Hae Anna.fi-sivustolta

Epävakaa persoonallisuus

Viestiketju osiossa 'Ihminen hädässä' , käynnistäjänä Neitopeikko, 07.06.2008.

  1. Neitopeikko Aktiivinen jäsen

    liittynyt:
    05.05.2007
    Viestejä:
    3 167
    Saadut tykkäykset:
    4
    Mullakin on ketipinoreja ja oxamineja. Niiden lisäksi vielä citaloprameja. Silti eivät tunnu auttavan..
     
  2. Päämankeli Vierailija

    Sä tarvisit terapiaa kolme kertaa viikossa, kuten mä sain, ja se auttoi. Ennen olin just samanlainen kuin tuo sun kuvaus itsestäsi. Ei tuon kanssa yksin voi pärjätä!
     
  3. Neitopeikko,ei kirj Vierailija


    En ole myöskään terapiassa, vaikka tarvitsisin. Mielenterveystoimistoon en pääse..
    Sain eilen bussissa aivan kauhean paniikkikohtauksen. Se hirveä hälinä siellä oli aivan sietämätöntä..Teki mieli hypätä bussista pois. Ruuhka-aika oli tietenkin.
    Yöllä taas heräsin painajaiseen ja näin "ruumiin" vierelläni. Lopun yötä nukuin valot päällä.
    Että tälläistä täällä. Huokaus..
     
  4. Päämankeli Vierailija

    Mikset pääse mielenterveystoimistoon?
     
  5. neitopeikko,ei kirj Vierailija

    En oikein tiedä..Kai se johtuu siitä, että olen entinen käyttäjä.
     
  6. Neitopeikko Aktiivinen jäsen

    liittynyt:
    05.05.2007
    Viestejä:
    3 167
    Saadut tykkäykset:
    4
    Jaahas..Miten tässä maassa pitäisi saada apua mt-ongelmiin?
     
  7. Päämankeli Vierailija

    Monet mt-hoitoa tarvitsevat ovat entisiä tai nykyisiä huumeiden käyttäjiä (jos huumeita tarkoitit?), ei sen pitäisi olla siitä kiinni.
    Mitäs Käypä hoito -suositus sanoo?
     
  8. Päämankeli Vierailija

    "Epävakaaseen persoonallisuuteen liittyy useimmiten alkoholin tai huumeiden haitallista käyttöä."

    "Keskeinen vastuu diagnosoinnista, hoidosta ja hoitojen integroinnista kuuluu psykiatriselle avohoitoyksikölle, joka toimii kiinteässä yhteistyössä psykiatrisen sairaalaosaston, perusterveydenhuollon, päihdehuollon, sosiaalisektorin ja psykoterapiapalveluja tuottavan tahon kanssa."

    www.kaypahoito.fi - Suositukset

    Tärkeää on ikävä kyllä myös oma aktiivisuus ja panos. Sanon "ikävä kyllä" siksi, että usein omat voimavarat ovat aika heikoilla.
     
  9. Neitopeikko Aktiivinen jäsen

    liittynyt:
    05.05.2007
    Viestejä:
    3 167
    Saadut tykkäykset:
    4
    Sain ajan lääkärin juttusille maanantaiksi. Jospa siitä nyt jotain tulisi..Toivotaan kuitenkin niin.
     
  10. Päämankeli Vierailija


  11. Oikeastaan ihan hyvin. :) Saatan päästä elokuussa päiväsairaalaa kahteen.
    Virallinen tieto: Päiväsairaala 2 on taas toiminnassa. Olen kuullut eri lääkäreiltä ja hoitajilta tästä eri tietoa. Hienoa kuitenkin, jos pääsen sinne syksyllä. Voin sitten iltaisin jatkaa iltalukio opiskelua. :)
     
  12. Päämankeli Vierailija

    Hienoa, Neitopeikko... tsemppiä... Panosta terapiaan, ja läheisiin ystäviin, ja pysy terapialle uskollisena, jos löytyy hyvä terapeutti, ja jos ei löydy, ota kaikki hyvä irti siitä mikä on. Kärsivällisyyttä! Vielä säkin olet samassa tilanteessa kuin minä nyt: viimeistä lääkettä vähennetään, 3 vuoden terapia on tuottanut tulosta, mulla on perhe, en enää juo enkä sekoile, ei enää ahdistuskohtauksia. Särkyneestä on tullut eheämpi.
     
  13. Päämankeli Vierailija

    Luin uudelleen ketjua taaksepäin ja olen kyllä tosi iloinen, että hakeuduit hoitoon. Mahtavaa! Hyvää kesää!
     
  14. Neitopeikko,ei kirj Vierailija


    Thanks! :)
    Kesän relaan ja sitten syksyllä keskityn terapiaan ja opiskeluun. Onneksi se ei ole hirveän rankkaa. Syksyllä enää yksi pakollinen äidinkielenkurssi ja sitten olen suorittanut kaikki viisi. Ajattelin aineopiskelijana valita myös psykologian.
     
  15. Päämankeli Vierailija

    Hienoa, psykologiaa :) Tavallaan sen opiskeleminen voisi ehkä jopa helpottaa omaa oloa, kun ymmärtää enemmän mielen toiminnasta.
    Mulla menee nykyään ihan hyvin, en enää juo enkä viiltele, perhe on ja kiva koti. Ympärillä ei enää pyöri juopot, vankilakundit, väkivaltaiset ja arvaamattomat ihmiset, vaan "tavallisemmat" (tasapainoisemmat) kaverit, ja omat ajatukset on muuttuneet paljon muutaman vuoden takaisesta. En enää ajattele kuolemaa enkä ole epätoivoinen, en murru hetkessä jonkun asian edessä ja makaa kyynellammikossa lattialla päiväkausia, enkä enää yritä miellyttää vanhempiani tai vaadi itseltäni järjettömän paljon. En sanoisi olevani täysi vastakohta entiselle kuitenkaan, vaan ennemminkin paikattu rikkinäinen. Heikot kohdat ja herkkä mieli on edelleen olemassa, mutta nyt osaan pitää itsestäni paremmin huolta. Ja ne pirun tunnekuohut, se päivän aikana montakin kertaa nouseva ja laskeva vuoristorata, se on rauhoittunut.
    Olen iloinen omasta tilanteestani ja tahdon samaa muille epävakaille. Todella toivon, että samaa rauhaa saisivat kokea kaikki muutkin. Mulla tähän on ollut pitkä tie, ainakin 4 vuotta hoitoa ja yhä jatkuu, mutta se on kannattanut.
     
  16. Neitopeikko Aktiivinen jäsen

    liittynyt:
    05.05.2007
    Viestejä:
    3 167
    Saadut tykkäykset:
    4
    Psykologia on aina kiinnostanut. :) Ammattikoulussa se olkin lempiainneeni.
    Perheenjäsenet ei vissiin oikeen tykkää, että menen päiväsairaalaan. Pitäisi vissiin mennä töihin. Öh, mutta en todellakaan jätä menemättä hoitoon. Sitten vasta haen töitä.
     
  17. krp Vierailija

    Kysyisin teiltä muilta epävakailta, että onko oireinanne väsyneisyys ja energian puute? Semmoinen, että vaikka haluaisi tehdä jotain, ei vaan jaksa liikkua ja raajat tuntuu lyijynraskailta, ja ikinä herätessä ei ole pirteä ja levännyt olo? Mulla on nimittäin tuollaista, ja mielestäni se ei liity mitenkään tähän diagnoosiin, mutta kaikki lääkärit pistää nämä oireet mt- ongelmien piikkiin, joten haluaisin tietää, onko muilla tällaista väsyneisyyttä.
     
  18. Neitopeikko Aktiivinen jäsen

    liittynyt:
    05.05.2007
    Viestejä:
    3 167
    Saadut tykkäykset:
    4
    Itselläni on usein väsyneisyyttä, mutta luulen oireiden johtuvan lähinnä lääkkeistä.
    Tosin en ole koskaan ollut aamuihmisiä. Etteenkin pimeän vuodenaikaan, en jaksaisi nousta sängystä ylös. Kesällä on nyt enemmän energiaa. Ei vain tiedä mihin sen kuluttaisi..
     
  19. merc Vierailija

    On. Mulla toi pahin versio (juuri noi oireet, jäsenet lyijynraskaita, aamulla heti jo aivan väsynyt) on liittynyt pahimpaan masiskauteen jolla toki irtoaa myös keskivaikean tai vaikean masennuksen dg. Vähän lievempi energiattomuus "en vain saa aikaan" taas on mulla puhtaasti epävakauden oire, ilman masennusta.
     
  20. Tietön Vierailija

    Tässä minun tarinani:

    Kävin kaksi vuotta terapiassa muutettuani kotoa pois. Kotitaustana mm. alkoholismia, rakkaudettomuutta yms. Terapian jälkeen tuntui, että menneisyys oli ikään kuin käsitelty - jotakin, jonka pystyn jo hyväksymään. Nykyisyys ei vaan tunnu edelleenkään sujuvan. Eivät ihmissuhteet, työ eivätkä opinnot. Puoli vuotta sitten diagnosoitiin epävakaa persoonallisuus, ja kun olen tietoa siitä etsinyt, tuntuu, että monet asiat ja ilmiöt ovat vihdoin saaneet selityksen.

    Ulospäin olen vahva ja voimakas, jopa röyhkeä, kaikkitietävä ja päämäärätietoinen. Kuten läheiset tietävät, olen todellisuudessa masentunut ja epävarma, täysin toisten ihmisten mielipiteistä riippuvainen, impulssien vietävissä oleva ihmisraunio. Oma itsetuhoisuuteni ilmenee holtittomana ihmissuhdekäyttäytymisenä - päätöntä ympäriinsä sekstailua ja tiheään vaihtuvia parisuhteita. Parisuhteessa se, onko poikaystäväni mielestäni kaikkea mitä tarvitsen vai pahansuopa kusipää vaihtelee päivittäin. Nykyinen olisi varteenotettava, sen sijaan petän, minkä ehdin, vaikken haluaisi. Pettämiseen ajaa totaalinen järjen sumeneminen ja se tapahtuu ikään kuin tunteideni käskystä. "Tästä jutusta riippuu kaikki. Jos joku ei nyt juuri halua sinua, ei sinulla ole ihmisarvoa, eikä mitään syytä elää." En uskalla puhua poikaystävälleni, miltä oikeasti tuntuu. Yksinkään en pysty olemaan - se on ehkä vielä kamalampaa. Olen passiivinen olento, jonka elämää ei määritä minkäänlainen mielekkyys, mennyt tai tuleva. On vain selvittävä päivästä toiseen. Omat tunteet eivät tunnu aidoilta. Minuus ei tunnu aidolta. En koe olevani olemassa, enkä osaa määritellä itseäni kuin suhteessa muihin.

    Olen tällä hetkellä hoitosuhteetta, mutta tuntuu, että sellaisen kipeästi vielä tarvitsisin.
    Toivon myös, että aika ja aikuistuminen tekisivät tehtävänsä.

    Jaksamista teille kaikille.
     
  21. K. Vierailija

    Suosittelen kaikille apua hakeville tuomaan oireet selkeästi esille ja tarpeen vaatiessa vaikka uhkailemaan itsemurhalla, että saatte hoitoa. Valitettavasti tässä maassa monesti apua saa vaan kriittisessä tilassa olevat ihmiset.

    Minä olen käynyt terapiassa 12-vuotiaasta lähtien eri paikoissa ja diagnoosin sain vasta viime syksynä (21v.) vaikka epävakaan oireet mulla on ollut niin pitkään kuin muistan. Muistan kun pienenä tuijotin peiliin miettien että minä en näe itseäni, näen vain pelkän kuoren. Sain hysteerisiä itkukohtauksia ja ajattelin etten kuulu tähän maailmaan. Sain myös lapsena ensimmäiset paniikkikohtaukseni. Suunnittelin karkaamista, auttavaa puhelinta, mutten ikinä uskaltanut. Vasta nyt "aikuisena" tajuaa miten sekaisin sitä jo silloin lapsena oli. Olen aina ollut jotenkin irrallinen tästä maailmasta ja ajattelen, että koti on tuolla jossain, toispuoleisessa. En uskalla tappaa itseäni, mutta haaveilen pois pääsystä jatkuvasti. Läheiset eivät ota tosissaan, eikä kukaan jaksa minua. Ihmissuhteet ja seurustelusuhteet päättyy aina siihen kun ne ei jaksa minua. Loppuvuodesta ehkä pääsen kelan tukemaan psykoterapiaan, mutta sekään ei lohduta, kun pettymyksiä on niin monta ja tämän sairauden kanssa aika tuntuu niin kiduttavan pitkältä.

    Taistelkaa hoidosta ja jos terapeutti ei tunnu riittävän pätevältä, vaihtakaa se. Minä olin vuosia terapiassa turhaan. Epävakaa persoonallisuushäiriö-diagnoosia kun ei jostain helvetin syystä lapselle voi antaa ja ilman oikeaa diagnoosia, hoidosta ei välttämättä ole apua kun ei tiedetä mitä hoidetaan.
     
  22. Hippiäinen Vierailija

    Minulla todettiin epävakaa persoonallisuus vuosi sitten.
    Sitä ennen kaikki oli täyttä tappelemista ja tuon diagnoosin saaminen oli kyllä niin työn ja tuskan takana, että ei mitään järkeä.

    Olen harkinnut itseni tappamista 10 vuotiaasta asti. Tai silloin ensimmäisen kerran kirjoitin sen päiväkirjaani. Sen jälkeen se oli mielessä päivittäin monta vuotta. Jossain vaiheessa oli helmpompia kausia. Välillä pahempia. Olin hyvin vakavasti masentunut monta vuotta. Koitin etsiä apua, mutta en sitä saanut. 2005 pääsin yhden hermoromahduksen jälkeen viikoksi avo-osastolle rauhoittumaan, jolloin tietoihini kirjattiin, että persoonallisuusproblematiikkaa on. Sen jälkeen hoitava henkilökunta unohti koko asian, minua kohdeltiin vähän surullisena, ahdistuneena ja keskivaikeasti masentuneena paniikkihäiriöpotilaana seuraavat viisi vuotta.

    Tein itsemurhayrityksen, mutta sain siihen päivän sairaslomaa koska olin "liian rauhallinen", ihmettelen mitä minun olisi pitänyt olla vedettyäni paketillisen rauhoittavia?!

    Tappelin itseni hoitojonoon ja pitkän tappelemisen jälkeen pääsin taas avo-osastolle jossa tehtiin kunnon haastattelut ja kartoitukset ja sain viimein tuon diagnoosin. Viisi vuotta elämästäni valui hukkaan koska ketään ei kiinnostanut katsoa niitä papereita ja perehtyä tuohon puoleen.

    Olen edelleen ajoittain ihan sekaisin, välillä on parempia kausia. Joskus jaksan toivoa, että paranen, joskus se tuntuu mahdottomalta. Elämä on yhtä vuoristorataa järjettömän tummine masennuskausineen, välillä leijun euforisessa onnentunteessa ja rysähdän sitten taas alas.

    Viimeisen vuoden aikana ole tuhonnut omaisuuttani ainakin 1500e arvosta. Uusintaan on mennyt puhelimia, näppäimistöjä, televisio, astioita ja kaiken näköistä muuta pientä.

    Tämä on helvettiä pahimmasta päästä, mutta ehkä tämä vielä joskus... Ei kai sitä muuten jaksaisi jatkaa.
     
  23. Anais Vierailija

    Hei, mulla on kans epävakaa, onneksi olen vuosi sitten toipunut siihen liittyneestä masennuksesta, ja sen seurauksena jaksanut ruveta todella taistelemaan vastaan. Tuli vaan sellanen olo, että helvetti, mun elämähän ei tuu tätä olemaan kehosta hautaan, eikä tule muuten mun lapsenikaan. Irrottauduin lääkeriippuvuudestani, johon olin ajautunut, ja rupesin oikeastaan ihan näppituntumalla pohtimaan tapoja taistella vastaan. Rupesin ensin syömään kunnolla, jätin pois joitakin lisäaineita (natriumglutamaatit) ja aloin haastaa itseäni tekemään pelottavia asioita. Liikunnan löytyminen on ollut ihanaa, pääsee tyhjentämään pään ja purkamaan agressioita terveellä tavalla. Olen lukenut aiheesta lähes kaiken mahdollisen, ja sanonpa vaan, että joskus kun on puoli yötä kahlannut nettiä, niin olo on aika hirveä.

    Mutta, siis, ihan lähiaikoina löysin tän (maksuttoman) itsehoito-oppaan.
    Epävakaa persoonallisuushäiriö - itsehoito-opas :: Terveyskirjasto

    Ensin ajattelin, että jahas, jotain mielikuvaharjoituksia, mutta päätin kuitenkin suhtautua siihen ihan tosissaan. (Samoja harjoituksia tekevät kai kakkosessakin.) Nyt oon viikon näitä tahkonnut, ja olo on sellainen kuin aivot kiehuisi. Jotain siis tapahtuu. Olo on kuitenkin taallaan ihan hyvä, oon välttänyt noilla ohjeilla jo muutaman tilanteen kärjistymisen katastrofiksi, ja esimerkiksi tyynnyttänyt itseni rauhoittumaan ja odottamaan, tilanteessa, jossa aikaisemmin olisin saanut itseni lietsottua jättämään orastavan parisuhteeni. On myös lohdullista, että kun oma pää on kaaos, jostain voi lukea ihan knkreettisesti että mistä on kyse, ja mistä tulisi pyrkiä eroon, ja mitä kohti taas kulkea.

    Suosittelen lämpimästi. Ainakaan kukaan ei siinä häviä mitään.
     
  24. durazella Vierailija

    joo hei minulla on ihan samaa piirrettä.olin ihan heikossa olossa mutta lähdin kaupoille.mutta piristyin silti.minua kans vaivaa tuo väsymys.se on rasittavaa.joo ja energiaa ei ole niikuin muilla on se yleensä tulee eri tavalla.
     
  25. ongelmiatäynnä Vierailija

    Tässä on n. 30 vuoden ajan elämää elelty ja ajauduttu ongelmista toiseen ym. ja juuri löysin tämän epävakaan persoonallisuushäiriön mistä sain vastauksia moniin ahdistaviin ajatuksiin ja omiin ihmettelyihin omasta käytöksestä. Muistan aivan pienestä lapsesta asti miten olen ajautunut tappeluihin pienimmistäkin syistä ja useasti. Teini-ikäisenä ongelmat vaan pahenivat kun tajusin päihteiden ihanuuden ja aloin joutua jo oikeudelliseen vastuuseen teoistani mutta siitä en välittänyt pätkän vertaa, päinvastoin vauhti vaan kiihtyi. Oma elämänhallinta on aina ollut todella holtitonta. Välillä on ollut 0,5-2 vuoden jaksoja että olen elämäni saanut muka jollain tavalla hallintaan mutta sitten lähtee taas homma lapasesta ja pahasti. Vankilassa olen ollut useaan otteeseen. Ongelma on ollut muille ihmisille myös paha koska olen aina ollut isompikokoinen ja lahjakas urheilija taistelulaji puolella ym. Viimeiset 7 vuotta olen käyttänyt melko säännöllisesti anabolisia steroideja ja kasvanut fyysisesti luonnottomiin mittasuhteisiin joten olen saanut väkivallan uhalla ym. hallintaan ihmisiä vielä helpommin ja pahemmin kuin ennen. Arvomaailma on minulla myös hyvin mustavalkoinen. En voi sietää virkavaltaa, seksuaalirikollisia, naisten hakkaajia, lasten hakkaajia, vasikoita, homoja, lesboja, islamin uskoa ym. kaikkea mitä vaan vihaan. Ei ole olemassa välimalleja. Kaikki on minulle joko tai. Päihteiden käyttö on viimeisen 5 vuoden aikana alkanut ottaa myös minusta koko ajan suurempaa otetta. Nuorempana käytin runsaasti alkoholia ja sitä kautta ajauduin helpommin kaikkiin päättömiin ongelmiin. Viimeisen 5 vuoden aikana alkoholin käyttö on minulta jäänyt paljon vähemmälle, lähes kokonaan pois ja tilalle on astuneet huumeet(kannabis, amfetamiini, kokaiini, ekstaasi, opiaatit, bentsot ym. kaikki mikä vaan päähän menee). Suurin osa ihmisistä ei tiedä asioistani mitä nykyään teen ollenkaan vaan ns. julkisivu minulla on aika hyvä, on MUKA rahaa, naimisissa, lapsi ym. Rakastan vaimoani ja lastani yli kaiken ja sen takia tämä kaikki on alkanut itselleni käymään sietämättömäksi oman pään sisällä viime aikoina. Koen muutenkin kovasti empatiaa joitain ihmisiä kohtaan mutta sitten on tämä toinen puoli mustavalkoisesta ajatusmaailmastani ja heitä kohtaan en tunne minkäänlaisia empatiantunteita enkä säälintunteita. Heillä ei ole minun ajatusmaailmassani ihmisarvoa. Eläinrakkauteni taas on ollut itselläni koko elämäni ajan ehkä jo liiallistakin joidenkin mielestä. Lapsuudesta voin kertoa sen että isäni on myös koko elämänsä ajan ollut todella ongelmatapaus ja nykyään hän sairastaa skitsofreniaa. Hän on käyttäytynyt koko elämänsä ajan narsistisesti ja nyt viimeisimpinä vuosina kun meni viimeinenkin ihminen jota hallita niin hän sai ensimmäisen pahimman psykoosin. Äitini on minut hoitanut yksin ja hyvin on hoitanutkin, siitä en voi häntä syyttää. Ainoa asia vaan mikä on lapsuudestani puuttunut että tunteista ei olla ikinä puhuttu sanaakaan mitään eikä niitä olla millään tavalla käsitelty. Ainoa käsittelytapa on ollut kun teki pahaa niin silloin rankaistiin ja jostain ns. pärjäämisestä sai jotain palkkioksi. Muutenkin olen kokenut koko elämäni ajan olleeni eriarvoisessa asemassa veljeni kanssa ja nykyään onkin välit kokonaan poikki häneen. Tässä nyt alkuun aika rankkaa tekstiä tähän aiheeseen joka on valitettavasti joka sana totta ja tämä onkin ensimmäinen kerta elämässäni kun kirjoitin tai päästin vaan ulos tunteitani rehellisesti mitä olen tähän asti pyöritellyt vaan päässäni ja ihmetellyt. Eikä tätä avautumista ole myöskään sen kummemmin huumeiden voimalla tehty jos ei lasketa minulle reseptillä kipuun määrättyä tramalia. Mielenkiinnolla jään odottamaan kommentteja tähän avautumiseen ja ohjeita jatkoa varten...
     

Tilaa Annan uutiskirje!

Annan uutiskirje tuo sähköpostiisi uusimmat artikkelit, testit ja kilpailut.

Kaikki kentät ovat pakollisia
Luonnos tallennettu Luonnos poistettu

Jaa tämä sivu

Alibi
Anna
Deko
Dome
Erä
Hymy
Kaksplus
Kippari
Kotilääkäri
Kotiliesi
Koululainen
Ruoka.fi
Parnasso
Seura
Suomen Kuvalehti
TM Rakennusmaailma
Tekniikan Maailma
Vauhdin Maailma
Golfpiste
Vene
Nettiauto
Ampparit
Plaza
Muropaketti