Hae Anna.fi-sivustolta

Ensin asumusero

Viestiketju osiossa 'Avioero' , käynnistäjänä lopuksi yhteen tai eroon, 27.05.2008.

  1. miksi näin? Vierailija

     
  2. tiedän tunteen Vierailija

    Itse haluan siivota kotini, koska haluan uuden arjen. Se sisältää kaikkea sellaista, minkä koen positiiviseksi, kuten siistin ympäristön, hauskat harrastukset, kahvitteluhetket ystävien kanssa jne... Mies voi luoda itselleen juuri sellaisen arjen kuin haluaa, minua ei enää kiinnosta muu kuin se, että saamme lapset ja työn hoidettua fiksusti yhdessä. Mihinkään muuhun ei minusta ole tuon miehen kanssa, ei jutustelemaan eikä ystäväksi - ainakaan ennenkuin olen parantunut.

    En tiedä sinusta, mutta minua tavallaan lohduttaa se, ettemme ole ainoita, joilla puolisot "sekoavat" 40-50 -vuotiaina. Olen tavannut monia naisia, joilla miehet ovat toistaneet näitä samoja fraaseja, joilla perustelevat pakoaan; "en tiedä rakastanko tarpeeksi", "en tiedä voinko luottaa sinuun", "en tiedä mitä haluan elämältä" jne.... lista sisältää muutaman muunkin fraasin, ja sisältää useimmin aloituksen "en tiedä". (Eikä tämä haahuiluikä tietenkään koske vain miehiä, jotkut naisetkin menevät sekaisin... ) Tyhmiä ovat. Kyllä älykäs aikuinen ihminen tietää, että onni löytyy korvien välistä, pienistä asioista ja leppoisasta arjesta. Meilläkään miehellä ei olisi pitänyt olla mitään valitettavaa, eikä mitään todellisia ongelmakohtia ole edes pystynyt nimeämään. Vetoaa vain lapsellisesti vanhaan juttuun, eikä suostu myöntämään, että omilla virheilläänkin on ollut merkitystä. Kyllä tasavertaisessa liitossa annetaan samankaltaisia asioita anteeksi ja kumpikin menee samoilla säännöillä. Ja muuhun kuin säännöiltään ja toisen arvostuksessa tasa-arvoiseen liittoon en suostu.

    Mikä myös lohduttaa on se, että useimmin nämä haahuilijat tajuavat tekonsa jonkin ajan päästä, jotkut nopeammin, toiset hitaammin. Silloin se todellisuus iskee kuin rätti vasten kasvoja ja siinä vaiheessa on näillä haahuilijoilla mahdollisuus kasvaa henkisesti. Oppivat kantamaan vastuunsa ja joskus jopa pyytämään anteeksi. Sitä päivää odottaessa...

    Itse päätin jatkaa eteenpäin, ilman ajatusta ja toivoa yhteisestä tulevaisuudesta. En tiedä miten minun olisi tarkoitus vielä joskus voida edes luottaa häneen. Mahdollisen yhteenpaluun jälkeen luultavasti pelolla odottaisin seuraavaa kertaa, ja siihen en henkisesti enää kykene. En usko, että ainakaan puhumalla saisi minua vakuutettua, nytkin sanoo paljon sellaista mihin en voi uskoa. Ja niin lähelle en taida uskaltaa enää päästää, että voisi teoin mitään todistaa. En haaveile uudesta suhteesta, haaveilen vain arjesta, jossa voisin elää rauhallisesti ja vakaasti. Arjesta mitä ei varjosta suru, ahdistus ja pettymys.

    Toivottavasti lähtisi pian. Ja toivottavasti ymmärtää etten halua olla hänen ystävänsä ainakaan niin kauaa kuin minulla on häntä kohtaa vielä tunteita. Toivottavasti ne loputkin tunteet kuolisivat pian, pääsisin niin paljon helpommalla...

    Jaksamista ja palaillaan :)
     
  3. miksi näin? Vierailija

    Sinä olet selvästi päässyt työstämään ajatuksiasi jo eteenpäin, toisin kuin minä. Ajattelet jo selkeästi elämää ilman nykyistä miestäsi ja se on varmasti sinulle hyvä asia! Toivon vilpittömästi, että hän häipyy pikimmiten, koska tilanne selvästi hankaloittaa sinun elämääsi ja pääsisit laittamaan elämäsi uusiin raameihin, kuten itse haluat. Ei ole reilua jäädä roikkumaan, kun on itse kuitenkin ollut lähdössä. Luulisi lastenkin ihmettelevän tilannetta, joka ei ratkea. Lähtökohtani on sikäli erilainen, että olen vielä ihan vereslihalla. Olen ollut tyytyväinen elämäämme ja vaikka ajoittain on ollut mustasukkaisuutta, niin varsinaista pettämistä ei ole ollut tietääkseni. Ei riitoja, ei ennakkomerkkejä ( tai siis olen ollut niin sokea, etten vieläkään niitä tajua) ja sitten kuin salama kirkkaalta taivaalta, padam, asumusero. Tavallaan olen hyvilläni, että mies ymmärsi lähteä miettimään, kun ei kerran muuta ratkaisua kestänyt. Ainakin tilanne nytkähti eteenpäin, vaikkakin asia on minulle ollut niin perhanan vaikea. Silti: jos hän joskus ymmärtää, mitä menetti, en kostu siitä mitään; hän saa kenties sormilleen, mutta minä olen jo rikki ja särkynyt, eipä lohduta tippaakaan. Muillekin sattuu vastaavaa, joopa joo, mutta miksi minulle piti käydä näin? Anteeksi kyynisyys, mutta nyt tuijotan ihan omaan napaani. Miksi minä olisin tämän ansainnut, kun olen kaikkeni tehnyt, yrittänyt ja vain hyvää ja rakkautta antanut? Kaiken sotkuiseksi kukkuraksi toivon vieläkin yhteenpalaamista ja haluaisin yhä suunnitella yhteistä elämäämme eteenpäin ja vanhuuteen saakka. Nytkin paistaa aurinko ja mieleen tulee kauniita ajatuksia kevään mahdollisista menoista, kunnes muistan ettei mitään voi suunnitella, koska en voi tietää mieheni päätöstä elämämme suhteen. Eniten toivon, että huolimatta siitä, mikä lopputulos on, saisin vastauksen kysymykseen MIKSI. Kuinka voin elää hänen kanssaan tai ilman häntä, jos en saa koskaan tietää, mikä meni pieleen. Tiedän järjen tasolla, että vika ei ole minussa ja peiliin tuijottamalla en syytä selville saa (ainakin näin mies ja ystävät väittävät), mutta mitä ihmettä ja miksi tapahtui? Miettisin silti, toistanko samaa virhettä jatkossakin joko hänen tai jonkun muun kanssa? Kun en edes tiedä mikä virhe se on ja en sitä itse näe? Haluaisin kasvaa tästä edes viisaammaksi, jos en muuta saa. Jostain luin, että viisas puoliso ymmärtää, ettei näissä kriiseissä ole syynä parisuhde vaan esim nyt "miehen pää", mutta mitä minä siitä hyödyn? En siis yhtään mitään ja silti minun elämäni on se, joka särkyy... Ja kauanko minun on oltava valmiina ottamaan tätä paskaa asumuseroa ja miettimistä vastaan? Katkeraa tilitystä siis edelleen, mutta ehkä minä jonakin päivänä pääsen eteenpäin... Nyt on vielä ajatukset pienellä radalla kulkevia ja kovin katkeria... Tarvitsen voimahalin, mutta eipä ole antajaa...
    Kaukainen voimanrutistus sinulle, vaadithan miestäsi antamaan sinulle ja lapsillesi nyt tilaa muuttamalla pois!
     
  4. tiedän tunteen Vierailija

    Kyllä sinäkin vielä pääset tähän tilaan, en minäkään aluksi sitä uskonut, mutta niin kävi. Järkytyksen ja surun jälkeen tuli viha, ja siitä halu päästä eteenpäin. Minulla oli (on edelleen) täysin samat kysymykset, enkä ole saanut niihin vastauksia. Välttämättä niitä emme koskaan saakaan, mutta ehkä sillä ei ole väliä. Väliä on ainoastaan sillä, miten saamme oman elämämme rullaamaan ja miten saamme rauhallisen ja onnellisen olon. Ehkä joskus ymmärrämme ja tiedämme, siihen asti ainakin minä jatkan tätä yhtä ainoaa elämääni. Ja kun vastauksien panttaaja on siihen tiedonantoon valmis, voi olla että minun elämäni on jo liian pitkällä välittääkseen...

    rutistus sinnekin :)
     
  5. tiedän tunteen Vierailija

    Mites menee "miksi näin?"?

    Meillä mies roudaa juuri tavaroitaan asuntoonsa. Aika hiljaista on, ei juuri keskustella muutosta eikä muustakaan parisuhteeseemme liittyvistä asioista. Muusta kyllä vielä juttelemme, mm maailman tapahtumista, töistä ja lapsista...

    Haikeaa tämä on varmasti kummallekin, järjellä katsottuna kun meidän suhteemme oli ennen hyvä, ei meillä ollut suurempia ristiriitoja. Mutta aikansa kutakin, enköhän ole paljon viisaampi muutaman vuoden päästä.
     
  6. miksi näin? Vierailija

    Niinpä, järki tuntuu olevan kaukana minunkin mielestäni näissä tilanteissa… Saat kyllä kaiken sympatiani puolellesi. Kuinka lapset ottavat asian? Kerroitteko yhdessä heille vai miten asia tuli ilmi? Onko miehesi asunto tarpeeksi iso, jotta hän voi ottaa lapset luokseen? Sovitteko jo vierailuista?
    Kuten tulet huomaamaan, olet nyt naimisissa lastesi kanssa. En tosiaankaan valita siitä, rakastan lapsiani ja haluan heille pelkästään hyvää. Mutta mitään omaa ja yksityistä ei kyllä pääse tekemään. Mieheni ammatin vuoksi arkivastuu ja siis lapset ovat minulla. Yhden ainoan illan olen ollut ”omillani” eli yhden yön ovat lapset olleet isällään. Tiedän, että seuraava mahdollisuus yökylään on puolentoista viikon kuluttua. Tästä kiukustuneena otin itselleni sitä jälkeiseen viikonloppuun ihan oman koko viikonlopun loman ja aion olla poissa kotoa ja saavuttamattomissa! (En kyllä ole vielä päässyt tätä miehelleni ilmoittamaan). Kun mieheni toi lapset takaisin sen ainoan yökyläilyn jälkeen, hän kysyi mitä olin tehnyt. En valitettavasti voinut vastata ”mitä se sinulle kuuluu”, koska lapset olivat minussa kiinni, mutta kyllä ärsytti. Minä olen ”tilivelvollinen”, mutta minä en tiedä mitä hän tekee illat/yöt/viikonloput. Päätin siinä mielessäni, että jos tämä tilanne jatkuu kesällä tai jos ero tulee ennen sitä, niin kun koulua ei ole, lapset ovat kyllä tasan tarkkaan puolet ajasta minulla ja puolet ajasta isällään. Onhan minunkin päästävä jatkamaan elämääni ja oltava muutakin kuin äiti.
    Olen lukenut parisuhdekirjoja, ”nelikymppis”-kirjoja ja jopa jo valmiiksi yhden erokirjan. Liekö hyötyä, mene ja tiedä. Olen tietysti saanut joitakin ajatuksia ehkä kasaan, mutta tämä epävarmuus syö minua niin kovasti. Esim. tiedän, että syksyllä on tapahtumia, joista olemme olleet yhdessä aina kiinnostuneita. Sitten tuleekin ihan yksinkertainen ongelma; ostanko meille liput tapahtumiin niin kuin ennenkin vai mitä teen? Nyt olen jo sijoittanut yhteen tapahtumaan, mutta ostin kaksi lippua ajatuksella, että minä menen, en vaan vielä tiedä kenen kanssa. En vaan voi jäädä laakereillenikaan odottamaan mieheni päätöstä. Valitettavasti olen kuitenkin ihminen, joka aina ajattelee ensin ME tai perhe ja vasta sitten joskus minä.
    Olen myös miettinyt, etten voi mieheni tekemisiin vaikuttaa. Jos hän menee baariin pokaamaan naisia, en voi sille mitään (siis tällä hetkellä asia, joka minua eniten mietityttää). En vaikka he olisivat minun työhöni liittyviä. En ole vastuussa mieheni teoista ja en niitä kykene muuttamaan tai niihin vaikuttamaan. Tietysti toivon, että hän kohtelisi minua edelleen kunnioittavasti, mutta mistäs minä tiedän. Jos hän haluaa elää nuoruuttaan uudestaan, niin lapsettomaksi opiskelijatytöksi en voi muuttua, vaikka sellainen olinkin kun tavattiin.
    Suurin ongelma on yhä, etten tiedä, mitä mieheni haluaa. Saan koskettavia tekstiviestejä kaipauksesta ja rakastamisesta, mutta lopussa kaikki teilaantuu lauseeseen ”pitää vaan jaksaa nyt olla” tai ”nyt pitää saada pää kuntoon”. Rakkautta siis on, mutta onko sitoutumista? Eikö miehet huomaa, että jos sitoutumattomuus on ongelma, niin mikä muuttuu jonkun toisen kanssa? Samat ongelmat ovat edessä, kun aika kuluu ja arki tulee. Kuten huomaat, pääni on siis vielä ihan sekaisin ja ajatukseni ihan raakileiden tasolla.
    Kadehdin kykyäsi katsoa tulevaisuuteen: ”muutaman vuoden päästä”. Itse olen vielä kärsimätön ja haluaisin tietää vastauksia jo nyt… Tiedän, että se on mahdotonta, mutta kuinka kauan tässä hirressä on roikuttava? Haluan jo pois…
    Toivottavasti sinä pääset nyt eteenpäin tilanteesi kanssa, kun saat miehen pois kotoasi. Ja toivottavasti mies pian huomaa, mitä kaikkea menettää. Sitten sinä voit päättää, miten haluat jatkaa elämääsi, saman miehen kanssa vai ilman, joka tapauksessa kohti uusia seikkailuja! Voimia!
     
  7. tiedän tunteen Vierailija

    Sinä roikut siinä löysässä hirressä juuri niin kauan kuin annat itsesi siinä killua. Ota siis itseäsi niskasta kiinni, ja katkaise köysi. Jos miehesi kasvaa aikuiseksi ja haluaa aloittaa kanssasi uudestaan parisuhteen, niin lähde siihen suhteeseen vasta sitten, kun olet tervehtynyt, oppinut itsenäiseksi ja pystyt ylväänä seisomaan omilla jaloillasi.

    Sinä et pysty mitenkään vaikuttamaan siihen, mitä mies päättää tehdä. Mutta voit päättää omasta elämästäsi! Ja kun sinulla on vapaata ja miehesi kysyy missä olit, niin valehtele vaikka, että olit ulkona kavereiden kanssa ja että sinulla oli hulvattoman hauskaa. Jotta valehtelu olisi helpompaa, niin pyydä vaikka joku ystävättesi kahville taikka kävelylle, silloin kyse ei ole enää kuin totuuden vääristelystä ;)

    Meillä lapset ottavat tämän aika hyvin, he tietävät, että me pärjäämme ja olen jo tähänkin asti hoitanut käytännön asiat lähestulkoon yksikseni. Mies tulee MINUN kotiini hoitamaan lapsiaan, kämppä on liian pieni, ja kun hän tulee tänne, niin minä lähden. Suunnitelmissa on kyläilyä kavereiden luona, muutaman lyhyt ulkomaanmatka ja arki-iltakyläilyiden aikana shoppailua, kahvittelua ja salilla käyntiä.

    Minä pärjään. Olen kova tarvittaessa ja itsesuojeluvaistoni pelaa. Minä myös huolehdin lapsistani, heille ei saa koskaan tapahtua (ainakaan niin pitkään kun minä voin vaikuttaa) mitään, mikä järkyttäisi heidän uskoaan itseensä ja siihen, että maailmasta löytyy puhdasta ja aitoa rakkautta - myös heille.

    Ja muista, että SINÄ olet arvokas ja ansaitset elämältä hyvää ja kaunista osaksesi. Älä anna miehesi nujertaa tahtoasi ja mieltäsi, hän ei ole siihen oikeutettu eikä sitä "sulkaa hattuunsa" ansaitse, typerästi kun on käyttäytynyt. Sinä pärjäät varmasti, anna itsellesi lupa myös vihata miestäsi hölmöjen temppujen ja huonon kohtelun vuoksi - se antaa sinulle voimia jatkaa eteenpäin ja löytää uusia onnen muotoja elämääsi. Jaksamista ja voimia sinullekin!

    ps. minä en ole lukenut kuin näitä eri keskustelupalstoja, ja täältä olen löytänyt kaiken tarvitsemani. Olen huomannut, kuinka moni mies taantuu teiniksi ja kuinka moni nainen on löytänyt itsensä ja todelliset tarpeensa ukkojen törttöilyn sivutuotteena... Joskus näistä suruista poikii oikea onni, oman itsensä löytyminen.
     
  8. tiedän tunteen Vierailija

    Unohdin kirjoittaa ed viestiin, että meillä on lasten lisäksi lemmikkejä, joten ukko saa luvan hoitaa ne samalla kun tulee tänne. Minä en halua jäädä "lemmikkivahdiksi" vaikka lapset menisivät isälleen. Tulkoot tänne hoitamaan pihaa, siivoamaan ja katsomaan lasten & eläinten perään. Minulle kelpaa reissaaminen hyvin :D
     
  9. Realisti Vierailija

    Näin ulkopuolisin silmin minusta vaikuttaa, että miehesi lähes manipuloi sinua lähettelemällä rakkausviestejä. Eikö tuollaisessa tilanteessa olisi paras pitää välit korrekteina ilma mitään henkilökohtaisia lurituksia?

    Minusta on todella valheellista lähettellä vaimolleen rakkausviestejä ja samalla haluta eroa.
    Tuollaisesta käytöksestä ei tule muuta mieleen kuin, että hän haluaa pitää sinut varalla, jos ei uusi onni löydykään ihan nurkan takaa.

    Et ole vastuussa miehesi elämästä ja ratkaisusta. Parasta sinulle olisi varmaanki, että suuntaat katseesi itsenäisesti tulevaisuuten etkä jää hänen ratkaisujaan odottelemaan. Miehesi vaikuttaa hyvin itsekkäältä ja epäkypsältä henkilöltä, jos on valmis tuosta noin oma pääkopan vuoksi panemaan perheen pirstaleiksi.

    Suhteessa on aina 2 henkilöä. Miehesi irtisanoi sopimuksen. Jatka elämääsi, äläkä roiku hänessä.
    Onni löytyy itsestä, ei toisesta.
     
  10. tiedän tunteen Vierailija

    Mites menee "miksi näin?"? Joko helpottaa?

    Meillä mies muutti (vihdoin!) keskiviikkona. Tuli tilaa hengittää ja ajatella, vaikkakin vanhin lapsista syyttelee minua vanhoista jutuista (jotka eivät liity eroon) ja mököttää... Omien sanojen mukaan lapsestani on kuitenkin ihan sama eroammeko, oikea syy hänen murjotukseen ei kuulemma ole tämä ero, vaan se, että hän tietää etten ole onnellinen vaikka hän yrittää parhaansa mukaan auttaa minua. Ei oikein ymmärrä kun kerron kuinka mukavaa on kun auttaa, muttei pysty taikomaan pois eron tuomaa surua - siitä selviäminen kun on vain minusta itsestäni kiinni. Raskasta sekin, että juuri kun pääsi yhdestä mököttäjästä eroon, niin toinen aloittaa... Eiköhän tuo ohi mene kuitenkin, minulla suru ja hänellä mökötys.
     
  11. miksi näin? Vierailija

    Lasten oireilu ja reagointi on niin ahdistavaa katsottavaa. Meilläkin on huudettu ja temppuiltu ihan jostain muusta, mutta mieleen hiipii onko taustalla kuitenkin nämä vanhempien asiat. Kunpa lapset selviäisivät ilman pysyviä jälkiä... Kyllä heilläkin perusluottamus vanhempiin, ehkä nyt lähinnä isään, on kokenut kolhuja. Haluaisin pyörittää lapset pumpuliin ja varjella kaikelta pahalta, mutta ehkä elämän nurjan puolen näkeminen ihan omassa perheessä antaa myös empatiakykyä muihin nähden.
    En oikein tiedä, missä meillä mennään. Edistystä kai on sikäli tapahtunut, että puheyhteys on yllättäen olemassa. Ensin vaihdettiin tolkuttomasti tekstiviestejä. Sitten on puhuttu kasvotusten asioista ja niihin johtaneista syistä. Minä tietysti haluan puhua avoimesti kaikista asioista ja vieläpä monesti tärkeimmistä asioista; miehen on vaikeampi puhua tunteista ja helpompi konkreettisista asioista. Haluaisimme molemmat yrittää uudestaan. Tai tuon sanoin kyllä väärin, minä en halua yrittää uudestaan, vaan haluan että jos yhteen palataan, niin sitten sitoudutaan kunnolla. Itsestäni kuitenkin tuntuu, että voinko luottaa toisen sanoihin. Tiedän, että eihän kukaan pysty tekemään kuin parhaansa. Mutta… Kun on ihan tuoreessa muistissa, miten maailma kaatui, vaikka minä luulin kaiken olevan kunnossa! Miten voisin rakentaa tähän mielikuvaan luottamusta… Vaikeaa!
    Kuinka olet pärjäillyt arjessa? Kuulostat kyllä vahvalta arjen sankarilta, joten en usko siinä olevan ongelmaa :). Toivottavasti miehellesi kolahtaa korkealta ja kovaa, mitä kaikkea hän teissä menettää! Varmasti meille molemmille on nyt tärkeää tukea lapsiamme ja vahvistaa heidän luottamustaan aikuisiin, ainakin itseemme äiteinä, muuhun emme nyt kykene vaikuttamaan!
     
  12. tiedän tunteen Vierailija

    hmmm.... tuo sinun viestisi veti jotenkin hiljaiseksi. Henkilökohtaisesti (älä vain loukkaannu, en halua satuttaa sinua missään nimessä), minusta on outoa, että tuollaisen vekslaamisen jälkeen hän havahtuu jo kuukaudessa siihen, että haluaa yrittää vielä. Samoin sinulla se halu palata yhteen on varmasti oikea ja aito, varsinkin kun sinä sait tämän taakan haluamattasi. Mutta kiirehtimällä takaisin tilanteeseen mistä erositte, en oikein usko, että saavutatte mitään pysyvää. Kun miehelle on ensimmäinen ikävä iskenyt ja arjen karuus paljastunut, on helppo haluta palata tuttuun ja turvalliseen. Samoin sinun on (epävarmana itsestäsi ja tulevaisuudestasi?) helppo haluta paluuta tuohon elämään minkä tiesit ja tunsit. Ainoa ongelma on, ettei teidän tuttu ja turvallinen elämä ole enää se sama elämä kuin vielä vuosi sitten. Paluuta vanhaan te ette pysty tekemään, tämä kriisi on muokannut teitä kumpaakin ja te kumpikin olette kasvaneet ja kehittyneet. Olkaa varmoja, että teidän kummankin kasvu on aidosti ollut samaan suuntaan, muutoin voi tulevalla olla ikäviä yllätyksiä teidän varalle, enkä yhtään ihmettelisi vaikka seuraava "kipuilija" suhteessanne olisitkin sinä. Älä kävele heikoille jäille, ennenkuin tiedät, että pystyt sieltä tarvittaessa nousemaan. Ne syyt, mitkä johtivat tähän tilanteeseen, tuskin ovat vielä oikeasti poistuneet ja läpikäytyjä. Voi toki olla, että olen kyyninen ja inhorealistinen tavalliseen tapaani, mutta tuleen on turha jäädä makaamaan eikä samaan roihuun kannata itseään uudelleen heittää.


    Itse uskon, tai oikeammin tiedän, etten halua enää entistä miestäni takaisin. Mikäli hänen käyttäytymisensä syy on ollut masennus (näin itselleni olen optimistisesti uskotellut, ei taida olla kuitenkaan oikea syy) en tiedä uskallanko ottaa häntä takaisin. Kauanko kestää, että sama uusiutuisi taas? Mikäli hänellä on keski-iän kriisi, niin kyllähän ihmisellä kriisejä tulee ja menee, älykäs ihminen osaa hoitaa ne niin, ettei loukkaa läheisiään ja rakkaimpiaan. Jos ihminen ei ole älykäs ja empaattinen, niin en halua häntä, en missään nimessä halua elää typeryksen kanssa. Mikäli hän taas teki tämän koska ei rakasta tarpeeksi, niin selvä juttu, mistään nostalgisesta "haluan rakastaa uudelleen" -pa...sta en häntä takaisin ota, koska tuskin silloinkaan se rakkaus kestäisi muuta kuin uuden "alku"huuman ajan. Summa summarum, vanhaa miestäni en taida takaisin huolia. Ja jos odotan, että hän kasvaisi jälleen niihin miehen mittoihin, mitä minä kykenen arvostamaan, voi siihen mennä liian kauan. Olenpas minä ikävä ihminen, mutta varovaiseksi ja epäluottavaiseksi tämä kyllä muokkaa optimistisimmankin ihmisen.

    Toivon toki vieläkin, että tuosta kohta-ex:stä tulee onnellinen, kuten toivon uuden onnen löytävän itsekin. Parempi onnellinen ex, kuin onneton puoliso. Ja tämä koskee tietysti myös kohta ex:äänikin, hän toivottavasti tajuaa myös, että minun kanssani on miellyttävämpää olla tulevaisuudessa tekemisissä mikäli en ole enää vihainen, loukkaantunut ja epäilevä hänen aikeistaan.

    Arjesta pärjään vallan hyvin, eipä tuosta lasten isästä ole tähänkään asti ollut paljoa apua. Olen aika näppärä, joten osaan hoitaa asian kuin asian itsekin. Arki ei minua pelota. Se, mikä minusta on ollut vähintäänkin kummallista, on, että muutostaan asti lasteni isä on käynyt meillä päivittäin ja viettänyt kodissani aikaa useita tunteja. Milloin minkäkin tekosyyn varjolla. Hän sanoo kaipaavansa lapsiaan, ja uskonkin sen, samoin varmasti uuden kodin hiljaisuus on hänelle välillä korvia repivää. Itse tätä kuitenkin halusi, joten sympatioita yksinäisyyteensä ei minulta heru. Saa silti tavata lapsiaan ja tulla tänne täyttelemään tiskikonetta jos haluaa, minulla on nyt vuosikausiin aikaa kuljeskella kaupoissa, käydä kahvilla ystävieni kanssa ja harrastaa mitä haluan. Outo tunne, saa nähdä kauanko tätä kiertelykestävyyttä piisaa. Huomiseksi hänellä ei ole enää varattuna syytä tulla käymään, saas nähdä malttaako pysyä poissa kokonaista vuorokautta. Minua ei enää oikeastaan häiritse hänen läsnäolonsa, kun kerta jo 99% tiedän mitä haluan. Ystäviä meidän täytyy olla vielä tulevaisuudessa, lasten ja heidän tulevaisuudenkin takia. Ei hän huono mies ole, kohteli vain minua täysin väärin, enkä taida siitä yli päästä niin, että voisin ajatella jatkavani avioliittoamme. Olen vielä katkera, ja se varmasti paistaa läpi teksteistäni. Toivottavasti pääsen joskus katkeruudesta eroon ja voisin rakentaa itselleni ja lapsilleni onnellisen tulevaisuuden.

    Jaksamista sinulle, muista, että koska miehesi halusi hoitaa tämän (asumus)eron omalla tavallaan, on sinulla oikeus vaatia yhteenpaluu tehtäväksi sinun haluamallasi tavalla. Miehesi pitää pystyä vakuuttamaan ja antamaan sinulle se kaikki, minkä sinun luottamuksen ja rakkauden jälleeenrakentaminen vaatii!
     
  13. tiedän tunteen Vierailija

  14. tiedän tunteen Vierailija

  15. Miten itselläsi menee, eikös pian ole h-hetki - avioerohakemus??
     
  16. tiedän tunteen Vierailija

    Ei, me yritämme löytää uuden tavan ja uusia toimintamalleja elää yhdessä perheenä. Tehden kompromisseja ja yrittäen tehdä enemmän töitä yhteisen ajan ja harmonisen elämän eteen. Aika näyttää voivatko "vanhat koirat" oppia uusia temppuja...
     
  17. JariH Vierailija

  18. asumuserossa Vierailija

    JariH: luin blogisi. Koskettava tarina. Voi kunpa et päätyisi "kolmanteen yritykseen" ja itsemurhaan! Älä tee sitä! Koetan jaksaa uskoa, että kohdallesi on varattuna vielä onnellisuus jossain muodossa, jossain vaiheessa.

    Itsekin muutin hiljan puolisoni kanssa erilleen ja katkeralta tuntuu; siitä ei nyt sen enempää.
     
  19. 4+4 Vierailija

    Olisi kiva kuulla mitä tähän ketjuun aikoinaan kirjoittaneet nyt puuhaavat.
     
  20. miinamau Vierailija

    Sain tänään sanottua miehelle että haluan asumuseron. Avioeropaperit vietiin kuukausi sitten. Mies muuttaa pois, minä jään 6 kk pojan kanssa omaan osakkeeseeni. Mies petti luottamuksen niin pahasti etten nyt vain voi antaa anteeksi ja sen vuoksi miehen olemus ärsyttää. Yhteiselo on sen verran raskasta että paras näin. Päätös ei ole vielä lopullinen vaan yritän lapsen vuoksi vielä etsiä jostain lämpimiä, rakastavia tunteita miestä kohtaan.
     
  21. N72 Vierailija

    Tutulta kuulostavia asioita. Vanha ketju, mutta jotain vastaan silti.

    Minä muutin omilleni vajaa puoli vuotta sitten. Mies ei tykännyt, mutta hyväksyi kuitenkin ja ymmärsi että tämä voi pelastaa perheemme. Eniten hän oli huolissaan siitö mitä muut ajattelevat, eikä ole tainnut edelleenkään kertoa tästä järjestelystä kuin muutamalle.

    Valitsin asunnon sijainnin tarkasti, vajaa 10min kävelymatkaa kotien välillä. Sijainti oli niin tärkeä, että tingin asunnon koosta ja kunnosta, mutta lasten koulumatkat ja kotien väliset matkat olivat tärkeimpiä.

    Lähdin koska oli paha olo, riideltiin usein ja koin ettei mies ottanut minkäänlaista vastuuta perheessä. Ei käynyt edes töissä, vaikka muuten hyvä isä olikin. Suurin syy kuitenkin miksi lähdin oli se että HALUSIN KORJATA ASIOITA erilleen muutolla. Ajattelin, että nyt jos koskaan mies herää, kun joutuu itsenäisesti hoitamaan asioitaan ja kun ne oppii, niin palaamme takaisin saman katon alle. Tässä puolessa vuodessa mitään ei ole kuitenkaan tapahtunut. En tiedä onko vielä liian lyhyt aika, mutta edelleen olen valmis muuttamaan takaisin, kunhan asiat muuttuvat. En ole varma muuttuvatko, mutta se ei minun käsissäni ja sille asialle en voi juuri mitään.

    Nyt olen tyytyväisempi elämääni kuin ennen. Edelleen teemme perheenä yhdessä asioita, saatamme olla viikonloput yhdessä. Olemme nyt löyhemmässä parisuhteessa kuin ennen. Noin joka toinen päivä tulee piipahdettua miehen asunnolla hakemassa lasten unohtuneita tavaroita, monesti mies pyytää sinne syömään jne. Emme ole hakeneet avioeroa, mutta jos kaksi vuotta tulee erilleen asumista täyteen niin sitten harkitsen sitä uudelleen. Onhan toisaalta tässä järjestelyssä myös riski että jompi kumpi löytää uudenkin, mutta tällä hetkellä kummallakaan ei ole aikomusta aidan toiselle puolelle katsella. Uskon että yhteenpalaamisen mahdollisuudet ovat paljon paremmat, jos erilleen on muutettu siksi että halutaan korjata asioita ja ajatuksena on heti kättelyssä, että palaamme vielä yhteen.
     
  22. vierailija Vierailija

    Vanha keskustelu mutta fakta on väistämätön. Kun toinen haluaa muualle asumaan niin turha teeskennellä ja venytellä! Kyllä silloin on jo asiat siinä vaiheessa että paluuta ei ole, heikoin lenkki lähtee aina ja parempi niin.
     
  23. vierailija Vierailija

    No miten kävi?
     
Kaikki kentät ovat pakollisia
Luonnos tallennettu Luonnos poistettu

Jaa tämä sivu

Alibi
Anna
Deko
Dome
Erä
Hymy
Kaksplus
Kippari
Kotilääkäri
Kotiliesi
Koululainen
Ruoka.fi
Parnasso
Seura
Suomen Kuvalehti
TM Rakennusmaailma
Tekniikan Maailma
Vauhdin Maailma
Golfpiste
Vene
Nettiauto
Ampparit
Plaza
Muropaketti