Epäonnistunut äiti jo nyt? Vauva, 7 kk

Kirjoitan tätä viestiä surullisissa tunnelmissa. Minusta tuntuu, että olen jo nyt äitinä pahasti epäonnistunut.

Vauvani on seitsemän kuukautta, täyttää pian kahdeksan kuukautta. Muut äititoverit hihkuvat riemuissaan kuika vauvat ovat äidin perään ja vain äiti saa heidät rauhoittumaan. Omalla kohdallani asia ei ole näin.

Vauva oli kovasti odotettu ja toivottu. Jo alku hänen kanssaan oli shokki. Sairaalassa alkoi kova ilta-ja yöitku. Kukaan ei uskonut kun epäilin jo ensimmäisenä yönä koliikkia. Koliikki kesti kolmisen kuukautta. Vauva rauhoittui ainoastaan isän sylissä. Minä masennuin. Hankin lääkityksen ja pikkuhiljaa toivuin.

Vauva on edelleen melkoinen temperamentiltaan. Hän kiukuttelee usein, etenkin minulle. Vaikka vaippa on kuiva, vauvan masu on täynnä ja kaiken pitäisi olla hyvin, hän saattaa yhtäkkiä hermostua.

Hän ei oikein viihdy sylissäni, edelleenkään. Parhaiten vauva viihtyy kun saa touhuta omia juttujaan ja leikkiä leluilla. Hän nauraa ja hymyilee kovin harvoin. On enimmäkseen täysin totinen tai sitten itkee ja raivoaa. Itku tuntuu nimenomaan ärtyneeltä ja kiukkuiselta.

Minulla on aina ollut heikko itsetunto ja ehkä juuri siksi syytän itseäni vauvan pahantuulisuudesta.

Ehkä olen vain pettynyt. Tuntuu, ettei meillä ole oikein normaalia kiintymyssuhdetta. Minä olisin niin ollut valmis rakastamaan pikkuista sydämeni pohjasta, mutta tuntuu että vauva jotenkin karsastaa minua. Onkohan tämä pelkkää kuvittelua? Onko ketään, josta olisi äitiyden alkutaipaleella tuntunut tältä? Pettyneeltä, epäonnistuneelta?

 

Ehkä se on tavallaan omassa mielessäsi? Jos vauva on kovin itsenäinen ja tempperamenttinen ja sinä haluaisit helliä, petyt sitten kun toinen ei tahdokaan. Vauva vaistoaa alakulosi ja käyttäytyy peilaavasti jne.

Minä ainakin huomaan monesti, että vauva peilailee huonoja fiiliksiäni. Väkisin koitan sitten olla iloisempi ja positiivisempi, että vauvakin olisi. Aina ei onnistu.
Keittiöpsykologiaa tämä minun arveluni vain, koita jaksaa. Olen varma että vauvasi rakastaa kuitenkin sinua kaikista ihmisistä eniten.

Omista pettymyksen ja epäonnistumisen tunteistani en viitsi edes sinulle kirjoittaa, masentuisit vain Niitä kuitenkin on, ja käsittääkseni ovat hyvin tavallisia.

 

moi.

Minulla on myös ollut tollaisia tuntemuksia.
Kerrankin oltiin kyläilemässä ja vauva huusi mun sylissä naama punasena pari tuntia, kaveri otti sen syliin niin heti rauhottui. Itkin kauan että mikähän minussa on vikana.

Minulle vauva harvemmin juttelee tai hymyilee, isälleen kylläkin. Mutta meillä hoidan niin suuren osan mitä vauvaan tulee, että ehkä sitä hymyilyttää jo vaihtelukin kun pääsee isin syliin. Lisäksi olen ollut melko huono juttelemaan vauvalle.. tuntuu että väkisin on pakko jotain jutella, kun se kuulemma on niin tärkeää, niin sitten laitan iskän siihen hommaan.

Minustakin on tuntunut välillä ettei minulla ja vauvalla ole semmoista kiintymyssuhdetta. Ja että en tosissaan ole syntynyt äidiksi, mutta nythän tässä kasvetaan äidiksi. Seuraavan lapsen kohdalla on jo varmaan helpompaa ja varmaan tämänkin kanssa suhde kehittyy ajan myötä.

Minulla myöskin imetys epäonnistui, joka vähensi minun ja vauvan läheisyyttä. Pikkuhiljaa olen kuitenkin huomannut että suhteemme syvenee. Esimerkiksi olen sinnikkäästi nukuttanut vauvaa päikkäreillä kainalossani ja syöttäessä ottanut myös tiiviisti rintaa vasten, vaikka vauva on aluksi kiukutellut, sittemmin tottunut siihen ja nykyisin melkein heti nukahtaa kun väsyneenä otan sen itseäni vasten. Ja itse pidän todella paljon tästä meidän päikkärirutiinista. Tosin sinä sanoit ettei vauva millään rauhoitu sylissäsi, mutta älä lannistu ja lakkaa yrittämästä.

Uskoisin että vauva on sinuun omalla tavallaan kiintynyt. Ja olethan ihminen jolle vauva uskaltaa näyttää myös erilaisia tunteitaan.

 

jospa vauva ei vain osaa vielä erottaa itseään sinusta eikä sen vuoksi esim. hymyile sinulle. Luulee että olette yksi ja sama. Sen vuoksi esim. isä kelpaa paremmin. Meillä ainakin tuo helliminen ja halailu alkoi vasta vauvan ollessa n. 1-v. Sitä ennen ei oikein saanut pitää hyvänä. Sen jälkeen onkin sitten halailtu ihan urakalla.

Lapsesi varmasti rakastaa sinua eniten eikä karsasta sinua! Usko vaan siihen että olet hänelle tärkein ihminen.

 

Ei meidänkään lapsi tuon ikäisenä pahemmin minusta välittänyt. Hieman vähemmän kuin isästään. Toiset isovanhemmat olivat (ja ovat) ihan pop. Me olimme miehen kanssa itsestäänselvyyksiä eikä vauva ehkä itseään meistä erottanut. Nauroi max. kerran päivässä, jos piti jostain laulusta tai leikistä. 8 kk ikäisenä muutos tapahtui tosi nopeasti. Yht'äkkiä lapsi alkoi hymyillä meille usein. Konttaamaan opittuaan yritti itse tulla syliin. Aiemmin hän ei sylissä viihtynyt, vaan leikki itsekseen lattialla vaikkapa 1,5 tuntia. Nykyään hän saattaa jo inahtaa tai katsoa perään, jos poistun huoneesta etenkin kyläpaikassa.

Voit uskoa, että hermostunut olin minäkin. Myös miestä ahdisti, mutta vauva kuitenkin viihtyi hänen kanssaan hieman paremmin.

 

Minullakin epäonnistui imetys, koska olin niin järkyttynyt alussa, että maitoa oli liian vähän stressin vuoksi. Lisäksi sain virheellistä tietoa masennuslääkityksen yhteensopivuudaesta imetyksen kanssa. Imetyksen epäonnistuminen lisäsi jo alussa huonommuuden tunnetta, varsinkin kun minulla oli siitä melko ruusuiset kuvitelmat.

Olen ajatellut, että minun pitäisi enemmän työstää itseluottamusongelmaani ja siinä ohessa hyväksyä lapseni sellaisena kuin hän on. Pitäisi ottaa myös positiiviset puolet tästä tilanteesta. Olen itsekin vapaampi liikkumaan, kun poika ei ole minussa liikaa kiinni ja viihtyy loistavasti isänsä kanssa. Yhtälaillahan isät ovat tärkeitä lapsilleen ja etenkin pojille.

Ehkäpä vertaan liikaa itseäni ns. 'hyviin luomuäiteihin'. Epäonnistuin kantoliinailussa (vauva inhosi koko laitetta), imetyksessä ja perhepetiyrityksessä. Perhepedissä ei nuku vauva eikä äiti. Kestovaippoja en jaksanutkaan käyttää jatkuvan yliväsymyksen ja valvomisen vuoksi. Olin siis ihan erilainen äiti, mitä kuvittelin.

Voi olla tosiaan, että iän mukana vauva alkaa kommunikoida kanssani enemmän ja silloin suhteestamme tulee vastavuoroisempi. Nyt koen usein epäonnistumista lapsen kanssa, palaute vauvalta on usein ärtynyttä itkua.

 

Hieno palautehan se vauvalta on, että itkee juuri äidilleen. Sinun sylissäsi voi kokea hyvinkin turvaa ja hakee itkullaan lohtua. Mutta ehkä sinulla tosiaan ollut aika korkeat vaatimukset äitiydellesi. Itse käytän surutta kertakäyttövaippoja, liinailu loppui alkuunsa, koska liina oli niin vaikea "kääriä", vauva ei tykkää repusta ja on nukkunut alusta asti omassa sängyssä. Imetykseenkin suhtauduin niin, että ostin valmiiksi vastikkeet ja pullot. Mutta yllätys, yllätys, niitä ei ole tarvittu, vaan oma maito on riittänyt. Tsemppiä sinulle ja vauvalle!

 

Meilläkin on kanssa temperamentikas vauveli, joka viihtyy paljon lelujen parissa.. sylissä lähinnä siksi, että pääsee liikkeelle ja näkee hyvin. (ei osaa vielä ryömiä) Ei rauhoitu syliin kovin helposti, enkä vois kuvitella, että esim. nukahtais syliin. Viereen kylläkin, kun saa katsella niitä lelujaan uneen asti...Tykkää siis nukahtaakin itsekseen sänkyynsä tai vaunuihin. Alkukuukaudet nukkui kyllä perhepetissäkin. Hymyilee kyllä useinkin, mutta ei ole sylissä viihtyvää sorttia. Suuttuu myös helposti, ja huutaakin usein Kaipaa menoa ja meininkiä. Ehkä teidänkin vauva on sellaista laatua? Ja jos isä on hänen kanssaan vähemmän, rauhoittuu isän syliin siksi helpommin, kun on "mielenkiintoisempi" rauhoittaja? Tai sitten vaistoaa tuntemuksesi ja rauhattomuutesi.

 

Alkuhankaluuksien jälkeen olette ehkä noidankehässä. Kirjoitit: "Minä olisin niin ollut valmis rakastamaan pikkuista sydämeni pohjasta, mutta tuntuu että vauva jotenkin karsastaa minua". Mitä jos nyt "vaan" rakastaisin vauvaa, etkä odota mitään välitöntä takaisin (tämä äitiys on usein aika epäitsekästä). Pikkuhiljaa, ajan kanssa asia varmasti purkaantuu ja suhteenne syvenee. Nyt kun olette noidankehässä on sinun tehtävä "aloite", ei pieni vauva sitä osaa tehdä. Kyllä se siitä, ei se äitiys ole aina niin helppoa kun annetaan ymmärtää ja TOSIAANKAAN mitään ei ole vielä menetetty. Tämä päivä on loppuelämienne ensimmäinen päivä. Hyvää jatkoa!!!

 

Voi siskokulta, anna itsellesi armoa! Olet ihan varmasti lapsesi paras äiti. Meillä naisilla on usein paha tapa vaatia itseltämme ihmeitä ja asettaa mahdottomia tavoitteita.

Tiedän omasta kokemuksesta ettei täydellisyyden tavoittelusta luopuminen ole helppoa, mutta ellet sinä anna itsellesi armoa, kuka sitten?

Valtavasti voimia ja jaksamista! Ihan varmasti se aurinko sieltä pilven takaa pilkistää vielä!

 

Muista, että lapset kiukuttelevat jo pienestä pitäen eniten sille,ketä he pitävät turvallisimpana! Yleensä äidille)

 

Minullakin täysin samanlaisia tuntemuksia. Poika syntyi laskettuna päivänä leikkauksella, koska ei halunnut millään tulla pois. Saman tien sairaalassa kaikki alkoi mennä mönkään. Poika itki oikeastaan koko ajan, hoitajat olivat aivan kamalia, minua pelotti ja tuntui että olen yksin. Kun kotiin päästiin, leikkaushaavani tulehtui, enkä päässyt sängystä ylös. Pojalla oli todella paha koliikki, joka helpotti vasta n.3,5kk iässä, koska kävimme vauvahierojalla (onneksi kokeiltiin). Isänsä on siis häntä hoitanut suurimman osan ajasta ja tuntuu, ettei poika minua välillä edes huomaa. Sairastuin myös synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Poitsu siis nyt 7,5kk. Välillä tuntuu kaikki niin ylitsepääsemättömältä. Minulla on myös selkärankareuma, jonka johdosta en pysty aamuisin vauvaa edes nostamaan, joten isä ei voi mennä töihin. Enpä oikein tiedä mitä tässä enään keksisi. Jostain sitä aina vaan koittaa löytää syyn nousta sängystä. Onhan tuo poitsu tietysti yksi niistä syistä Toivottavasti hän joskus alkaa minunkin perääni olla

 

Mulla ei onnistunut imetys alkuunkaan, enkä kyllä ymmärrä miksi siitä pitää stressata. Hyvin on poika kasvanut korvikkeella Meilläkään ei ole mikään sylissä viihtyjä, ellei sylissä tapahdu jotakin kuten esim syömistä tai leikkiä. Alusta asti nukkunut omassa sängyssä yöunet, lähellä ei osaa nukkua ollenkaan vaan selvästi tarvitsee oman tilansa. Minäkin tuskailin jossain vaiheessa, miksi lapsi on niin totinen, mutta nyt kun 7 kk alkaa tulla täyteen niin naurua löytyy. Anna lapselle tilaa olla oma persoonansa, niinhän me kaikki aikuisetkin ollaan ihan erilaisia! Ja yritä olla mahdollisimman rennolla mielellä, koska kyllä ne lapset jotenkin vaistoaa jos on kireää.