Hae Anna.fi-sivustolta

Epävakaa persoonallisuus

Viestiketju osiossa 'Ihminen hädässä' , käynnistäjänä Neitopeikko, 07.06.2008.

  1. Jarppa Vierailija

    olis kun olisin lukenut omaa juttua joltakin osin, yritän saada vaimonin laittaas sulle muutaman sanan sulle kun tulee töistä illalla, mulla tähän mun elämään liittyi myös uskottomuutta ja oman itsetunnon nostattamista muiden naisten kustannuksella..mutta annan emännän kertoo enemmän sillä hänhän sen kaiken paskan sai niskaansa ennen kuin tajusin..mutta tunnelin päässä on valoo joko tapauksessa ja olen erittäin ylpee tänä päivänä miten asiat meni ja että tein oikeat ratkaisut elämässä, helppoo tää ei vieläkään ja pettymyksiä tulee mutta niiden kanssa on oppinut elää..
     
  2. ongelmiatäynnä Vierailija

    Kiitos Jarppa todella paljon avusta. jup, ymmärrän kyllä suhtautumisesi kun et tiedä tästä asiasta mitään mutta avaudutko jossain muualla kun täällä ihmiset haluaa oikeasti apua.
     
  3. tyttö86 Vierailija

    Ymmärrän sinua. Ehkä olet jäänyt lapsuudessa/nuoruudessa vaille tukea ja turvaa. Ehkä tekemisiäsi on aina vähätelty ja aliarvioitu kun olisi pitänyt kannustaa ja kehua. Olet jäänyt niinsanotusti yksin. Olen kokenut samaa, mutta raivokohtaukset eivät kuulu elämääni. Muuten tunnen olevani epävakaa ja arka. Olen myöskin ollut masentunut lähes koko nuoruusikäni. Itsemurhaa en ole koskaan ajatellut, koska kuitenkin rakastan elämää vaikka minua ei rakasteta.
     
  4. titta Vierailija

    Aluksi jos oikeasti haluat apua niin tämä ei ehkä ole se oikea linkki mistä sitä saat, täällä todellakin jokainen haluaa tuoda omiaan ongelmiaan esiin eikä välttämättä oikeasti ole kiinnostunut sinusta ihmisenä ja siitä mitä sinä haluat..Ja jo tuo että olet valmis ottamaan apua vaikkakin tätä kautta kertoo jo jotain sinusta, uskon että noi päihteet ja muut eivät sinun elämää ole helpottanut muutakuin hetkeksi, sillä tiedän itse mitä on saada hetken "unohdus" kaikesta siitä paskasta mitä on tehnyt itselleen ja muille, minä olin aina se joka oli oikeassa ja muut vain "puhuivat" kun eivät muuta osanneet, ystävät olivat minun puolella tai sitten mieheni..ei ollut puolueetonta kuuntelijaa ennen kuin oli viimeiset ratkaisut edessä..Kerrot että sinulla on vaimo ja perhe..miten he voivat? oletko joutunut miettimään sitä? Vai oletko siinä vaiheessa vielä että haluat heistä eroon ettet vain loukkaa tai satuta heitä enempää? Osuiko edes lähelle? Älä työnnä heitä pois jos he vielä sinun rinnalla ovat. Asiat on vain joskus kohdattava silmästä silmään eikä vain syyllistettävä muita..tuttua tämäkin taitaa olla..meissä epävaikaissa kun ei ole mitään vikaa vaan meidän päät ovat muut laittaneet sekaisin, näihän tämä homma toimii..Itsetuntoa pitää nostaa hankkimalla kunnoitusta muualta kun ei kehtaa perhettä kohdata..Vihaat monia asioita, kuten kirjoitit mutta kukapa tykkäisi esim. naisten hakkaajista tai lapsiin sekaantujista? Ei kukaan TERVE ihminen. Mistä olet tullut siihen tulokseen että sinä olet epävakaa? oletko ihan itse tehnyt sen päätöksen vaikka vain lukemalla asoita täältä netistä? En ala tästä enempää kirjoittaa mutta se että pidä lapestasi ja vaimosta hyvää huolta sillä sinä tulet niitä tarvitsemaan enemmän kuin itse ymmärrät tai haluat ymmärtää..
     
  5. frisk Vierailija

    Epävakaa persoonallisuus on määre ihmisen perusominaisuuksille. Ei siihen lääkitys auta, ei varmaan terapiakaan.. mutta mikä sitä en tiedä. Olen näh nyt noita ihmisiä kyllä, niitä on jopa työpaikallakin ja terve ihminen joutuu ymmälleen siitä miskeivät voi hillitä itseään, saattavat itsensä hankaliin tilanteisiin jatkuvasti ja joillain on tietysti hoitojaksoja takana, hankalia aikoja (kevät, syksy). Työtovereille ovat varsinainen riesa... tuokin oireyhtymä vai mikä se nyt lieneekään... on parantumaton ja saattaa viedä epätoivoisiin ratkaisuihin.
    Ihminen kantaa itsessään perimää jolle ei voi mitään. Paras lääke olisi saada elämänsä pysymään puitteiltaan säännöllisenä ja rauhallisena (mutta ei taida kovin helposti onnistua...).
    Terapiaa ilman lääkkeitä kannattaisi yrittää. Lääkkeet sinällän eivät sairastuta ketään mutta niistä saattaa tulla ikäviä sivuvaikutuksia.
     
  6. no joo... Vierailija


    eli tuo selittää paljon... se ei ole tehnyt sairaaksi mutta pahentaa tilanteita.
     
  7. Urpo Vierailija


    Ei Päiväsairaala kakkosta ole lopetettu!
     
  8. hulluudenpartaalla Vierailija

    Olen seurannut viestiketjua aina silloin tällöin, nyt tuntui, että oli aika kirjoittaa itsekin. Olen odottanut jarpan vaimon vastausta, että löytäisin itsekin kohtalotoverin itselleni. Eli haluan kertoa toisen puolen - miltä tuntuu seurata vierestä kun puoliso sekoaa välillä ihan täysin ja käyttäytyy aivan eri tavoin, kun normaalisti käyttäytyisi.
    Olen nelikymppinen nainen etelä-Suomesta, miestäni varmastikin vaivaa epävakaa persoonallisuus, vaikkei sitä olekaan diagnisoitu. Meillä on aivan ihana pikkuinen vauva, kohta puolen vuoden ikäinen. Edelllisestä liitostani asuu kanssamme kaksi teini-ikäistä lasta, samaisesta liitosta on jo erilleen muuttanut yli kaksikympppinen poika. Menimme mieheni kanssa nopeasti naimisiin, tasan vuoden jälkeen ensi kohtaamisestamme. Lapseni pitävät miehestäni oikein kovasti ja tilanteeemme tällä hetkellä rassaa koko perhettä ja aiheuttaa ahdistusta. Mieheni on minua 10 vuotta nuorempi, vauva on hänen esikoisensa ja oikea isin silmäterä. Isyyden mieheni hoitaa todella hyvin, hän on hellä ja hyväsydäminen isä, jonka sydämen pikkuinen on sulattanut täysin.

    Olen elänyt ex-mieheni kanssa erittäin vaikean suhteen, jonka seurauksena sitten kolmisen vuotta sitten erosin. Ex-mies oli hyvin väkivaltainen ja käytti hirveän paljon henkistä väkivaltaa. Vihdoin sain 10 vuoden jälkeen tarpeekseni ja pakenin lasten kanssa yön selkään. Olin pelastunut. Se tunne oli mahtava. Olin jo niin pahassa jamassa ajatusteni kanssa, etten meinannut millään uskaltaa lähteä, pelkäsin niin kovasti.

    Muutaman kuukauden olin itsekseni, menin baarista baariin, otin menetettyjä vuosia maniani avulla takaisin oikein huolella. Kunnes sitten tapasin nykyisen mieheni, pelastajani, suojelusenkelini. Elämä oli ihanaa, olin onneni ansainnut. Ihmiset tänä päivänäkin sanovat meidän olevan täydellisiä toisillemme, vaan toisin kävi....

    Aviopuolisoni on normaalisti aivan ihana ihminen, kaikki pitävät hänestä, hän on lahjakas urheilussa ja oikeinkin menestynyt. Omassa skenessään hän on erittäin tunnettu ja kunnioitettu ihminen. Myös minun mielestäni. Arvostan suuresti hänen lahjakkuuttaan, olen tukenut häntä aina. Hän taas puolestaan on aina ollut todella herkkä, rakastava ja erittäin turvallinen, iso mies, oikeinkin karhumainen. Ex-mieheni hän on saanut jopa pelkäämään itseään, joten exä on jättänyt minut täysin rauhaan.

    Viime syksystä lähtien meille on tullut paljon takapakkeja, pettymyksiä ja surua ja se on vaikuttanut mieheni käytökseen kovasti. Ensin meni yhdet kisat päin mäntyä. Viikko sen jälkeen hänen ystävänsä nukkui pois, syystä ei ole varmuutta. Kauheinta oli, kun tiesimme että häneltä jäi aivan pieni vauva, 3-vuotias lapsi sekä kaksi vanhempaa lasta. Myötäelämme molemmat mieheni kanssa voimakkaasti, joten tunsimme sen kamalan tunteen, jota kaverin vaimo kärsi miehensä poismenon vuoksi.

    Sitten syntyi oma pikkuisemme, synnytys oli rankka, ensin meinasi menehtyä vauvamme, sitten minä. Syytä siihen ei tiedetä. Mieheni joutui pelkäämään ihan kamalasti henkemme puolesta, hänet jätettiin sairaalan puiolesta yksin tuntojensa kanssa, kukaan ei kertonut, mitä leikkaussalissa tapahtuu, vasta kolmen tunnin päästä minut saatiin kursittua kasaan ja loppu meni sitten ihan hyvin.Mieheni liikuttui tyttären syntymästä todella paljon. Kuitenkin, koska miehelläni on hyvin äijämäinen ote elämään, hänen päässään on itkeminen miehiltä kielletty. Siinä yksi asia minkä hän näkee hyvin nurinkurisesti, mies EI SAA itkeä, se on heikkouden merkki. Tuolloin hän ensin päätti jättää rheilun, hän sanoi, ettei ole koskaan toivonut muuta elämältä kuin omaa perhettä. Ja niin se onkin, hän rakastaa meitä kyllä.

    Vauvan syntymän jälkeen ei mennyt kuin viikko, kun mieheni isä, josta mieheni on aina pitänyt huolen, joutui uudelleen vakavien harhojen vuoksi suljetulle(sairaaudeksi todettiin skitsofrenia puolitoista vuotta sitten), mieheni vei hänet taas kerran sinne itse, vaikka asumme toisella puolella Suomea). Mieheni yli-empaattisuus otti taas osansa, ja hän kärsi todella. Hän itse kuulee välillä asiat aivan eri tavalla, kuin ne sanon. Hyvä esimerkki oli, kun isänsä auto jäi sakkopaikalle ja tuumasin hänelle, että älä siitä nyt välitä, sehän on vaan isäsi AUTO! Siirretään se myöhemmin. Hän kuuli asian näin: sehän on vaan ISÄSI auto! Näitä esimerkkejä löytyy vaikka kuinka, eikä hän aina todellakaan ole tuollainen normaalisti.

    Kävimme jonkin tosi ison riidan päälle neurologilla, joka määräsi sipralexin miehelleni. Minusta se ei ole auttanut vähääkään :( Se on aivan väärä lääke miehelleni. Hän on käynyt useammin ja useammin minulle ilkeäksi, ja välillä ollessaan oikein vittumainen, hän vetoaa siihen, että sua vartenhan sen lääkkeen hain, olisit tyytyväinen. Ja että hän ei meinaa mennä lääkäriin enää uudelleen, koska nyt on parempi olla, kun mikään ei tunnu miltään, hän on aivan tunnoton ja sanoo, että nyt on hyvä olla, kun voi tehdä mitä vaan ilman omantunnon tuskia. Hän muuttuu välillä ihan toisenlaiseksi kuin yleensä on.

    Eipä mennyt aikaakaan, kun mieheni yritti itsemurhaa (ja olen niin pahoillani, etten ohjannut häntä silloin kunnon hoitoon, jota ihminen varmasti tarvitsee jos vie asian noin pitkälle). Onneksi olin kotona ja sain pelastettua hänet. Kuitenkin minulle on jäänyt sellainen tunne, että hän syyttää minua, että pelastui. Hän sanoi, että kuoleman rajamailla oli niin hyvä olla. Hän käyttää nykyään itsemurhaa paljon kiristyskeinona pienessäkin riidassa tehden näin minulle henkistä väkivaltaa. Hän ei yhtään näe, kuinka paljon me muut kärsimme siitä, että hän uhkaa jättää meidät noin. Teinipoikani järkyttyi todella paljon. Ja myös minä, koska emme ihan kauheasti ole edes asiasta puhuneet, minä olen kyllä puhunut poikani kanssa, mutta mieheni ei. Hän ei halua ja minä jostain kumman syystä suojelen häntä kamalan paljon. Asiasta ei siis todella tiedä muut. Hän vetoaa aina siihen, että meidän on kaikkien parempi olla ilman häntä, koska hän aiheuttaa vaan mielipahaa toisille ja että hänestä tulee samanlainen hullu kuin isästään.

    Hän koki jotenkin isänsä kohtalon omakseen voimakkaasti, kokee edelleenkin. Anoppini on aivan tosi mukava myös, mutta kotona heillä ei ole koskaan puhuttu mitään asioita, mitään ei ole selvitetty koskaan. Lämpöä hän ei ole saanut. Veljensä taas on ollut äidin suosikki, hän on saanut suukottelua ja hellää äidin rakkautta, tosin ei puhu hänkään koskaan mitään, hän elää hyvin suojattua elämää, ei tee virheitä jne... aivan erilainen kuin mieheni on.

    Mieheni kokee jatkuvasti, että riidan yhteydessä kohtelee minua aivan liian huonosti, myös pienimmässä asiassa. Hänen päässään riita saattaa paisua ihan mahdottomaksi, vaikkei aihe niin kummoinen olisikaan. Hän on siis todella tunne-ihminen, ja korostan edelleen, että suurimman osan ajasta hän on aivan huippu mies, hellä, rakastava ja lämminsydäminen. Hän toitottaa koko ajna, että hänestä tulee pian kuin isä, eikä kukaan sitten ole enää turvassa. Tavallaan hänen äitinsä on uskotellut hänelle niin, mies sanookin aina että äiti näki jo lapsena että hän on paha. Mieheni on siis opetellusti alkanut uskoa siihen.

    Tämän lisäksi mieheni loukkaantui ja urheilijan ura on koko lailla ohi. Se masensi hänet entisestään. Koska meillä on suuri perhe, ja kaiken lisäksi vielä kaksi koiraa sekä olemme yrittäjiä, on maailmamme täynnä tekemistä. Itse kärsin kaksisuuntaisesta, tosin minulla ei juurikaan ole masennuksia, manioita kylläkin. Silloin teen asioita ihan kauhean paljon. Niinkuin nytkin olen tehnyt, olen ottanut vastuun kaikesta, työstä, kodista, ruuanlaitosta pääsääntöisesti, koirien lenkityksestä, kaikesta. Ja inhoan itseäni sen vuoksi. Olen tavallaan jättänyt mieheni tuleen makaamaan, olemalla aivan liian hyvä ja kiltti vaimo. Ja aina olen muistanut siitä riidan yhteydessä muistuttaa. Muistan myös muistuttaa siitä, miten nuori hän on, eikä hänellä voi siis olla sitä kokemusta elämästä mitä minulla on. Olen yhtälailla kauhea riidan keskellä, mutta olen itse päättänyt tehdä tuossa suhteessa parannuksen. Mutta ylipäätään olen pidetty, iloinen, hyvin huumorintajuinen ja aurinkoinen ihminen. Siitä mieheni jaksaa minua muistuttaa päivittäin. Kuin myös siitä, että olen hänen elämänsä nainen, hän rakastaa minua, eikä koskaan mitään muuta. Olen luottanut häneen aivan täysin, ehdoitta ja vilpittömästi. Mustasukkaisuutta liitossamme ei ole ollut yhtään, luotto on pelannut aivan loistavasti, siitäkin olen kiitollinen.

    Kunnes sitten.....

    kolme viikkoa sitten mieheni känkkäränkkä alkoi taas nousta, flegmaattisuus vaihtui vihaan. Aikansa räyhättyään hän ilmoitti hakeneensa avioeroa!!! Olin aivan järkyttynyt, ihmeissäni ja kummissani. Mitä hittoa sä olet mennyt tekemään??? Ja kun mentiin muutama päivä eteenpäin, hän aloitti nuoren ulkolaisen naisen kanssa chättäämisen facebookissa. Olin aivan järkyttynyt!! Ei tämä voi tapahtua minulle, mihin helvettiin mun elämä katosi?? Meillä oli selvä suunnitelma, että muutetaan maalle, tehdään vielä yksi lapsi ja minä saan olla lasten kanssa kotona, koska vihdoin ja viimein olen oppinut nauttimaan äitiydestäni täysin rinnoin, aiemmin olen vain panostanut uraani. Haluan korvata ihanille lapsilleni sen, mitä he ovat menettäneet ollessaan pienempiä, kun äiti oli aina töissä (se oli pakopaikkani hirveästä parisuhteesta). Haluan myös olla hyvä vaimo, koska molemmat arvostamme perinteisiä kasvatusmenetelmiä, naisen ja miehen paikkaa kotona.

    Muutamassa päivässä mies perui matkalippuni, kun olimme lähdössä pikkuisen kanssa reissuun ja varasi itselleen matkan uuden tyttöystävänsä luo. Hän oli minulle aivan hirveä parisen viikkoa. Sitten iski katumus. Ja hänen katumuksensa on hyvin nöyrää, oikeasti anteeksi pyytävää, mutta hän valuu aina vain syvemmälle ja syvemmälle suohon. Hän on tällä hetkellä aivan pohjalla depressionsa kanssa, minun mielestäni ihan psykoosissa. Mieli vaihtelee aivan kamalasti, viha on tuntunut olevan taas tänään päällä. Hän syyllistää minua kaikesta, kaikesta mistä vaan voi. Ja syyttää minua, että yritän ketkuilla hänen selkänsä takana, että varmasti yritän kostaa jne...

    Hän tietää ihan varmasti, etten minä tekisi ikinä sellaista! En ikinä! Rakastan miestäni yli kaiken. Rakastan sitä elämää, joka meillä oli ennen tätä. Miksi sen pitikin olla vaan kupla? Olen niin järkyttynyt edelleen, Ketopinorin voimalla mennään nyt päivästä toiseen, se onneksi auttaa tähän tuskaan jonkin verran. Multa meni hetkessä kaikki, kaikki mistä olin haaveillut, kaikki mitä olin toivonut. Miehen sairaus vei minultakin lopunkin järjen. Ja arkea pitäisi kuitenkin pyörittää. Miksi tästä elämästä tuli yhtä äkkiä ihan yhtä helvettiä? Syyllistän itseäni hirveästi, mitä oikein teen väärin, teenkö itse mieheni hulluksi, mikä vitun vika mussa oikein on???

    Toivottavasti palstalla on joku, joka neuvoisi, mitä minun kannattaisi tehdä? En haluaisi edelleenkään luopua unelmastani enkä miehestäni, mutta minkäs teet. Siihen minut taidetaan kuitenkin pakottaa.... :(

    Tunnen niin suurta tuskaa ajatellessani edes miestäni toisen naisen kanssa. Niin varmasti tuntisi miehenikin. Miksi helvetissä hän tekee tällaista minulle, omalle vaimollleen, jota on aina kunnioittannut, arvostanut ja rakastanut? Miksi hän työntää minut pois ja satuttaa minua? Olen aivan rikki, ihan loppu tähän satuttamisen määrään. Ja kun haluaisin ymmärtää.... vaikkakaan pettämistä en tule missään nimessä hyväksymään, en ikinä. Sairauteensa hän ei voi mielestäni veota, tunteethan ovat vain hallittavia asioita, kuten esim ihastuminen. Sen verran on vielä itsekunnioitusta jäljellä, että en enää anna satuttaa itseäni enempää. Toista kertaa minun mieleni ei tätä paskaa kestä. Voiko minua enää kukaan auttaa ymmärtämään? Vajoanko vain mieheni rinnalla? Miksi rakastankaan häntä niin valtavasti....
     
  9. Jep Vierailija

    Hei Hulluuden partaalla,

    Samojen asioiden parissa painin, olen reilusti kolmikymppinen mies ja puolisolla diagnosoitu tuo samainen epävakaa personaallisuushäiriö. Hiukan yllättäen perhe ja elämäntilannekin aika samankaltainen, edellisestä liitostani lähdin väkivallan takia ja tässä uusioperheessä parin edellisen liiton lapsen ja esikoisen tästä liitosta. Vaimo uskoton, eikä oikein kanna teoistaan vastuuta vaan vika on jossain rakenteissa (niinkuin niin monesti ahdistuksen iskiessä).

    Tuo uskottomuus, se taitaa ikävä kyllä kuulua tuohon epävakaaseen personaallisuuteen, ainakin jos oikein olen ymmärtänyt. Ilmeisesti tarkoituksena on juurikin työntää pois kun pelkää tulevansa itse työnnetyksi. Tässä Omaiset mielenterveystyön tukena Tampere ry:n materiaalissa oli muistaakseni siitä jotakin: http://www.omaiset-tampere.fi/opassarja/epavakaa_persoonallisuus.pdf

    Kun niitä tunteita ei taideta ihan tosissaan hallita, vaan ne istuvat kuskin paikalla ja teot pelkääjän paikalla. Enpä tiedä enää itsekään mitä näiden asioiden kanssa pitäisi tehdä, kun ei oikein haluaisi toista yksinkään jättää, eikä toisaalta erota itsekään haluaisi mitenkään yksiselitteisesti. Tuska vaan alkaa olemaan ihan tarpeeksi.
     
  10. Neitopeikko Aktiivinen jäsen

    liittynyt:
    05.05.2007
    Viestejä:
    3 167
    Saadut tykkäykset:
    4

    Oireita minulla oli jo lapsena. Kauan ennen kuin edes tiesin mitä huumeet oikeastaan ovat. Apua en saanut, koska asuimme sellaisessa peräkylässä. Syyllistämistä sain kylllä, milloin mistäkin. En pärjännyt urheilussa, enkä matematiikassa ym. Kodin rikkinäinen ilmapiiri kaiketi laukaisi sairauteni. diagnoosin sain todellakin vasta aikuisena.
     
  11. Neitopeikko Aktiivinen jäsen

    liittynyt:
    05.05.2007
    Viestejä:
    3 167
    Saadut tykkäykset:
    4

    Tuo lainaamasi viestini oli puolitoista vuotta vanha. Päiväsairaala 2:n tilanne on siis tänä aikana muuttunut.
     
  12. tsemppiä Vierailija


    Neitopeikko, kuinka voit tänään? Pääsitkö hoitoon, miten kävi opiskelujen?
     
  13. Neitopeikko Aktiivinen jäsen

    liittynyt:
    05.05.2007
    Viestejä:
    3 167
    Saadut tykkäykset:
    4
    En päässyt hoitoon. Sanotaan nyt etten jaksanut odottaa..
    Sain tässä pari päivää sitten oikein kunnon kilarit. Varastin kaverin veitsen ja aloin viillellä. Todella typerä temppu! Olen aikaisemminkin viilellyt, mutta omalääkäri ei ole asiaan mitenkään reagoinut. Ei lähetettä hoitoon tms.
    Tällä hetkellä olen avoimessa yliopistossa. Tentti olisi ensi viikolla..
     
  14. tsemppiä Vierailija


    Sääli, että et jaksanut odottaa. Eikös epävakailla ole nykyisin hyvä ennuste, jos menee oikeaan hoitoon? Etkö haluaisi tulla terveeksi? Taitaa olla vaikeaa oppia pitämään itsestään niin paljon, että haluaisi parantua? Kai nyt tentteihin kuitenkin valmistaudut ja menet?
     
  15. hulluudenpartaalla Vierailija

    Hei jep, oli kiva kun vastasit :) Kerroit että vaimosi on uskoton, mutta onko hän tehnyt sitä kerran, vaiko useamminkin? Luulin ettei miesten päät kestä oikein näitä pettämisjuttuja niinkuin naisten, mutta ilmeisesti olin väärässä? Minulle oli itselleni ihan helvetin vaikeaa pettämisen ilmitulo: romahdin ihan täysin, niin että olisin voinut halutessani jäädä sairaalaan huilimaan pariksi viikoksi, mutta päätin kuitenkin valita kodin - siellä on kuitenkin ihmisen paras paikka rauhoittumiseen, yleensä ainakin.

    Mulle jäi hieman auki toi teidän perhekuvio, oliko teillä yhteisiä lapsia, vaiko kaikki erikseen ja millaisella jakaumalla? Jos vaimollasi on lapsia, miten he käyttäytyvät? Eli oireilevatko lapset ollenkaan? Millainen vaimosi on? Kuinka usein "kohtauksia" tulee? Miten suhtaudut niihin? Osaatko olla aina kuten kuuluu, eli jos toinen syyllistää tai haastaa riitaa tahallaan, osaatko vaihtaa huonetta? Osaatko olla hiljaa ja kuunnella toisen paskajuttuja? Tunnustaako vaimosi sairautensa helposti, onko hän normaalisti kiltti? Osaako hän neuvoa sinua, jos "paha puoli" pääsee valloilleen? Ja ovatko hänen omat vanhempansa olleet tuppisuita aina, kun perheessä on tapahtunut jotain, mistä oikeasti pitäisi puhua?

    Meillä on onneksi tilanne rauhoittunut jo ihan hirveästi, toisaalta mentiin kyllä helvetin pitkän ja piinallisen kaavan kautta tähän hetkeen. Mieheni otti ja lähti tämän nuorikkonsa kanssa keski-eurooppaan vajaaksi viikoksi!! Olin taas aivan järkyttynyt, mutta toisaalta, eka pudotus oli niin tyly, että toisella kertaa se ei sattunut enää niin paljon (kiitos varmaan myös Ketipinorin, joka on määrätty omaan maniaani, ja toimii kuin häkä), vaikka sattui kuitenkin ihan järkyttävän paljon sekin. Tätä ennen valheen jäljet saivat paskaisen lopun, kun mieheni antoi minun ymmärtää, että hän haluaa olla minun kanssani, niinkuin ennenkin, ja oli kovin OIKEASTI pahoillaan, että loukkasi minua. Olin taas niin onnellinen, sainhan elämäni takaisin. Onko teillä käynyt noin, toinen normalisoituu, mutta jonkun hetken päästä vaipuukin takaisin samaan tilaan, jäät aivan yksin asioiden kanssa, jotka jo sovittiin!! Tolkutat sitä toiselle, hän ei piittaa yhtään. Vetoaa siihen, ettei muista, että on vaan mielistellyt tjsp?

    Ja meni sitten muutama päivä ja känkkäränkkä alkoi uudelleen. Huomasin ihan pienistä asioista mieheni ärtyisyyden ja sen, että hän hakemalla haki riitaa. Mieheni tekee suutuksissaan myös sellaista, että sanoo juuri päinvastoin kuin ajattelee ("ala sitten painua sinne nukkumaan! = älä mene vielä, juttele/tappele/ kanssani, ole kiltti!) Noh, tuona päivänä olin niin väsynyt, etten jaksanut tapella mistään. Seuraavana aamuna mieheni lähti lentokentälle, oli lentolippu varattu uuden tyttöystävän luo keski-Eurooppaan (johon EI TODELLA olisi ollut varaa), kaiken lisäksi vielä kaupunkiin, jossa työmme puolesta paljon käymme. Voi helvetti, että mua hävettää!! Pelkkiä FB-tuttuja on ainakin 20!! Onpa hienosti taas pelattu nää kortit, kukaan muu ei varmaan edes osaa peitellä tyhmyyttään, joudun itse sanomaan miehelleni, joka on normaalitilanteessa äärimmäisen älykäs, että KAIKKI NÄKEE NETISSÄ nuo hänen hörhöilynsä, silmäniskut tälle tyttöselle ym. ÄLÄ TEE TÄTÄ MULLE!! ÄLÄ NOLAA!! ÄLÄ SATUTA!! LOPETA!! MIKÄ VITTU SUA VAIVAA???? Mulle tosta fb:stä on tullut ihan vihonviimeinen vitsaus, en ole siellä paljon muuta hyvää saanut aikaiseksi, kuin mainostuksen. Mutta se saatanan naamakirja on tuhonnut niin monen parisuhteen. Enkä hitto vieköön olis ikinä uskonut että mun liitto menisi fb:n vuoksi ihan katkolle! En todella uskonut. Että herutuskuvia itsestään julkaiseva pissis on MINUN MIEHENI rakastajatar? Mun mies, joka on niin konservatiivinen. Vittu.

    Minä jäin kotiin keskelle-ei-yhtään-mitään lasten, ja kahden ison koiran kanssa - ilman rahaa, ilman ruokaa, ilman autoa; mieheni lähti isoa rahatukkua heilutellen, uhkasi käyttää huumeita koko rahalla niin kauan kuin kuolee tai tuhlata ne muuten vaan, firman rahoilla juhlittiin oikein huolella, maksettiin makuupaikka myös uudelle naiselle. En osannut sanoa oikein mitään hänen lähtiessään, kunnes sitten viha kasvoi jo tosi suureksi ja uhkasin antaa hänen koiransa pois, kun en jaksanut hoitaa niitä. Mieheni kysyi vaan koko ajan, mitä pahaa koirat on mulle tehneet. Hän ei yhtään edes ymmärtänyt, kun koitin selittää, että oloni on aivan kauhean hyväksikäytetty, jäinhän hoitamaan hänen koiriaan ja lastamme, että hän pääsee huoraamaan. Että itse tavallaan mahdollistin sen kaiken pettämispaskan? Koin itseni niin nöyryytetyksi, niin huonoksi, niin vanhaksi, niin rumaksi, läskiksi, listaa voisi jatkaa loputtomiin. En todella kuitenkaan ole mikään seinäruusu (jo varmaan manianikin takia olen todella puhelias, iloinen ja mielestäni hyvin pidetty ihminen), sen miehenikin tietää. Hänhän myös itse valitsi minut, rakastui minun hymyyni, vein jalat hänen altaan, vaika olin tosi maaninen juuri silloin, kun tapasimme. Mutta juttu ja huumori ainakin luisti, kun toinen puhui, toinen nauroi. Itseluottamukseni on kasvanut mieheni vuoksi tosi paljon, olen saanut todella kokea hänen rakkautensa ja tuntea sen. Se on ollut tähän asti sellainen luotto-juttu: tämä pysyy aina, vaikka muu maailma räjähtäisi. Tämä ei häviä koskaan. Mutta kovin oli hilkulla, senttien päässä meillä molemmilla, että menetimme toisemme. Voi helvetti, onneksi niin ei käynyt.

    Ja kun minulla on ollut aina suhteellisen hyvä itsetunto, vei mieheni mennessään sen, yhtä nopeasti kuin antoikin. Tyttö oli vasta kaksikymppinen! Kuinka tällainen nelikymppinen pärjää sellaiselle ulkoisesti? Ei mitenkään. Naisen varmaan kaikista suurin kauhu on menettää miehensä jollekin puolta nuoremmalle? Muuhun et voi vedota kuin älyyn, sitä tosin oikeasti riittää tämän ikäisenä niin paljon enemmän kuin nuorena likkana, jotakin osaa jo ajatella oikein. Mihin helvettiin joutuikaan 40 vuotta kasvatettu itsetunto, jota mieheni on vahvistanut aina: hän kehuu minua jatkuvasti kauniiksi ja maailman ihanimmaksi naiseksi, ihan vilpittömältä kuulostaen. Ja uskonkin hänen kauniita sanojaan, ne tekevät hyvää kelle tahansa. Hänen verbaaliseen lahjakkuuteen on varmasti nuorikin nainen langennut, hän tietää miten naiselle puhutaan. Hän on siinä äärimmäisen hyvä. Olen aina sanonut ystävilleni, etten tarvitse muiden miesten huomiota, saan sitä kotona niin paljon, oikein kylven siinä.

    Itse olen omasta mielestäni saanut häneen luotua paljon itsevarmuutta yhteisen taipaleen aikana, tavallaan opettanut häntä pitämään itsestään edes jollain tasolla. Epävarmuus näkyi ennen toisten katseita pakenemalla, mutta ei enää. Tämän kuukauden aikana näkyi molemmat ääripäät: kukaan EI KOSKAAN voi häntä rakastaa! Ja toisaalta taas hän käytti häikäilemättä omaa asemaansa/nimeään hyväkseen pikkutytölle kirjoittelemalla, koska tytön kotimaassa mieheni on voittamaton lajissaan tällä hetkellä, niinkuin monissa muissakin maissa. Uskon aivan varmasti hänen käyttäneen asemaansa väärin, koska sitä hän ei KOSKAAN normaalisti tekisi, hän on äärimmäisen vaatimaton mies, aina nöyrä. Aina. Inhosin hänen itsevarmuuttaan, ajattelin jopa, olenko tehnyt väärin sitä nostaessani? Että kannattiko, kun en ylpeää kusipäätä todellakaan halunnut ja nyt hän oli juuri sellainen, miksi en saa vaatimatonta miestäni takaisin? Syytin siitäkin itseäni. Hermostuin monta kertaa hänen tyrmäämiseensä minun/meidän lasten rakkaudesta, ettemme voi tehdä niin, kun kukaan ei voi. Suututti, kun toinen ei edes kuuntele, kun sanon, että en kai jumalauta tässä olisi, jos en rakastaisi? Kuka idiootti tällaista katselisi ilman rakkautta? Ei kukaan. Vaikka elämäni ei mieheni kanssa todellakaan aina ole tällaista, niin yhdyin kyllä viime aikoina erään ystäväni kommentteihin taivaaseen pääsemisestä; että sitä oikein sydämestään toivoo, että pääsis taivaaseen, kun elämä maan päällä on yhtä helvettiä, aina vaan uudestaan.

    No, tytön kanssa yhdessä vietetyt kauhujeni hotelliyöt onneksi loppuivat lyhyeen, kun mieheni alkoi "herätä koomastaan"erään draaman kautta, joka liittyi minuun, siinä vaiheessa hän hankkiutui tytöstä eroon. En tiedä onko sillä vaikutusta, että hän olisi kokenut itsensä tarpeelliseksi meille, vai mikä häneen vaikutti niin suuresti. Tosin perheen suojelu on aina ollut hänelle tärkeää, siksi oli välillä vaikea ymmärtää kun hän päästeli lasten kuullen aivan kauheita juttuja suustaan, mitä hän ei koskaan tekisi kenellekään lapselle. Hän on lapsirakas ja kaikki lapset pitävät hänestä, hänen rauhallisuudestaan, turvallisuudestaan ja hyväntuulisuudestaan. Senkin olen huomannut, että mieheni tarvitsee todella aina jotain draamaa herätäkseen? En tiedä onko se yksilöllistä, mutta koskee kyllä minun miestäni; häneen voi vaikuttaa yleensä vahvoilla tunteilla, sanoilla tai suurilla asioilla. Suoraan sanottuna käytän hyvin paljon yhteistä tytärtämme "taudintappo-aseena". Pikkuiseen vetoamalla saan häneen edes jonkun kontaktin. Joskus, en aina.

    Kyllä olen paljon miettinyt näinä viikkoina, on tullut käytyä läpi psykologien ja psykiatrien kanssa oma elämä melkein alusta loppuun, käyty parisuhteet läpi (joita on vain pari pitkää nykyisen lisäksi) ja olen tullut tulokseen, että kaikissa valitsemissani miehissä on jotain....hmmmm...epänormaalia? Ensimmäinen mies oli vaan ns. tunnevammainen, nähnyt rankan elämän, toinen oikeasti narsistinen psykopaatti ja aviomieheni varmastikin sairastaa tätä epävakaata persoonallisuutta. Psykiatri kysyi, kun olimme aikamme jutelleet, että miten voin olla vielä tässä elämäni rankkojen juttujen jälkeen? Etten ihan hulluksi ole tullut? Sanoin, että hulluhan mä olen, itse just määräsit lääkkeenkin siihen =D

    Mieheni paha olotila, psykoosi, kesti yhtäjaksoisesti n. 4 - 5 viikkoa. Se oli aivan helvetin rankkaa. Yleensä känkät menevät ohi 1/2 - 1 vuorokaudessa, mutta nyt psykoosi pamahti päälle pahemman kerran, hetkittäisiä palaamisia todellisuuteen oli, mutta ne eivät kauaa kestäneet. Myös se, että mieheni kolme kuukautta nauttimat Sipralexit olivat koneessa, aiheutti paljon hämmennystä ja huonoa oloa. Mieheni tunnot olivat ensin erittäin fyysisiä pahoinvointeja monta viikkoa, lääkäri käski kuitenkin jatkaa. Sitten tuli ilkeys, mies vetosi siis siihen että lääke on haettu MINUA varten ja kun mikään enää tunnu miltään, voi tehdä ihan kaiken ilman omantunnon tuskia, IHAN MITÄ VAAN. Että luulisi mun olevan tyytyväinen kun hän meni MINUN takia lekuriin. Onneksi hän lopetti sen käyttämisen kokonaan. Se ei todella hänelle sopinut.

    Ja tuossa psykoosissa mies tekee AIVAN KAIKEN, mitä ei tekisi normaalisti, ei ikinä. Tämä kaikki on tullut mulle ihan puun takaa: ulkonäön haukkuminen, vähättely, tyhmänä pitäminen, hyväksikäyttäminen, kiristys, kavereiden julma mitätöinti, esim. arvostelemalla heidän käytöstään ja tavallaan minut mukaan viemällä. Sanoen esim, että "opettaisitko itse tyttösi tuolla tavalla jakamaan itseään?" jne. Itsekin toki olin aivan hirveä kun sain uskottomuudesta tietää, en todella niellyt sitä yhdellä suupalalla. Raivosin ja nöyryytin miestäni oikein huolella puhelimeen tuttavillemme, keksin kaikki asiat, jotka vaan mieheni mieltä pahensivat. Onnellinen saan olla, ettei käynyt kimppuuni, siitä voin olla varma, että väkivaltainen mies ei ole, niin täydeltä laidalta annoin tulla. Muistin tietysti myös muistuttaa siitä, miten MINÄ olen kaiken hoitanut viimeisen puolen vuoden aikana, kun HÄNESTÄ EI OLE olllut tekemään, kuinka olen hoitanut koirat, tehnyt työt, huolehtinut kodin, lapset ja paljon muutakin. Ja tottahan se on, että olen niin tehnyt. Mutta olen kuitenkin tehnyt ihan omasta halustani kaiken, en mieheni käskyn alla, hän ei pyydä minulta suutuspäissään varmasti mitään apua. Tykkään passata häntä ja lapsia, siksi en saa siitä myöskään toista syyllistää, teen sen vapaaehtoisesti. Mutta tosin tuo tilanne nyt oli vähän eri asia...

    Anyway, tässä ollaan kun tikut paskassa, yhdessä edelleen - ja jos joku voi edes kuvitella, hemmetin onnellisena olen vielä. Tosi paljon on vielä keskustelematta, itse asiaan, eli pettämiseen ei olla vielä edes päästy. Omasta mielestäni oon tehnyt virheen tämän talven aikana, että olen monesti "päästänyt" mieheni liian helpolla, ettei ole tarvinnut asioita selvittää riidan jälkeen. Olen tarkoittanut vaan hyvää, että hän saisi levätä ja rauhoittaa mielensä. Sama juttu passaamisessa ja työkuvioiden hoitelussa. Olisi pitänyt vastuuttaa häntä enemmän, hän olisi pysynyt elämässä ja arjessa paremmin kiinni. Nämä kaikki yhdessä on varmasti oikeasti hänelle karhunpalvelus; hän on päässyt vajoamaan syvemmälle ja syvemmälle koko ajan. Ja tuntemukset huonommuudesta verrattuna minuun voivat myös häntä painaa? Kun minä olen ollut ihan liian täydellinen vaimo. Ja kun mulla on vauhtia piisannut manian vuoksi, olen ollut jaksavaisempi kuin masentunut mieheni :( Petettiinkö mua kenties sen takia, että tippuisin korkealta ja kovaa, tajuaisin? Jotakin? En mä vaan tajua, miksi? Mene ja tiedä.

    Mutta eniten kuin mitään muuta toivon, että saamme asiamme kuntoon, miehelleni oikean lääkityksen ja tasapainon omaan, niin helvetin mukavaan elämäämme. Meillä ei ole koskaan ollut tylsää(mun mielestä ainakaan), liikumme paljon, mutta viihdymme myös kotona, matkustelemme, rakastelemme vähintäänkin kerran päivässä. Pidämme toisiamme hyvänä aljon ja sanomme kauniita asioita. Siihen kuplaani mä haluan takaisin, siellä mun oli niin turvallinen ja hyvä olla, oman ison karhuni kainalossa. Kunnes sitten tuli jokin, ja puhkaisi sen kaiken. Voi ei, kuinka paljon toivon, ettei sitä tapahtuisi koskaan enää. Ei noin yllättäen. Ei noin kovaa. Minuun sattuu vieläkin, vaikka nuo jäljet jättävät minuun elämäni suurimman arven. Koskaan ei ole sattunut noin paljoa, ei koskaan. Eikä satu enää tämän jälkeen, koska luulin ihan varmaksi, että hengitys salpautuu kokonaan,enkä saa henkeä, mutta toisin kävi. En kuollut kipuun, en kuollut edes suruun. Seuraavan kerran jo tiedän, miten reagoin. Mutta enhän minä muuta toivo kuin että mieheni ottaisi opikseen. Hän ei varmasti halunnut minua näin satuttaa. Kumpikaan meistä ei oikein edes löydä syytä, miksi hän niin teki, jokin syy siihen täytyy olla? Minun mielestäni meidän elämässämme ei ole todella asiat näin vinksallaan olleet koskaan, että tämän olisi TARVINNUT tapahtua. LAitan kädet ristiin ja toivon, ettei koskaan enää tapahtuisi...
     
  16. Kriks Vierailija

    Eikö sinun olisi parempi elää ilman tuollaista miestä?
    Todella järkyttävää.
     
  17. huluuden partaalla Vierailija

    Ei, en voisi kuvitella elämää ilman häntä. Onneksi kaikki on jo paremmin, olemme saaneet asioita selvemmiksi ja mies on myös hakemassa apua itselleen. Onneksi ymmärtää itse, että apua pitää saada, hänKÄÄN ei kestäisi sitä, että tekisi noin uudelleen.

    Oon sitä mieltä, että suurin osa ihmisistä oppii AINA ja VAIN kantapään kautta. Myös minä. Mutten koskaan tee samaa virhettä uudelleen. Toivon, että myös mieheni ottaa opikseen, eikä tee näin enää koskaan. Siinä vaiheessa mä lyön hanskat tiskiin. Yhden kerran annan anteeksi, toista kertaa en. Ihminen on inhimillinen ja tekee virheitä. Jos toistat samoja virheitä vuodesta toiseen, et ole ottanut opiksesi mistään. Ja toisaalta, jos meidän liitto kestää tämän, eikö se kestä vaikka ja mitä tämän jälkeen? Näin sen itse ajattelen...

    Voihan se olla, että kaikki kuulostaa tosi karskilta näin tekstimuotoon laitettuna, mutta houkutteleeko mua yksinäisyys ja yksinhuoltajuus, elämä ilman miestä, jota niin syvästi rakastan? Ei houkuttele, en edes nää sellaista vaihtoehtoa. Usko. Toivo. Rakkaus. Ja vahvin niistä on rakkaus.... :)
     
  18. vohveli Vierailija

    Olen käynyt lukemassa näitä kirjoituksia taas, reilu vuosi siitä kun kirjotin. Sinä keväänä tapahtui jotain, tunsin oivaltavani jotain ja elämä menikin yhtäkkiä eteenpäin; pääsin työkkärin kurssille, jopa työharjoitteluun! Sain suosittelijan ja paljon ystävällisiä ihmisiä ympärilleni. Harmikseni minua ei kuitenkaan palkattu ja kun viimeksi työpaikallani kävin, siellä oli joku typerä möllöttäjä tilallani. Vihan ja katkeruuden tunteet tulvahtivat ylitseni, huuhtelivat melkein mukanaan. Sitten uskottelin itselleni että koko saakelin lafka uppoaa muutenkin viimeistään ensi vuonna, en olisi tahtonutkaan olla tuolla...*huokaus* Nyt olen taas työtön ja kotona, lisäksi muuttouhan alla (itsestäni riippumattomista syistä).

    En kertonut tätä aiemmin, mutta minulla on lapsi. Tunnen jatkuvaa syyllisyyttä ja riittämättömyyttä vanhempana mutta myös väsymystä ja ahdistuneisuutta. Ajoittain harkitsen erilleen muuttamista ihan siksi etten jaksa tätä lapsiperhe-elämää, haluan olla rauhassa. Tiedän kuitenkin etten tule olemaan sen onnellisempi yksinkään. Kyllä minä perhettäni rakastan- en vaan osaa tuntea tai näyttää tunteitani kuten terveet ihmiset. Inhoan sitä kun minua verrataan taviksiin! Minä olen monessa asiassa ns. vajaa mutta yhtä monessa myös parempi tai fiksumpi (en esim. käytä ollenkaan päihteitä, moraalini on korkea, en ole veloissa ja olen ikuinen kyselijä, etsijä, utelias lapsi).

    Olen väsynyt ja kyllästynyt ystävyyssuhteisiin. Joudun aina hyväksikäytetyn rooliin niissä ja viimeksi kun ystäväni yritti saada minua taas siivoamaan puolestaan, sanoin suoraan ettei minulla ole siivousfirmaa eikä myöskään mitään kiinnostusta putsailla aikuisen ihmisen jälkiä. Siihen jäi sekin touhu...parempi vaan! Ahdistuin tuosta ihmisestä muutenkin, koska hän oli sotkenut elämänsä typerästi ja aina vuodatti minulle niitä samoja juttuja. Toinen kaverini pitää yhteyttä vain, jos tarvitsee kuuntelevaa korvaa. Olen opetellut asennoitumaan sosiaalisiin tilanteisiin pinnallisesti, niin en ns. polta näppejäni: "menen paikkaan x vain muodollisuuden vuoksi, juttelemme vähän sen ja sen kanssa, juon kupin teetä, sitten lähden. En vuodata sydäntäni heille koska he eivät jaksa kuunnella enkä varmastikaan paina mieleeni heidän juttujaan". Mieli kehittää uusia keinoja selviytyä...

    Päivittäiset tunteenvaihtelut ovat muuttuneet viikottaisiksi ja pidemmiksikin, olen alkanut pohtimaan että olenko sittenkin kaksisuuntainen. Käyn kunnan mielenterveystoimistossa juttelemassa kahdesti kuukaudessa, nyt etsin itselleni jo terapeuttia. En totta puhuen tahtoisi tehdä sitä, koska on ollut helpompaa käydä ilmaiseksi purkamassa mieltään tuolle hoitajalle. Vitkastelen taas kaikessa, koska muutos on vaikeaa, mahdotonta.

    Lapseni vuoksi herään aamulla, laitan ruokaa päivällä ja puen edes yöpaidan päälle iltapäiväksi. Juttelemme paljon, luen hänelle kirjoja, käymme yhdessä kaupassa jne. Ihan tavallista elämää siis. Pystyn toimimaan äitinä yllättävän hyvin, "normaalisti". Roolini äitini on helposti puettava viitta, jota on mukava käyttää muutama tunti päivässä. Lapseni käy siis hoidossa, koska ajatuskin ylivilkkaan muksun kanssa olemisesta 8h/pvä saa pääni hajoamaan. Onneksi päiväkodissa on ymmärtävää porukkaa ja myös hoitajani tukee ajatusta hoidosta.

    Rakastan arkea, rutiineja. Vien lapsen hoitoon, hyppelen hyvillä mielin ruokaostoksille ja hetken aikaa tuntuu kuin kaikki olisi normaalisti, hyvin siis. Tsemppaan itseäni ja yllättävän usein saankin mieleni paremmalle tuulelle, kun esim. tajuan että ensi aamuna kaikki on taas hyvin ja pääsen olemaan rauhassa. Silloin hyvä olo ns. lehahtaa ja lämmittää minua pitkään.
     
  19. Neitopeikko Aktiivinen jäsen

    liittynyt:
    05.05.2007
    Viestejä:
    3 167
    Saadut tykkäykset:
    4
    Itse tässä 29-vuotiaana vielä mietin, mikä ala olisi minulle sopivin. Sosiaaliala kiinnostaa, mutta ne pääsyvaatimukset taitavat olla liian korkeat. Keittiö ja siivousala eivät ole minua varten. Olen sen huomannut. Minulla on siis laitoshuoltajan tutkinto.
    Olen kelannut eläintenhoitoa tai ympäristöalaa. Pidän eläimistä ja olen kiinnostunut ympäristöasioista. Jälkimmäinen ala ainakin vaikuttaa realistiselta vaihtoehdolta.
    Ainoa vaan, että kun koulut alkavat syksyllä, itselläni on erittäin suuri riski keskeyttää loppuvuodesta. Kärsin niin pahasta kaamosmasennuksesta. :(
    Tai pikemminkin masennukseni pahenee kaamosaikana.
     
    Last edited: 26.03.2011
  20. vohveli Vierailija


    Neitopeikko, kiva kun olet vielä linjoilla. Juttujasi on kiva lukea ja onhan tämäkin tavallaan "vertaistukea", kun puhuu toiselle epävakaalle...edes netissä :).

    Tänään on ollut sellainen päivä, jolloin kaikki ns. kaatuu päälle. Ahdistaa, tekee mieli repiä tukkaa ja raivota muille. Olo on paha ja se vaan pahenee kun mieskin on pahantuulinen. Tänään pohdin hetken ajan tosissani itseni tappamista, koska järjellä ajateltuna aiheutan vaan mielipahaa ja vaikeuksia muille. En ymmärtänyt taaskaan yhtä päivänselvää asiaa, jonka kuka tahansa muu olisi tajunnut hetkessä ja loukkasin tämän takia toista ihmistä. Vittu kun pitää olla niin vaikeaa...minä en kuulu paikkaan, jossa kukaan ei ymmärrä (enkä ymmärrä aina itsekään). Paikkaani tuskin löytäisin kuolemankaan jälkeen, joten sikäli se (= itsari) ei ratkaisisi mitään.

    Samaa laulua olen kuunnellut kohta kolme tuntia. Onko muillakin tämmöistä, että jäädään jumiin yhtään elokuvaan/sarjaan/lauluun/levyyn? Oloni on surkea, mutta se olisi vielä pahempi jossen saisi purkaa sitä tänne.
     
  21. Neitopeikko Aktiivinen jäsen

    liittynyt:
    05.05.2007
    Viestejä:
    3 167
    Saadut tykkäykset:
    4
    Juuri tuo tuki ja turva puutuivat. Vanhempani, eteenkään äitini, ei puuttunut koulukiusaamiseen. He kuitenkin tiesivät varmasti. Heidän mielestään kai ansaitsin sen, koska olin kömpelö.
    Usein tulee joitain huonoja muistoja mieleen ja silloin alkaa keittämään. Kerran heitin kesken silittämisen silitysraudan ja laudan päin seiniä.
     
  22. Neitopeikko Aktiivinen jäsen

    liittynyt:
    05.05.2007
    Viestejä:
    3 167
    Saadut tykkäykset:
    4
    Itse kuuntelen usein Joy Divisionia. Bändin laulaja Ian Curtis teki aikoinaan itsemurhan. Pystyn samaistumaan kappaleiden sanoituksiin. Tuntuu välillä, että ne ovat kuin omasta elämästäni..
     
  23. hulluuden partaalla Vierailija

    Minä myös kuuntelen paljon musiikkia, se helpottaa ja on helpompi itkeä musiikin mukana. Ja pieni piristyksen sana: eikö ole ihmeellistä, että niin moni laulaa JUURI SINUN elämästäsi :)

    Tsemppiä tytöt, kyllä täältä noustaan vielä - entistä vahvempina! :)
     
  24. ....... Vierailija


    asiallinen viesti sinulta.
     
  25. Minni Vierailija

    Itse aina ajoittain käynyt lueskelemassa näitä. Mulla epävakaa persoonallisuus diagnosoitiin tuossa 3 kk sitten. Vaikka tiedossahan se oli ollut jo parisen vuotta.

    Itselläni ongelmia eniten tuottaa se mieletön alemmuudentunne (verrattaessa etenkin naisiin), oma epävarmuus, huomionkaipuu ja se että kiukuttelee ensin päänsä sisällä ihmisille jotka eivät edes tiedä tehneensä väärää! Myöhemmin muuttuu kylmäksi ja etäiseksi. Eli itse näen heidän toimineen väärin minua kohtaan tai että huomiovat minua väärin tai eivät tarpeeksi. Ja epäluuloisuus/-luottamus ihmisiä kohtaan.. Etenkin jos ihastunut johonkin..

    Ja selvinpäin ei pysty ihastuksensa kanssa olemaan ("eipähän tule noloja hiljaisia hetkiä ja on helpompi keskustella.. Ja kännissä olen hauska ja huoleton"). Paitsi kun vetää överikännit, eli melkein aina. Ja mikä ihme siinäkin on, että tiedän itsestäni että vastakkaisen sukupuolen kanssa voi olla hyviäkin ystäviä, mutta jos mahd. seurustelukumppanilla on naisia ystävinään, epäilen kokoajan ja vainoharhailen.. en jaksa tätä enää.. Olen ollut tällainen aina, joten tästä muuttuminen vaikuttaa utopistiselta..

    Onneksi en sentään aikoihin ole vetänyt lääkeövereitä/lähtenyt käyttämään huumeita/viillellyt.. joten edistystä kai sekin, hetkeksi ainakin. Kunnes tulee taas kriisi..

    Tsemiä kohtalotovereille.. Ei ole helppo sairaus ei.
     
Kaikki kentät ovat pakollisia
Luonnos tallennettu Luonnos poistettu

Jaa tämä sivu

Alibi
Anna
Deko
Dome
Erä
Hymy
Kaksplus
Kippari
Kotilääkäri
Kotiliesi
Koululainen
Ruoka.fi
Parnasso
Seura
Suomen Kuvalehti
TM Rakennusmaailma
Tekniikan Maailma
Vauhdin Maailma
Golfpiste
Vene
Nettiauto
Ampparit
Plaza
Muropaketti