Onko lopullinen ratkaisu tuntunut oikealta (vai onko sen jälkeen muuttunut)?
    Miten tunne-elämä käyttäytyi asumuserotilanteessa?
    Entä fyysinen läheisyys, tapasitteko ja oliko läheisyyttä, oliko edes tunnetta läheisyyden kaipuusta (muustakin kuin seks.tarpeesta)?
    Käytännön asiat kuten yhteinen omaisuus?
    Lasten (jos oli) suhtautuminen ja miten käytännössä lasten elämä muuttui?
    Miten muut ihmiset suhtautui? Välitittekö edes vai ottiko päähän vai jaksoitteko selvittää asioita heille?
    Ynnä mitä muuta mieleen tulee.

    Henkilökohtaiset mielipiteet puolison persoonallisuudesta eivät kiinnosta.

    En kuitenkaan kaipaa sellaista asiaa kokemattomien arvailuja mitä siitä voisi tulla, tai miten naapurille kävi, koska naapureiden tunteista ja kahdenvälisistä asioista ei voi tietää vaikka lopputuloksen näkisi.
     
  2. Juuri muutettiin erilleen. Toukokuun alussa siis.

    Asian hyviä puolia on ettei ole päivittäistä skismaa, "saan" olla kotona juuri niin kuin huvittaa, ei ole ketään siinä jaloissa sotkemassa, jaksan siivota paremmin (ihme sinänsä..), pienemmät pyykit, ei ole "pakko" tehdä mitään, eikä huomioida toista.
    Tuo lista tuntuu itsestäniki hiukan teennäiseltä, koska.....

    Asian huonoja puolia on: päivittäinen ikävä toisen läheisyyttä, joutuu menemään nukkumaan yksin ja heräämään yksin ja tarkoitan juuri nimenomaan ilman Häntä, kotona ei ole ketään - ei Ketään kenen kanssa jakaa asiat, kenen kanssa keskustelee työpäivästä, päivän tapahtumista ja juuri niistä asioista jotka on kummankin intresseissä ja kuuntelijana ihminen joka ymmärtää ja jota itse ymmärtää, tavarat on siinä mihin itse olen jättänyt eikä niitä kukaan muu tarvitse joten ne voi hyvin olla laatikossa tai kaapissa pois silmistä tai vaikka keskellä lattiaa, pyykin määrä on niin pieni että tulee pestyä tosi harvoin ja tuntuu koneen tyhjäkäytöltä jollei ole kyse lakanoista, ei ole ketään pyytämässä lenkille kaveriksi eikä ketään jota pyytää lenkille kaveriksi, tai sohvalle elokuvaa katsomaan kainaloon käpertyneenä, ei saa huomioida ketään eikä kukaan huomioi tai yllätä, olen hiljaa yksin, ei ole ketään toista olemassa hiljaa tai tekemässä töitä kotona, ei ole ketään koheltamssa jotta saisin nauraa, eikä kukaan ole naureskelemassa minun kohellukselle. Aika tylsää siis?

    Mietin, miksi jokin "asia"on muka niin iso, että meidän on elettävä erillään?

    Soitellaan päivittäin mutta ei puhuta ongelmista - niitä syntyy puhumattakin tilannekohtaisesti...
    Tavataan usean kerran viikossa. Mies vierastaa kutsumistani hänen luokse (vaikka sieltä juuri muutin) mutta hän tulee mielellään minun luokse. Hänellä ei ole toista naista jos sitä epäillään, koska tiedän miten kovaa tämä hänelle on, sillä minä tämän halusin.
    Halataan ja suukotellaan mutta muuta läheisyyttä ei ole.
    Yhteinen omaisuus jaettiin jo (asunto). Maalliset asiat voidaan aina ratkaista uudestaan jos on aihetta. Ne ovat murheista pienimpiä.
    Miehellä on lapsia ed. liitosta, meillä ei yhteisiä, ja lasten mielipiteestä en tiedä. Eivät käy mun luona.
    Muut ihmiset? Joku pitää erikoisena, joku luulee meidän eronneen jne., mutta en ole jaksanut kuin ihan läheisille kertoa mistä on kyse ja mielipiteillä ei ole merkitystä kun kyse on meidän kahden elämästä.

    Tulevaisuudesta ei siis vielä ole mitään tietoa enkä suostu menemään siihen lankaan että nyt on ikävä puolin ja toisin.

    Olen varma, että jos erillään asumiseen tottuu, on sitten helpompi erota. Siksi jos suhde on vahva, päädytään ratkaisemaan yhteiset ongelmat ja palaamaan yhteen.

    Jos mies löytää toisen naisen, en voi sille mitään ja sitten niin oli käytävä. Itsestäni tiedän etten voi muita miehiä edes harkita.

    Näin meillä 4 vk erossa. Ehkä kesäkuun lopussa tilanne on toinen.
     
  3. Meillä mies halusi vastaavan eron, oli vakaasti näin päättänyt ja suostuin siihen. Niinpä hän lähti kamoineen tullakseen parin tunnin päästä takaisin. Hän oli päässyt autoineen parisataa metriä, jäänyt siihen miettimään että mitä hittoa on tekemässä, romahtanut täysin ja huomannut miten paljon minua rakastaa eikä voi erossa olla päivääkään. Tuli siis takaisin, pyysi anteeksi itkun kera ja jäi. Yhdessä on oltu kohta parikymmentä vuotta ja em tapauksesta on nyt pari vuotta aikaa. Suhteemme voi mainiosti, mies halii, pussailee ja hellii joka päivä ja rakastamme toisiamme ihan kybällä:)
     
  4. Murtunut mies 38 v Vierailija

    Perheessämme eletään juuri nyt yhtä suurta shokkivaihetta. Viikonloppuna kissa nostettiin pöydälle ja vaimoni totesi, ettei enää homma voi jatkua ja olisi paras erota. Lapsille (3-8-10) ei asiast olla tietty vielä mitään kerrottu. Yksi asia kerrallaan siis. Syyt tähän ovat vissiin aika perinteiset: minä, 39 v "super-isä mutta täysin epä-romantikko", hyvä ammati, rahaakin on, mökki, OKtalo, auto jne jne... Vaimo 38 v, hakee elämän totuuksia, hengellistä kasvua, itsenäistymistä. Ei saa happea. Ahdistunut ja tuntee että olen hänen tiellänsä koko loppuelämän. Ei kolmansia osapuolia, ei väkivaltaa, alkoholia. Perheen lapset ovat ihania. Kaikki siis päällisin puolin todellakin OK. Haluan aloittaa terapian yksin ja kaksin. Haluan mahdollisuuden viimeistään nyt näyttää kuinka paljon häntä rakastan. Hän on kuitenkin sanojensa mukaan valintansa tehnyt. Piste. Mitä siis seuraavaksi? Mennään pariterapiaan, ei siksi että olisi oljenkorsi vaan siksi, että oppisimme asiasta loppuelämän kannalta jotain (tämä siis vaimoni motiivi). Sitten? Asumusero? Avioero heti nyt? Nopea vs hidas irtaantuminen? Kaikki on nyt pahinta mahdollista tuskaa mitä elämä voi "macho päältä - softi sisältä" miehelle tarjota. Yllä olevat tarinat ovat läheltä. Sanokaa minulle mitä pitäisi tehdä? En halua tämän tarinan loppuvan nyt kun olisi loppuelämä aikaa nauttia siitä mitä olemme saavuttaneet.
     
  5. tällänen kokemus Vierailija

    Haluan erota, mieheni ei. Tai haluaisin elää hänen kanssaan, mutta en ehdoilla millä hyvänsä. (yksityiskohtiin en mene). Muutettiin erilleen viisi kk sitten. Mies ei halua erota, minä taas en usko tämän paremmaksi muuttuvan. Tapaillaan paljon. Ei päivittäin, mutta viikoittain ja viikonloppuja vietetään yhdessä. paitsi kun miehen lapset on miehen luona. Silloinkin saatetaan tavata jos on aihetta.

    En ole jyrkkä kuitenkaan. Asiat voi muuttua. Olen miehellekin sanonut, että kaksi vuotta katsotaan ja jos ei sitten eletä kuin avioliitossa kuuluisi elää (yhdessä, yhteistä elämää niin sanotusti), niin haen yksipuolisen eron. Siihen mies on todennut että ok. Silti potuttaa, että hänesta johtuvista syistä avioliittomme ei ole sitä mistä sovimme, ja sitten minut hän laittaa hakemaan eroa.

    Toisinaan inhoan miestä, mutta toisinaan en. Tämä on ollut vasta niin lyhyt aika erossa että aika on mennyt uusiin kuvioihin sopeutumiseen. Ollaan oltu naimisissa 6 vuotta. Silti tunnen nahoissani että vähitellen pidän enemmän erillään elämisestä kuin yhteiselämästä.

    Viihdyn hyvin yksinkin, ja luulen sen olevan tärkeää mikäli aikoo eroon puolisostaan. Toiset ovat riippuvaisempia elämänkumppanista ja yksinelo ei kiinnosta tai ei uskalla tms. Sellaiset seikat voivat palauttaa pariskunnat yhteen. Kuin myös rakkaus, ja että asiat saadan sovittua ja uudelleen järjesteltyä, ilman jäljelle jäävää katkeruutta.
     
  6. Man and Woman! Vierailija

    Kylläpäs oli tuttuja tilanteita ja tunteita.
    Kerron lyhyesti,20vuotta avioliittoa, ja olin täysin kypsä vaimoni jatkuviin muistutuksiin, etten huomioi häntä tarpeeksi,vaikka kyselin ja yritin todella kaikkeni,että yhdessä olomme olisi hyvä.Lapsia meillä ei ole.Anteeksi tuo henk,koht,meneminen.Kaikista pienin ongelma ei ollut sexielämämme,en vain osannut mitään.En muista päivää mutta n;10vsitten pakkasin auton ja lähdin,en tiennyt itsekään minne ,ja itkin.Olinko niin huono elämänkumppani, että en kelpaa mihinkään.
    Tämä on minun näkemykseni,toinen puuttuu! Tämän 10vuoden aikana olen ja myös vaimoni on elänyt omaa elämäänsä,saanut omia ystäviä,kumpikaan ei valita ettei sexielämä toimi.Virallista eroa kumpikaan ei edelleenkään halua,ei myöskään yhteistä elämää samankaton alla.Nyt 10vuoden aikana olemme ystävystyneet niin, että vietämme joskus viikonloppuja yhdessä,kuitenkin tietäen että emme muuta enää yhteen. Voisi sanoa että olemme hyvät ystävät.Kumpikin elää omaa elämää ja hyväksymme sen ,ja vaikka toisinaan vietänkin viikonlopun vaimoni luona, meillä ei ole minkäänlaista sexielämää keskenämme,anteeksi että painotan juuri sexiä niin kovasti, mutta se sattui olemaan meidän kohdalla, aika ratkaiseva eron syy kun lähdin.
    Ehkä molempien tilanne on nyt mieluisampi.Näin pitkän erossa olon aikana oppii kyllä näkemään sen, että mies elää "irrallisemaa"elämää kuin nainen,ehkä nainen sitten on puhtaampi.
     
  7. PionK Vierailija

    Tämä on jo vanha otsikko mutta pakko edes tänne avautua!
    Takana 6 -vuotta avioliittoa josta 1½ on mennut huonommin. 2 lasta 3½ ja 5½. Välit kylmenneet vaimon kanssa. 2KK sitten vaimo meni aivan kylmäksi ja näin jälkikäteen mietittynä kaikki merkit kolmannesta pyörästä oli nähtävissä. Yritin kaikkeni noiden 2 kuukauden aikana parantaa välejämme ja lopuksi menimme pariterapiiaan jossa 1. istunnon lopussa vaimo tunnusti tapailevansa uutta miesta johon on ihastunut(tai omasta mielestään rakastunut). Aluksi oma suuttumus, itse syytös (joka jatkuu). Vaimo on nyt muutanut äitinsä luokse. Ensimmäisestä yöstä lähtien ollut tuskaa, asioita miettiin ja murehtiin, itkee, huutaa (jos lapset ei ole kotona) kauhea tuska raastaa sisustaa, vatsassa tyhjä mutta samalla oksettava ja repivä tunne. Menin kaverin neuvosta työterveyteen ja sain lääkäriltä rauhoittavia lääkkeitä. Pillerit auttoivan yöllisee huonoon oloon. Tapailen vaimoa nyt päivittäin ja olemme sopineet menosta vielä terapeutille, mutta itse epäilen vahvasti kuinka tässä käy. Itse olin myös ollut ns. macho ja ylpeä äijä, joka ei tarpeeksi huomioinut vaimoaan tai kertonut rakkaudestaan häneen. Nytkin otan pillerin ja menen odottamaan rauhallista mielentilaan. Miksi kaikki vaan tuntuu menevän niin pieleen!
     
  8. Kuinka kauan asumuseroa kesti ennen kuin palasitte yhteen tai erositte?
    - Mietin eroa monta vuotta. Lopulta pieni ihastuminen laukaisi päätöksen muuttaa kolmeksi kuukaudeksi miettimään asioita.

    Oliko ratkaisu asumuserosta yhteinen vai oltiinko eri mieltä?
    - Mies ei halunnut, että lähden. Päätös oli täysin omani.

    Jos lopulta erositte oliko ratkaisu yhteinen?
    - 3 kk:n päästä palasin yhteiseen kotiimme. Mies oli kuitenkin todella ahdistavasti iholla koko ajan. Hän oli aivan hysteerinen siitä, etten vain lähde. Yhdessä oltiin noin puoli vuotta, kunnes haimme yhdessä lopulta eroa (minun aloitteestani).

    Onko lopullinen ratkaisu tuntunut oikealta (vai onko sen jälkeen muuttunut)?
    - Alussa olin helpottunut. Se oli päälimmäinen tunne. Meni 2 vuotta toipua erosta. Katkeruutta oli paljon minun taholtani miestä kohtaan. Kuitenkin lasten ja taloudellisen tilanteen kannalta ei olisi kannattanut hätiköidä. Tilapäisen eron jälkeen olisi ollut hyvä jatkaa parisuhdeterapiaa.

    Miten tunne-elämä käyttäytyi asumuserotilanteessa?
    - Minä olin lukossa, mies ripustautui minuun kiinni.

    Entä fyysinen läheisyys, tapasitteko ja oliko läheisyyttä, oliko edes tunnetta läheisyyden kaipuusta (muustakin kuin seks.tarpeesta)?
    - halasimme nähdessämme. Seksiä harrastettiin muutaman kerran. Olin sen verran ahdistunut, että halusin pysytellä itsekseni.

    Käytännön asiat kuten yhteinen omaisuus?
    - Mies hoiti yhteisen kodin kulut poissaoloni aikana. Minä vastasin tilapäisasuntoni kuluista. Lasten kulut hoidettiin puoliksi.

    Lasten (jos oli) suhtautuminen ja miten käytännössä lasten elämä muuttui?
    - Lapsille ero oli tietysti järkytys. Päiväkodissa huomasivat selvästi, että lapsi ikävöi kovasti poissaolevaa vanhempaa (vuoroviikot). Lapset myös keskittyivät vanhempiin kauheasti eivätkä halunneet lähteä viikonloppuisin kavereille tms. Muutoin yritettiin pitää lasten elämä ennallaan ja tilapäisasuntonikin oli lähellä yhteistä kotiamme.

    Miten muut ihmiset suhtautui? Välitittekö edes vai ottiko päähän vai jaksoitteko selvittää asioita heille?
    - Moni ihmetteli ratkaisuamme. Lähetin kavereille sähköpostin, jossa kerroin asiasta tarkemmin. Vasta myöhemmin, kun koin olevani henkisesti paremmin kunnossa aloin jutella asiasta ja yksityiskohdista ystävien kanssa. Juuri erohetkellä olin liian rikki, jotta olisin jaksanut vatvoa asioita heidän kanssaan. Tarvitsin aikaa toipua. Koin myös raskaana sen, että jotkut ystävät vakuuttivat minulle, että suhteissa tulee aina huonoja hetkiä eikä kannata erota. Koin sen loukkauksena, että MINUN elämäntilannettani ei huomioida, vaan ladellaan yleistä bullshittiä, sillä ero oli/on minulle vaikea paikka, josta on ollut vaikea toipua.

    Yleisesti ottaen sanoisin, että meidän kohdalla pariterapia oli ihan ehdoton juttu. Tajusin, että terapiaan olisi pitänyt mennä jo vuosia sitten (aluksi vaikka minä pelkästään). Terapia teki hyvää keskinäiselle kommunikoinnille ja sille, että mies pystyi parantamaan niitä huonoja puoliaan, joita hänellä oli. Luulen, että odotin häneltä muuttumista liian nopeasti. Olin myös liian kauan padonnut pahaa oloa sisälleni, joten vaikka mies muuttui paljon parempaan suuntaan esim. kommunikoinnin osalta, olin liian vihainen hyväksyäkseni sitä.

    Ero on kasvattanut minua ihmisenä vahvemmaksi ja myötätuntoisemmaksi. Oli kuitenkin yllätys, miten raskasta on se, että esimerkiksi lasten kautta joudun yhä edelleen olemaan tekemisissä exän kanssa. Jos lapsia ei olisi, pääsisin miehestä helpommin ylitse. Myös taloudellisen tilanteen pysyvä heikentyminen tuli kuitenkin yllätyksenä. Vaikka lasten kanssa on ihanaa, niin kun lapset ovat luona, kaiken joutuu tekemään itse eikä ole ketään jakamassa sitä iloa ja surua. Toisaalta kun lapset ovat poissa, varsinkin alussa tunsin itseni pohjattoman yksinäiseksi. Muut ystävät ovat perheellisiä, joten jouduin opettelemaan sinkkuäidin osaa tosi paljon. Baarissa juoksin aluksi, mutta siihenkin kyllästyi. Nyt onneksi nautin jo yksinolostakin. Uuden parisuhteen osalta olen todella kriittinen. On vaikeaa löytää hyvää miestä, joka olisi hyvä sängyssä, tulisi toimeen omillaan, olisi lapsille kiltti jne. Ei riitä, että hän olisi vain hyvä mies, vaan hänen pitäisi olla myös hyvä isäpuoli. Se on osoittautunut ihan mahdottomaksi.
     
  9. Takana jo Vierailija


    Kuinka kauan asumuseroa kesti ennen kuin palasitte yhteen tai erositte?
    Asumuseroa kesti n.1.5 v ja palattiin yhteen

    Oliko ratkaisu asumuserosta yhteinen vai oltiinko eri mieltä?
    Olimme asiasta yhtämieltä että jotain tarttis tehdä ja yhdessä ostimme asunnon.

    Onko lopullinen ratkaisu tuntunut oikealta (vai onko sen jälkeen muuttunut)?
    On tuntunut todella oikealta

    Entä fyysinen läheisyys, tapasitteko ja oliko läheisyyttä, oliko edes tunnetta läheisyyden kaipuusta (muustakin kuin seks.tarpeesta)?
    Ei ollut mitään läheisyyttä asumuseron aikana eikä heti sen jälkeenkään

    Lasten (jos oli) suhtautuminen ja miten käytännössä lasten elämä muuttui?
    Kauheaa kertoa lapsille erosta. Pahinta mitä ikinä on joutunut tekemään. Heille tuli kaksi kotia mutta he halusivat asua entisessä enemmän. Voi heitä raukkoja, olivat pyörällä päästään.

    Miten muut ihmiset suhtautui? Välitittekö edes vai ottiko päähän vai jaksoitteko selvittää asioita heille?
    Minua jotkut moittivat että jätin hyvän miehen. Jotkut kannustivat jaksamaan

    Ynnä mitä muuta mieleen tulee.
    Avioerota ei kannata sen takia ettei ole rakkautta ja puoliso muka tuntuu kaverilta. Suhde muuttuu koko ajan ja joskus on pitkäänkin hyvin jäätävää eikä toista voi sietää. Johtuu ehkä väsymyksestä ja kiireestä. Avioliittoa kannattaa hoitaa kahdenkeskisillä matkoilla silloin tällöin.
    Vieraat suhteet tulevat kaduttamaan ja niitä häpeää koko loppuelämänsä jos niitä on ollut asumuseron aikana. Avioliitto on lasten koti, älä sitä turmele.


     
  10. miksi näin? Vierailija

    Täysin samassa tilanteessa, paitsi sukupuolet toisinpäin. Kaikki kunnossa, mutta miehen pää leviää kun ei tiedä elämän tarkoitusta. Mies muuttaa ja minä jään arjen ja lasten pyörittämiseen. Voimia sinulle toivon, itse olen aivan rikki.
     
  11. samoin Vierailija

    yo vastaus siis miehelle 38v...
     
  12. tiedän tunteen Vierailija

    Meillä täysin sama tilanne sinun kanssasi "miksi näin". Mies muuttaa pois 1. 2. ja minä jään taloomme lastemme kanssa. Ehkä tästä seuraa jotain parempaa, uskoa tulevaan en halua menettää. Jaksamista ja voimia sinullekin, olisi mukavaa kuulla välillä mitä teille kuuluu.
     
  13. miksi näin? Vierailija

    Niinpä, toivoa en halua menettää minäkään. Ongelma vaan on se, että kaikki on hyvin; emme riitele, lapsissa tai minussa ei kuulemma ole vikaa ja seksielämäkin on toiminut. Haluan yhä perhe-elämää mieheni ja lasteni kanssa. MUTTA... miten jaksaa toivoa.... ja miten jaksaa luottaa toiseen... Mies siis muuttaa omaan asuntoonsa ja haluaa selvittää päätään ja ajatuksiaan. Minä jään lasten kanssa "kotiin". Mies miettii ja sitten ilmoittaa minulle päätöksestään, kun saa ajatuksensa selviksi. Eli lopputulos voi olla sekä toivomani perhe-elämä että avioero. Olen siis lasten kanssa odotustilassa elämämme suhteen koko tämän ajan. Tuntuu epäreilulta, että toinen saa rauhassa selvitellä asioitaan ja kaikki minun menoni ja asiani kulkeutuvat lasten suusta isän korviin. Isä voi tehdä mitä tahansa, mikään ei tule minulle tai lapsille tietoon. Yritän jaksaa luottaa puolison sanaan, mutta vaikeaa se on yhden jo tapahtuneen "tilanteen" vuoksi. Oli miten oli, en voi tehdä tilanteelle mitään, odottaa vain kuinka asumusero toimii ja mikä on sitä seuraava päätös.
     
  14. tiedän tunteen Vierailija

    Näinhän se menee - meilläkin. Mutta muistathan, että nyt myös sinulla on aikaa miettiä mitä itsekin haluat. Olen mm ajatellut asian niin, että kerta tämä ero hoidetaan miehen halun mukaan, niin minulla on oikeus määritellä tahti, mikäli palaamme yhteen. Ja koko ajan valmistan itseäni (ja lapsiamme) kuitenkin lopullista eroa varten ja parannan itseni näistä haavoista. Voihan olla, että mies ei edes halua takaisin.

    Meilläkään ei ole mitään varsin näkyvää syytä, viimeiset 9 vuotta ovat olleet seesteistä ja hyvää arkea. Meillä mies takertuu vain yhteen tekemääni virheeseen. Kaksi vuotta sitten myönsin hänelle olleeni vuosia sitten ihastunut toiseen mieheen ja suudelleeni häntä 4 kertaa. Sänkyyn emme menneet ja laitoin välit poikki nopeasti, sillä valitsin silloin mieheni. Tätä hän ei nyt tunnu voivan antaa anteeksi, vaikka on itse touhunnut suhteemme alkuaikoina vaikka mitä. Hänen "syntinsä" ovat olleet isommat ja lukuisammat, ja ne kaikki hän sai minulta anteeksi. Minun ainoaani ei unohdeta.

    Mutta joo, tiedän, että pärjään ilmankin kys ihmistä. Ihmettelen vain, miksi hän nyt haluaa moiseen tekosyyhyn vedoten erota liitosta, jossa olen kuitenkin ollut hänen tukenaan ja apunaan, sekä ollut muutoin rakastava, "aina valmis", uskollinen ja anteeksiantava. Miten hän ei näe, kuinka hänen tekonsa vaikuttivat tapahtuneeseen ja miten loppujen lopuksi lapsellinen hänen syynsä on.

    Kuinka vanha miehesi on? Olen oman mieheni kohdalla miettinyt keski-iän kriisiä (mies 45v) yhdistettynä jonkinasteiseen työuupumukseen. Oman pahan olonsa purkausten kohteeksi hän ei voi oikein nimetä muuta (itseaiheutettua ja -hankittua), helpoin kohde/syntipukki hänen pahaan oloonsa olen minä, vaikkakin todennäköisesti osoite on väärä.
     
  15. miksi näin? Vierailija

    Samaa ikäluokkaa on minunkin mieheni; liekö sitten aikainen 50v tai myöhäinen 40v kriisi. Itse olen myös miettinyt tuota työuupumusta, mutta eipä mies sitäkään myönnä. Kohtuuttomalta sinun tilanteesikin kuulostaa, onhan tuo nyt tekosyy sinua syyttää useamman vuoden takaisesta asiasta. Mutta kun meillä ei ole mitään syytettävää; mieskin myöntää, että vika ei ole minussa, ei lapsissa, kaikki asiat ovat hyvin, siis ilmeisesti liian hyvin, kun mikään ei tunnu miltään. Oma päänsä on vain sekaisin ja ei tiedä mitä haluaa. Se mietityttää, että kuinka lapset tästä selviävät; nyt lähinnä ovat innoissaan, että saavat mahdollisen uuden yökyläpaikan. Mutta katsotaan sitten viikon päästä, kuinka se arki alkaa rullamaan... Ja vielä se, että en voi tässä vaiheessa tietää, kuinka kauan minun on odotettava mieheni lopullista vastausta; sehän voi siis olla vain joko perhe-elämän jatkuminen tai avioero. Sen kyllä tiedän, että ehdoitta en miestä takaisin ota; minä-ajattelun tilalle on tultava me-ajattelu! Mutta ennenaikaista siis sitäkään miettiä... Minäkin tiedän, että pärjään ilman miestäni; mutta kun en halua pärjätä. Haluan jakaa elämän ilot ja surut vielä hänen kanssaan, vanhuuden kiikkustuoliin saakka!
     
  16. tiedän tunteen Vierailija


    No ilmeisesti nämä ikäkriisistä kärsivat aikuinteinit eivät tarvitse syytä, mutta mikäli sellainen sattuu löytymään, niin mukavampihan se on siitä syyttää. Voi rauhassa pestä omatuntonsa ja välttää vastuunsa kun on joku "syy".

    Minäkin kuvittelin vanhenevani tämän miehen kanssa, mutta vaikealta näyttää. Meilläkin lapset ottivat tiedon innoissaan vastaan, ihme juttu - vai kertooko karua kieltään siitä, millainen mies on viime ajat ollut, ahdistava, kiukkuinen jne..

    Minä odotan sitä hetkeä, että saan hengähtää. Veikkaan, että vaikka mieheni tajuaisi myöhemmin mitä nyt tapahtui, on hän liian ylpeä myöntämään virhettään ja nöyrtymään pyytääkseen anteeksi kaikki nyt sanotut loukkaukset. Omapa on häpeänsä, itse en ole tehnyt mitään väärää ja kykenen tulevaisuudessakin katsomaan itseäni silmiin.

    Jaksamista. Tule ihmeessä kirjoittelemaan tuntemuksistasi ja mitä teille tapahtuu. Toivon vilpittömästi, että voit vielä löytää (hänen kanssaan) uudelleen onnen ja hyvän & leppoisan arjen :)
     
  17. miksi näin? Vierailija

    Oletteko sopineet jonkinlaista aikarajaa asumuserolle tai sille, milloin ratkaisuja pitäisi tehdä? Mullahan ei ole kokemusta asiasta, mutta kun jotkut ovat miettineet pari vuottakin... Tuntuu vaikealta aloittaa tässä vaiheessa keskustelu aikarajasta, mutta itseä kohtaan tuntuisi kohtuulliselta, jos tietäisi kauanko tässä ollaan "varalla". Meillä siis ei olla sovittu vielä asiasta mitään.
    Toisaalta kauhistuttaa ensi viikko, toisaalta odotan sitä... Kyllähän ajatuksissa on esim, että tässä sitä vietetään perheenä vihon viimeistä tiistai.iltaa :( ...
    Toivon sinullekin seesteisiä päiviä tulevaisuudessa!
     
  18. Rahikainen Vierailija

    Täällä taitaa myös olla asumusero edessä 14 vuoden yhdessäolon jälkeen, joista 4 vuotta avioliitossa. Meillä ei ole lapsia ja käymme kumpikin neljättäkymmenettä.

    Ongelmat alkoivat näin taaksepäin ajatellen jos vuosia sitten, mutta asia purkautui hieman yli vuosi sitten livästä masennuksesta johtuvien uniongelmien takia, jolloin vaimoni ilmoitti, että ei jaksa sairastamistani enää. Viimeisen vuoden aikana kaikki liitossamme olleet/olevat ongelmat ovat nostettu pöydälle ja olemme yrittäneet niitä ratkoa huonolla menestyksellä. Välillä on parempia aikoja, mutta aina vanhat möröt nostavat päätään ja vievät laivan myrskyisille vesille uudestaan. Pahimmat ongelmat ovat tällä hetkellä hiljaisuus ja läheisyyden puute. Oma alakuloisuuteni ei ole täysin parantunut ja lähden asiaa korjaamaan terapeutin avustuksella. Odotan vaimoltani tukea ja tsemppiä, jotta tulisin kuntoon, mutta hänen ''tukemisensa'' on lähinnä takamukselle potkimista ja kommentoitia siitä, että mikä minussa on pielessä. Itse ajattelen parisuhteen olevan kuitenkin 50/50-periaatteella toimiva asia ja olenkin yrittänyt häntä saada kanssani pariterapiaan, mutta hän ei suostu vedoten siihen, että olen niin huonossa kunnossa henkisesti että hän ei lähden minua sinne parantamaan.

    Asioita ei helpota, että vaimoni teki viimeisen vuoden aikana periaatepäätöksen, ettei pidä mitään tunteita sisällään, vaan tuo ne julki sensuroimattomana. Hyvä hänelle, mutta huono minulle. Kritiikki on purevaa ja lähes poikkeuksetta henkilökohtaisiin ominaisuuksiin liittyvää ja välillä mennään vyön alle ja komiasti. Vaimoni kuitenkin odottaa ja vaatii, että teen velvollisuuteni aviomiehenä ja tyydytän hänen läheisyyden ja seksin kaipuunsa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mitä kovemmin hän painaa päälle, sitä kauemmaksi ajaudun ja sitä vaikeammaksi asioiden korjaaminen tulee. Ymmärrän hänen tarpeensa, mutta hän ei ymmärrä sanomisiensa vaikutuksia, vaan sanoo, että hän vain kertoo tunteistaan, jolloin niistä ei pidä loukkaantua. Hieman vaikeaa, kun rakastamasi henkilö sanoo, että ei näe minua tulevien lapsiemme isänä tai että hän ei näe meitä vanhenevan yhdessä.

    Olen ilmaissut haluni jättää aikaisemmin sanotut loukkaukset menneisyyteen ja suunnata katseet tulevaisuuteen, mutta vaimoni pitää tiukasti kiinni sanomistani loukkauksista. Vaimoni näkee tällä hetkellä ainoaksi vaihtoehdoksi ottaa asumuseron – viehän se varmaan asioita eteenpäin. Mihin suuntaan, on hämärän peitossa.

    Päivä kerrallaan ja parempaa elämää odotellessa....
     
  19. tiedän tunteen Vierailija

    Miksi näin: Emme ole varsinaisesti puhuneet mistään aikarajoista, mutta eilen mieheni esitti toiveen, ettemme puuttuisi parisuhteemme tilaan millään tavalla puoleen vuoteen. Eli siitä tein loukatun naisen päätöksen, että jos ei ala itse puhumaan aikaisemmin, annan kouraan erohakemuksen allekirjoitettavaksi 23. 7.

    Juuri tuo varalla olo on se, mikä on saanut niskakarvani pystyyn. Mikä tai kuka tämä kohta-ex kuvittelee olevansa, kun rupeaa miltei 20 v, 4 lapsen ja yhteisen firman jälkeen arpomaan? Miettii varmasti itsekseen, että löytäiskö jonkun paremman taikka olisi ilman minua onnellisempi. Että kehtaa! Kaikki nämä hyvät vuoteni olen hänelle antanut ja tukenut kaikessa mitä hän haluaa tehdä. Kaikki tuo huolimatta hänen k...päisyydestään ja nyt hän rupeaa arpomaan. Ei käy. Itseasiassa olen niin vihainen nyt, tänään, että en näe mitään mahdollisuutta meidän yhteiseen tulevaisuuteen. Ja jos joskus kuvittelee takaisin saavansa, niin aika taikuri saa olla, että minun mieleni ja uskoni häneen pystyy palauttamaan. Syy, miksi en hae eroa heti, on se, että haluan eron sujuvan nätisti, niin ettei ukko rupea hankalaksi.

    Ehkä sinunkin kannattaisi ajatella niin, että tämä on viimeinen tiistai teillä yhdessä, ahdistuneena, stressaantuneena ja poljettuna alas siihen asemaan, missä miehesi katsoo olevansa arpomis-asemassa... Niin minäkin teen. Toivon todellakin sinulle kaikkea hyvää ja jaksamista tämän kaiken keskelle. Muista, ettet ole vähäpätöinen/huono, niin että toinen saa päättää sinun onnesi tulevaisuuden yksin - siihen on vain sinulla päätösvalta.


    Rahikainen: Osanottoni sinullekin. Vaimosi ei kuulosta reilulta eikä hyvältä puolisolta. Hyvän puolison tehtäviin kuuluu toisen auttaminen, tukeminen ja se, että luopuu myös omasta hyvästään yhteisen edun nimissä. Nyt tässä tuskan nostamassa ylpeydessä ja raivossa suosittelen, ettet sinäkään tyydy mihinkään puolivillaiseen. Suhteessa joko ollaan täysillä tai sitten ei ollenkaan - toiseen pitää voida luottaa, ja tietysti olla myös sen luottamuksen arvoinen. Muista, että maailmassa on oikeasti hyviä ja vastuunsa kantavia ihmisiä - ei vain niitä, jotka juoksevat karkuun, kun oma pää ei kestä arkea/vastuunkantoa. Tsemppiä ja jaksamisen rohkeutta sinullekin.

    t. yksi, jolla itsetunto keittää kohta yli, eikä suostu enää olemaan ovimattona :)
     
  20. Tunteellinen Nainen Vierailija

    Vaimosi käyttäytyy törkeästi sinua kohtaan. SINUN sitä eroa pitäisi hakea. Kenelläkään ei ole oikeutta käyttää toista sylkykuppinaan oli masentunut tai ei.

    Eroa ja kasvat itselleis itsetunto. Vaimosi käytös on sairasta ja hän sairastuttaa sinutkin.
     
  21. Rahikainen Vierailija

    Kiitos tuosta. Eropaperit on jo täytetty ja laitettu kuoreen odottaan sitä hetkeä kun kaikki toivo on mennyt. Vielä on kiviä kääntämättä ja polkuja kulkematta, mutta vähiin ne käyvät.

     
  22. Läpikäytävä Vierailija

    Rahikainen, onko mieleesi tullut, jotta masennuksesi ylläpitäjä voisi olla vaimosi? Ei kukaan tuollaisella kohtelulla voi toipua. Olen samaa mieltä, jotta sinun olisi syytä hakeutua suhteestanne etäälle, jos aiot joskus päästä vielä elämäsi herraksi.

    Minä naisena ja myöskin työuupumuksen läpikäyneenä tiedän, jotta jos siinä tilanteessa lyödään vielä läheisimmän toimesta, toipuminen ei ole mahdollista. Itselläni on onni olla yhdessä ihmisen kanssa, joka jaksaa vaikealla hetkellä olla turvana ja antaa tilaa myös surulle. Toista rakastava ei lyö henkisesti toista maahan, ei ole itsekäs eikä kova. Sinun puolisosi kuulostaa olevan noita kaikkia.

    On myös tutkittua, että aika harvoin pelkästään työ vie ihmisen uupumustilaan. Se on kokonaistilanne elämästä. Jos kotona on hankalaa tai joutuu jatkuvasti joustamaan yksipuolisesti tavalla tai toisella, se lisää työn aiheuttamaa painolastia ja voimat loppuu. Ei ole paikkaa tai aluetta elämässä, jossa voi rentoutua ja levätä.

    Masentuneen ja negatiivisissa aatoksissa olevan ihmisen kanssa ei ole helppoa, mutta ei minkään muunkaan sairauden kanssa ole helppo elää. Emme me komenna esim. sydänoireista kärsivää ihmistä ottamaan itseään niskasta kiinni ja piristymään. Me helpotamme hänen selviämistään olemalla avuksi.

    Muutapa hieman ajattelutapaasi. Vaimo ei muutu, sillä ihminen voi muuttaa ainoastaan itseään. Senkin vain omasta halustaan. Itsekäs ihminen ei yleensä halua muuttua, koska hänellä on helppoa ja mukavaa arvostellessaan ja komennellessaan. Hän tuntee itsensä siten paremmaksi kuin toinen - mikä ei ole totta!
     
  23. Rahikainen Vierailija

    Puhut viisaasti. Vaimoni todennäköisesti pitää yllä masennustani, ja jopa psykiatrini aprikoi samaa. Pointti on myös siinä, että annan hänen tehdä niin, osin oman masennukseni takia ja osin saamattomuudestani. Vaimoni on tumma ja tulinen ja vaatii ''tiukkoja'' suitsia, jotta hänen kanssaan on mahdollista elää tasapainoisessa suhteessa.

    Olen kuitenkin jo kauan sitten tehnyt periaatepäätöksen, että katson ihmissuhteeni vihoviimeiseen asti, ennenkuin heitä kirveen kaivoon. Mainittakoon, että vaimoni on ensimmäinen seurustelusuhteeni ja olemme kasvaneet yhdessä hieman yli parikymmpisestä tähän päivään. Olemme kokeneet suhteemme aikana monenlaista ja yhteiset vuotemme ovat tämänhetkisestä tilanteesta huolimatta olleet elämäni parhaita.

    Matka on ollut rankka, mutta opettava. Odotan innolla piakkoin alkavaa psykoterapiaani, jolta toivon paljon. Toivottavasti se tuo minulle voimaa ja jämäkkyyttä jatkaa vaimoni kanssa tai voimaa ottaa hänestä ero ja jatkaa puhtaalta pöydältä jonkun toisen kanssa.

    Voimia myös muille samanlaisten haasteiden kanssa painiville =)

     
  24. miksi näin? Vierailija

     
  25. tiedän tunteen Vierailija

    Osanottoni suruusi, eiköhän se vielä lähitulevaisuudessa helpota... Ja arkea on hyvä suorittaa pakollakin, pitää kiinni elämässä. Itse olen suunnitellut tekeväni mahdottoman suursiivouksen heti kun saan kodin itselleni, samoin aloitan uudelleen käymään salilla. Eli uusi uljas elämä tiedossa, miehen kanssa taikka ilman!

    Meillä mies ei ole vielä lähtenyt. Kämppä on, avaimet meinaa hakea tänään ja pikkuhiljaa ryhtyy kalustamaan asuntoaan (meinaa ostaa kaiken, saattaa kestää ennenkuin ne saa). Joten taitaa olla täällä vielä tämän viikon... En oikein tiedä mitä ajatella tästä vitkuttamisesta, välit kun ovat aika kireät ja kaipaisin jo rauhaa & seesteistä elämää ilman toista luomassa ahdistavaa oloa saman katon alla.

    Meillä miehen lähtö tuskin vaikuttaa minun arkeeni paljoakaan. Tähän asti olen itse huolehtinut milteipä kaikesta arjen pyörityksestä lukuunottamatta ruoanlaittoa & tiskejä, jonka mieheni on hoitanut muutaman päivän viikossa. Mieheni on lähinnä hoitanut työtään 24/7. Ainoastaan aikuista (juttu)seuraa tulen kaipaamaan, sen tiedän jo etukäteen. Mutta erona entiseen on kyllä se, että moneen vuoteen minulla on itselleni paljon aikaa. Pääsen ystäviäni tapaamaan, kahville rauhassa niinä iltoina kun mies on tapaamassa lapsiaan ja reissuille joka toinen viikko pariksi päiväksi. Aika luxusta jopa...

    Pakeneva osapuoli ei juuri koskaan pääse helpommalla. Se voi aluksi tuntua siltä, mutta todellisuudella on ikävä tapa iskeä jossain vaiheessa päin kasvoja. Siihen voi toki mennä jopa vuosia, mutta kyllä se sieltä yleensä tulee. Ja jos ihminen ei milloinkaan huomaa mitä menetti käyttäytyessään lapsellisesti, niin sellaisesta ihmisestä on hyvä päästä eroon. Jos miehestäsi ei ole sinulle kumppaniksi, niin jossain on varmasti joku, jonka kanssa sinunkin on joskus hyvä elää, kunhan annat itsesi ensin parantua tästä kokemuksesta.

    Missä päin Suomea asustelet, etelä/pohjoinen... itä/länsi? Haluaisitko ottaa yhteyttä ja saada & jakaa vertaistukea?
     
Kaikki kentät ovat pakollisia
Luonnos tallennettu Luonnos poistettu

Jaa tämä sivu

Alibi
Anna
Deko
Dome
Erä
Hymy
Kaksplus
Kippari
Kotilääkäri
Kotiliesi
Koululainen
Ruoka.fi
Parnasso
Seura
Suomen Kuvalehti
TM Rakennusmaailma
Tekniikan Maailma
Vauhdin Maailma
Golfpiste
Vene
Nettiauto
Ampparit
Plaza
Muropaketti