Hae Anna.fi-sivustolta

Epävakaa persoonallisuus

Viestiketju osiossa 'Ihminen hädässä' , käynnistäjänä Neitopeikko, 07.06.2008.


  1. Hei!

    Millä perusteella sait diagnoosin? Kuulostaa tosi tutulta tuo "ihmisille loukkaantuminen ilman kunnon syytä" Eli aina kun olen töissä/harrastuksessa tms, huomaan että muut ystävystyvät heti ekalla kerralla ja pysyvästi. Itsellä kestää ensinnäkin tosi pitkään "hyväksyä" kaikki uudet ihmiset. Sitten voin pikkuhiljaa alkaa pääsemään tutuiksi ensin yhden, sitten muutaman kanssa. Mikäli nämä uudet tuttavuudet alkavat sitten viihtyä yhdessä, tulen mustasukkaiseksi ja tunnen todella suurta epäonnistumisen tunnetta, alemmuuden ja huonommuuden tunnetta. Hävettää, että nyt muutkin huomaa että en muka kelvannut joukkoon.

    Alan mielessäni vahdata heidän eleitään ja kommunikointiaan ja vertaan sitä siihen millaisia he ovat minulle. Saatan olla mielessäni ärsyyntynyt ja todella loukkaantunut jos minua ei pyydetä mukaan lounaalle, tupakalle tms. Toisaalta, jos pyydetään niin en välttämättä menekään mutta saan tosi hyvän mielen kysymisestä :D

    Kahvitunnille meneminen on yhtä helvettiä, ja jätänkin sen mielellään väliin kokonaan. Olen suuri jännittäjä, ja pelkään kuollakseni möläyttäväni tai nolaavani itseni suuressa yleisössä. Jään siis painamaan hommia ennemmin.

    Töissä olen melko helppo työkaveri, huolehdin että muut eivät rasitu ja koitan olla kaikille ystävällinen. Perusilmeeni on melko mörpsö, joten saatan vitsailla naamastani avoimesti ja kertoa muille että en siis ole suinkaan huonolla tuulella, vaan keskittyneenä olen vaan perusilmeeltäni vihaisen näköinen.

    Huomaan kuitenkin, että minulle ei ekana kerrota salaisuuksia tai hassuja juttuja, vaan lähestytään lähinnä asiallisesti.

    En tiedä mitä mieltä kaverit ovat minusta. Olen muutamilta kysynyt mitä he pitävät minusta, saan melko usein kuulla olevani hassu ja ihana. Pelkään kuitenkin että minulle puhutaan mieliksi.


    Miksi pelkään että minulla on epävakaa? Tämä johtuu siitä, että mielialani heittelehtivät todella paljon. Stressaannun aamulla suunnattomasti jos lapset tappelee kun pitäisi lähteä, tai jos minulta kysytään jatkuvasti jotain. Eli sietokykyni on tosi huono. Ja lapsille räjähdän tosi usein ja huudan kita punaisena. Välillä olen jopa ottanut korvatillikasta kiinni kun on niin revennyt hermo.

    Olen puhunut psykiatrille raivoamisesta, mutta hän ei ole ollut todella huolissaan minusta missään vaiheessa. Olen pyytänyt lääkkeitäkin mutten ole saanut. Hän vetoaa pitkiin suhteisiini avioiliitossa ja ystävissä, ja on siis sitä mieltä että pystyn normaali-eloon jos vain yritän. Työkaluja tunteiden käsittelyyn olen tietty saanut ja tehnyt mielikuva harkkoja.

    Olen itsekin alkanut uskoa että saatan olla ihan normaalikin (ikä 28v) mutta kauan sihen on mennytkin. Nuorempana oli tosi vaikeaa ja lapsuus oli aika surkea esitys. Taustalla mm. bulimia 12-24v, alkoholismia kodissa sekä velipuoli jolla skitsofrenia. Raivosin teininä aivan kybällä jos jokin ei mennyt nappiin. Kotona minua lähinä pelättiin kun sain raivareita. Ei niistä sitten sen jälkeen puhuttukaan.

    Tylsistyin lapsena helposti ja teininä turhauduin kerran niin että koitin itsaria. Jouduin sairaalaan ja nuorten suljetulle jossa olin n viikon. Sitten päästettiin pois kun ei heidän mielstään ollut tarvetta pitää sisälläkään. Loppui kyllä minullakin se leikki siihen noiden juttujen kanssa :( nolottaa vitun paljon vielä aikuisenakin..

    Työssä olen ollut 18v saakka, vaikka mitään uraohjusta minusta ei ole tähän päivään tullutkaan.

    Nykyään osaan jo vähän nauraakin itselle jos huomaan suuttuvani jollekin työkaverille mielessäni. Sitten otan järjen käteen ja huomautan, että hän on minulle ihan samanlainen kuin muillekin :) ja että kuvittelen vaan koko jutun.

    Vaikka nykyään pystyn jo suureksi osaksi torjumaan ajatukset mustasukkaisuudesta ja kavereille suuttumisesta ilman kunnon syytä, ihmettelen saattaako minulla sittenkin olla evp kun raivostun niin helpolla lapsille. Toinen viite on, että minun on tosi vaikea pitää laupauksiani jos pitää mennä treffeille, kylään tms. Usein peruutan menon koska alkaa niin paljon jännittää. Keksin ihan sairaita syitä jotta ei tarvisi mennä paikalle :(((

    Miltä teistä kuulostaa, onkos tutun kuulosta?
     
  2. Shuffles Vierailija

    Juuri kyseisen diagnoosin saaneen öisiä "ajatuksia":

    Elän täysillä.
    Tartun hetkeen.
    Koen. Näen. Nautin.
    Silti en elä ollenkaan.
    Olen kuori.
    Eloton.
    Ikävä.
    ***
    Minä olen kaikkea sitä mitä halusit.
    Mitään muuta en olekaan.
    ***
    Ymmärrä, et voi rakastaa minua.
    Minua.
    Sillä en ole oikea henkilö.
    Silti sinun on rakastettava minua.
    Minun takiani.
    ***
    Älä mene,
    sillä et jätä jälkeesi mitään.
    Kuvanikin kalpenee pois.

    Mulla on ollut pitkään hyvä vaihe meneillään, mutta syksy, pimeys ja arkikiireet ovat tulossa. Ja se alkaa tuntumaan, ja olo käy yhä tasapainottomaksi. Varmaankin myös tuo diagnoosin saaminen "auttoi" muistuttamaan siitä, millainen hullu olenkaan...
     
  3. muna vai kana Vierailija

    Ah kuinka helpottavaa lukea teidän kohtalotovereiden kommentteja <3

    Olen teini-iästä asti miettinyt miksi olen niin viallinen? Miksi koen jotenkin olevani aina vajavainen ja miksei ikinä mistään tule hyvää täytenäistä oloa? Tuntuu idioottimaiselta että olen viimeiset viisitoista vuotta (ainakin tältä ajalta muistikuvia) hakannut päätäni jatkuvasti seinään ja juossut karkuun kaikkia tunteitani. Välillä kaikki on ollut tasaisempaa, mutta tosiasiassa nämä ovat olleet lyhyitä aikakausia. Kaiken suorittamisen ja tekemisen alla oma tyhjyyden tunne on hetkittäin hävinnyt, koska olen tukahduttanut tunteeni jonnekin syvälle enkä touhottamiseltani ole jäänyt ajatuksieni kanssa yksin. Olen tuntenut itseni lähes aina yksinäiseksi.

    Minulle tärkeä ihminen väläytteli viime talvena epävakaan oireita minulle useaan otteeseen. Aluksi olin vain vihainen että hän yritti tuputtaa minulle jotain mielenterveyslinkkejä - minä nyt vaan olen temperamentinen. Olin käynyt tätä ennen kyllä psykologin luona, mutta jotenkin yhdistin sen vain vaikeaan elämäntilanteeseen. Ajan kanssa oma toiminta kärjistyi niin paljon että aloin itsekin uskomaan ettei käytöstäni selitetä enää pelkällä temperamentilla. Jotenkin asian hyväksyminen ja siihen tutustuminen itsenäisesti on ollut toisaalta vapauttava kokemus, toisaalta todella ahdistavaa ajatella olevansa periaatteessa parantumattomasti sairas. Psykiatrin kanssa jutellessa hän oli vahvasti epävakaan kannalla ja luultavasti se sisältyy diagnoosiini kun kolmen kuukauden jakso on hänen kanssaan käyty. Tämän jälkeen tiedossa psykoterapiaa.

    Kaikista ahdistavinta tässä sairaudessa on jatkuva häpeä ja epävarmuus. Teinkö oikein? Onko joku minulle vihainen? Olenko tarpeeksi hyvä? Onko ajatukseni aivan vääriä? Taasko toimin väärin!! -> Haluan kuolla :( Epäonnistumisia on mahdotonta kestää.

    Minua ärsyttää itsessäni lisäksi tämä jatkuva roolin kantaminen. Ihmiset kuvittelevat minut itsevarmaksi, mutta todellisuushan on jotain aivan muuta. Omasta kylmästä roolistaan irtautuminen on todella vaikeaa, minkä vuoksi ihmissuhteiden luominen on työlästä ja ennen kaikkea pelottavaa. Haluaisin olla lähellä, mutten uskalla avata itseäni kovinkaan monelle.

    Pian pitää alkaa etsimään sopivaa psykoterapeuttia, mutta jotenkin koko prosessi ahdistaa. Rahat ovat tiukilla, sekä yritän tasapainoilla töiden ja koulun välillä. Mistä tähän kaikkeen riittää voimia? Onko teillä kokemusta kuinka monelle terapeutille on soitettava ja kuinka monta hei-meillä-synkkaa-käyntiä on tehtävä ennen terapeutin löytymistä?

    Psykiatrini ehdotti jo tässä topicissa aiemmin esiintullutta Päiväsairaala kakkosta, mutta en tiedä pystynkö käyttämään kaikkia arkiaamuja siellä. Milloin pitäisi käydä töissä? Olen jotenkin niin vaativa itselleni ja muille, etten siedä epäonnistumisia. En minä voi sairastaa - onhan minulla koulutus ja hyvä työpaikka. Voinko uranikin uhalla lähteä hoitoon ja nauttia kenties laadukkaammasta elämästä myöhemmin? Onko se elämäni mahdollisuus? En tiedä onko oikein kokea syyllisyyttä siitä että pystyn pyörittämään arkeani kohtuullisesti mutta veisin kenties jonkun enemmän hoitoa tarvitsevan hoitopaikan? Haluan hoitoa, mutta koen siitä halusta syyllisyyttä. Kenties yritän sisimmässäni vähätellä sairauttani ja juosta karkuun todellista ongelmaa, en tiedä.

    Olisi niin ihanaa kun olisi hyvä olo!
     
  4. emiliarual Vierailija

    Olen ihan sekaisin. Oon tiennyt että mulla ei oo kaikki "normaalisti" 2-3 vuotta ja nyt rupean saamaan hirveään käytökseeni jotain tolkkua.

    Olen erittäin huomaavainen ja empaattinen ihminen, hyvä kuuntelija, iloinen, hauska, rakastavainen.
    Mutta joskus muutun melkeen aivan vastakohdaksi sanon ja teen hirveitä asioita joita kadun tunneryöpyn/kohtauksen jälkeen itkien tolkuttomasti, säälien toista jota olen loukannut/lyönyt.
    En pysty hillitsemään vihaani ja silloin huuda kuin hullu ja heittelen esineitä ja lyön. Inhoan itseäni, nään itseni rumana vaikka siltikin tiedän että se ei ole totuus, olen ujo. En pysty päästämään irti vanhoista ikävistä tunteista mitkä kummittelevat mielessäni, elämäni on melkein aivan samanlaista kuin kaikilla täällä. Tämän vuoksi olen menettämässä miesystäväni jonka kanssa olen elämääni viettänyt 4 vuotta, seurustellut kolme olimme erossa vuoden näistä asioista koska kummankaan pää ei kestänyt, luulin että olisin muuttunut kun aloimme kesällä seurustella uudestaan mutta ei, kaikki on samaa paitsi en ole enää mustasukkainen, niin kontroloiva tai omistushaluinen mistä olen hyvin iloinen että jotain muutosta on tapahtunut. Kumppanini ilmoitti eilen että ei pysty tällä hetkellä seurustella kanssani. Olen aivan sekaisin itken enkä kykene mihinkään. HALUAN OLLA TASAPAINOINEN JA AIDOSTI ONNELLINEN HALUAN HOITOA ITSELLENI! Sitä vain ihmettelen miksi minä en noista kauheista tunteista niin usein kärsi kuin useimmat täällä korkeintaan saan suunnattoman raivarin kerran kahdessa viikossa ja yleensä siitä jos riitatilanteessa minut uhataan jättää tai muuten tunnen itseni torjutuksi tai hylätyksi ja tämän toisen puolen ovat nähneet ainoastaan miesystäväni ja äitini. Mulla on kolme erittäin hyvää ystävää mutta heistä en tunne pelkoa että he hylkäisivät minut tai että en ole tarpeeksi hyvä, mitä miesystävän suhteessa pelkään, rakastan häntä valtavasti ja elämä ilman häntä on helvettiä, mikään ei tunnu miltään ilman häntä. Olen kuitenkin suurimman osan ajastani se huomaavainen ja iloinen minä mutta nuo äkkinäiset itku/raivokohtaukset ja ilkeily pilaavat elämäni, olen toivoton enkä tiedä mistä alottaa. Isäni oli alkoholisti ja uskon sillä olevan tekemistä tunteisiini. Olen nuori vielä, 17 ja pelkään että mua ei kukaan ota tosissaan mutta mittani on ihan täysi. Itsemurhaa en ole koskaan edes ajatellut enkä koskaan viillellyt.

    Tuntuu ihanalta kertoa tänne ja lukea muiden kokemuksia että asiat ovat helpottuneet, vaikka monilla teistä on ollut pahempi tilanne kuin mulla koskaan. Haluan tasa-painoisen parisuhteen missä minä ja kultani olisimme onnellisia.
     
  5. Nikita Vierailija

    Onhan meitä muitakin kuin minä näköjään. On vaan surullista lukea teidän viestejä kun tiedostan käyväni samoja juttuja läpi kuin monet teistä jotka tänne kirjottaa ja tiedän miten vaikeaa tämän sairauden kanssa kamppailu on. Toivoisi niin muutosta ja että tämä säätäminen ja jatkuva kamppailu loppuisi. Pelkään menettäväni kaikki tärkeimmät ihmiset. Pelkään menettäväni voiman taistella vastaan ja nousta aina uudelleen ja uudelleen. Taustalla koulukiusaus ja äidin kaksisuuntaisen mielialahäiriön sairastaminen. Pikkuveljellä myös epävakaa persoonallisuus ja vielä huonompi tilanne kuin mulla..Toivottavasti jaksatte!
     
  6. hermokimppu Vierailija


    Moicca !

    Kuulostaa aivan itseltäni nuo kertomasi mustasukkaisuuden ja suuttumisen tunteet kavereille. Luen ihmisten kasvoja, eleitä ja jonkun harmittomana heitetty letkaus paisuu pääni sisällä arvuutteluksi, mitähän tuohon letkautukseen oli piilotettu rivien väliin. Olen toisena hetkenä sosiaalinen, juttelen niin tuttujen kuin tuntemattomien kanssa, mutta sitten on aikoja, jolloin kuljen sekä töissä että ulkona naama totisena ja toivon etten vaan vahingossakaan törmäisi kehenkään tuttuun. Minulla ei ole diagnosoitu edellämainittua häiriömuotoa, mutta olen lähes 100 % varma, että minulla on epävakaan persoonallisuuden impulsiivinen häiriömuoto. Rajut mielialan vaihtelut ovat olleet osana elämääni niin kauan kuin muistan. Elin 13-vuotiaaksi asti alkoholistiperheessä, jota sävyttivät väkivalta sekä isän itsetuhoinen käytös. Kaikki muuttui, kun isäni päätti elämänsä eräänä yönä minun nukkuessani viereisessä huoneessa. Vaikka kärsin isäni aiheuttamista ongelmista, olin kuitenkin enemmän isän kuin äidin tyttö ja se että ihminen katoaa yön aikana oli minulle liikaa. Kielsin koko asian. En suostunut uskomaan,etten enää näkisi isääni kunnes hautajaisissa arkun nähdessäni murruin. Ulvoin kuin haavoitettu eläin äitini työntäessä rauhoittavia suuhuni. Luulen että nuo kokemukset traumatisoivat minut. Olen hyvin herkkä, tuntosarvet koko ajan pystyssä, yleisesti ajatellen voisi sanoa että minä en hallitse tunteitani vaan tunteet hallitsevat minua ja se tuottaa monesti tuskaa. Haen helpotusta pahaan olooni kovista särkylääkkeistä tai shoppailusta. Yritän täyttää jotain mustaa aukkoa sisimmässäni saadakseni edes hetkeksi hyvänolon tunteen, mutta se on kääntynyt minua vastaan. Impulsiivisuuteni seurauksena olen velkaantunut pahoin. Perintä- ja ulosottotoimet ovat entisestään kuormittaneet jo valmiiksi heikohkoa paineidensietokykyä. Kun käyn ajattelemaan asiaa, menen helposti lähes pakokauhun valtaan. Tunnen muutenkin olevani outo tapaus. Tavallaan lohdullista huomata, etten sitten kuitenkaan ole näine ongelmineni yksin tällä planeetalla.
     
  7. kettu Vierailija

    Mistä epävakaan persoonallisuuden voi huomata? Siis olen nyt 16-vuotias ja ala-asteella jouduin koulussa joka päivä kiusaamisen kohteeksi. Kiusaajina oli siis myös parhaat ja ainoat ystäväni muun luokan kanssa ja kiusaaminen oli henkistä, mutta nämä ''kaverini'' myös tekivät siitä fyysistä (kamppailivat, tönivät yms.) ja lisäksi lähes vainosivat (pilapuheluita, seurattiin koulun jälkeen, ei päästetty pois jos halusi lähteä luota). Olin aivan hajalle kaiken tuon takia ja rukoilin, että minulla olisi ollut voimia koittaa itsemurhaa tai edes viiltelyä. Ikinä en tästä puhunut aikuisille, koska opettajiakaan ei tuntunut kiinnostavan, kun kerroin kaverin lyövän. Olin yksin ja itkeskelin kaiken aikaa.
    Ala-asteen lopulla sulkeuduin täysin ja minun on yhä erittäin vaikea solmia ihmissuhteita. Pystyn siis olemaan mukava tuntemattomille jne. mutten pysty esimerkiksi omassa luokassani avaamaan suutani vaikka kuinka haluaisin. Minulla on myös ollut vajaat pari vuotta sitten viimeksi koulussa tilanne, kun olen purskahtanut itkuun kesken tunnin kun pari entistä kiusaajaani eivät suostuneet puhumaan minulle, vaikka olimme samassa ryhmässä. Olen myös saanut hirveitä raivokohtauksia kotona ja mm. rikkonut kukkaruukkuja ja hakannut kättäni oveen. Nykyään, jos raivostun se on vain lähinnä sisälläni olevaa melkeinpä pelottavaa kuohuntaa jonka aikana tunnen uskomatonta vihan tunnetta(yleensä vielä aivan viattomia henkilöitä kohtaan, kuten kaveriani tai sukulaisvauvaa).
    Voin siis alkaa vain yhtäkkiä itkemään tai seota. Minulla on myös ollut ala-asteella paniikkikohtauksia(???) siis olen tärissyt, itkeskellyt ja panikoitunut jos opettaja ei ollut luokassa. Voisiko minulla siis olla epävakaa persoonallisuus?
     
  8. Voisi olla, voisi olla olematta. Se ei ole oleellista. Oleellista on se, että tarvitset apua ja olet sitä oikeutettu saamaan. Olet riittävän nuori saadaksesi apua kohtalaisen helposti ja ilmaiseksi. Käytä se hyväksesi, ongelmat eivät katoa itsekseen, ajan kanssa ne vain mutkistuvat. Etsi itsestäsi vahvuus minkä tarvitset, vakuuttaaksesi tarvittavan määrän ihmisiä siitä että tarvitset apua ja olet oikeutettu siihen. Älä anna lannistaa itseäsi joidenkin aikuisten mahdollisesti käyttämällä teini-ikä -kortilla. Ikävä kyllä nykyään joutuu hieman taistelemaan saadakseen apua, mutta se kannattaa.
     
  9. Ankelika Vierailija

    Lueskelin netistä aamu-uutisia ja luin tämän palstan viestiketjun uteliaisuudesta.

    Olen usein lueskellut Neitopeikon juttuja ellien palstoilta. Mielestäni hän aina kirjoittaa hauskasti
    ja mukaansatempaavasti.

    Jatka ihmeessä kirjoitusharrastustasi. Kirjoittaminen on mielestäni parhaimpia terapiakeinoja.

    Mt-apua on näköjään vaikea saada. Sen asian kanssa on vain jaksettava elää.
    Suomi on pieni maa ja rahasta on tiukkaa.

    Netti oikein käytettynä on oiva apu. Täältä minäkin olen saanut valtavan paljon tukea
    vaikeina vuosina.

    Jaksamista kaikille. Ja se viiltely, juominen, huumeet ja moni muu itsensä kaltoin kohteleminen ei ole järkevää. Kannattaa ottaa kynä käteen ja piirtää tuskansa paperille.

    Koulukiusaamiseen pitää puuttua. Soittaa vaikka poliisille, jos opettajista ei ole mitään apua.
    Myös kirjoittaminen asianomaisille auttaa.
     
  10. K Westerlund Vierailija

    Lapset eivät ole syypäitä vanhempiensa pahaan oloon. Silti he joutuvat maksamaan siitä kovan ja täysin kohtuuttoman hinnan: he joutuvat kantamaan itsessään kaikki ne haavat, jotka ongelmissa eläminen aiheuttaa.

    Sama kuvio toistuu kertomuksesta toiseen: ongelmaiset lapsuuden olosuhteet, jossa itsetunnon tilalle muodostuu kaaos. Tämä kaaos vie elämää raiteille, jossa ongelmat vain jatkuvat: kiusaamista, ristiriitoja, itseinhoa, vihaa, turhautumista, itsensä vahingoittamistakin, sopeutumattomuutta, epäilyksiä, masennusta... Listaa voisi jatkaa loputtomiin, mutta kuvio on selvä: elämä on raiteiltaan, ja ulospääsyä ei näy.

    Kotoa lähtiessä ei eväitä elämälle juuri ollut, mukaansa sai vain rikkinäisen itsensä.

    Joku on saanut diagnoosin, toiset vielä ihmettelevät, missä mennään. Diagnoosi ei ole itsessään apu ongelmiin, mutta se omalla tavallaan jäsentää tilannetta, antaa sille nimen, johon tarttua.

    Mutta diagnoosi on myös leima, jonka voi käsittää niin, että "olen viallinen, minussa on tauti tai jotakin poikkeavaa".

    Nim. "toipumassa oleva epävakaa" sanoo sen hyvin: diagnoosi tai ei, se ei ole oleellista. Oleellista on se, että saadaan ongelma aisoihin ja elämä kuntoon. Oleellista on, että päästään eroon siitä, mikä elämää nyt kahlitsee otteellaan. Kun elämä on alusta alkaen ollut pelkkää ryteikköä, siitä ulospääseminen yleensä edellyttää ulkopuolista apua. Mutta sitä pitää osata etsiä itse.

    Se, että olette kirjoittaneet tänne, osoittaa että ymmärrätte tämän. Täältä saa toki rohkaisua ja samalla huomaa, ettei ole tilanteensa kanssa yksin - se on surullisen yleistä. Pahoinvoivia perheitä on paljon, ja niistä kärsiviä lapsia vielä enemmän. Ja kuten nim. "Ankelika" totesi, asioista kirjoittaminen on parasta terapiaa. Siinä siirtää ongelmansa ikään kuin itsestään ulos paperille tai näytölle ulkoapäin tarkasteltavaksi. Jos elämä on kovasti takkuuntunut, kannattaa ilman muuta etsiytyä ammattiauttajan puheille. Parempaan alkuun voi päästä yllättävän helpostikin.

    Kaikki lähtee itsensä löytämisestä. Meinasin ensin kirjoittaa "uudelleen löytämisestä", mutta voi hyvin olla, että sotkuisen elämän seasta ei koskaan ole kirkastunut kuvaa siitä, kuka "minä itse" oikeastaan on. Kaikenlaista kipeätä, ikävää ja vaikeata on vain kerääntynyt minunnimiseen hahmoon. Silloin täytyy lähteä ihan alusta uudelleen liikkeelle.

    Voi, jos olisi joku keino lähettää voimakas rutistus jokaiselle teille, jotka elämässänne olette kovia kokeneet ja itsestänne eksyneet! Rutistus, joka kertoisi teille ja saisi teidät uskomaan, kuinka hienoja ja ainutlaatuisia ihmisiä te olette, jokikinen teistä - on sitten joku idiootti sanonut teille mitä tahansa, tai kohdellut kuinka huonosti tahansa aiemmin!

    Te varmasti pystytte näkemään elämänkaarenne vaiheet, ja näette, että alkunne on ollut teille julma. Voisittepa silloin myös nähdä, että ne jäljet, jotka alkunne on teihin jättänyt, eivät millään tavalla ole teidän syytänne tai vastuullanne - olette joutuneet kärsimään aivan syyttä!

    Olette syntyneet hienoina pieninä vauvoina, joille olisi pitänyt suoda niiden pyyteettömästi ansaitsema hyvä elämä, rakkaus, turva ja positiivinen huomio. Tämän olisi jokainen ihmislapsi maailmassa ansainnut! Surullista kyllä, tämä on teiltä valitettavasti evätty. Mutta se ei ole johtunut teistä, eivätkä vanhempanne tahallaan sitä ole teille aiheuttaneet. Ymmärrätte varmasti, että kun on vaikeata, kaikki ON vaikeata, vaikka mitä tahtoisi erilailla tehdä.

    Elämä harvemmin muuttuu kuin taikaiskusta, kun pitkän aikaa on joutunut uimaan vastavirtaan elämän virrassa. Mutta pääasia on, että se alkaa muuttua. En tiedä, mitä höpinäni teille antaa, mutta toivon teidän ymmärtävän, että hyvin paljon on kiinni siitä, mitä itse ajattelee itsestään.

    Diagnoosin saaminen saattaa auttaa joitakuita hahmottamaan tilanteensa paremmin, toiset saavat tukea siitä, että löytävät samanlaisia elämänkohtaloita, mutta luulen, että jokaista auttaa ymmärrys omasta ainutlaatuisuudestaan. Kun menee huonosti, ei taatusti tunne itseään ainutlaatuiseksi ainakaan onnistuneessa merkityksessä. Mutta jos tämän ohi pystyy näkemään, jos näkee itsessään sen pienen tytön tai pojan, joka olisi silloin aikoinaan ansainnut sen hellän ja rakastavan äidin ja isän turvallisen sylin, niin silloin pystyy myös näkemään sen todellisen arvonsa, ohi kaiken kertyneen kuonan.

    Silloin menetystään voi surra, asiat hyväksyä tapahtuneeksi, ja ymmärtää, että kaikki vain on mennyt kovasti väärin. Siiloin voi olla armelias tuolle pienelle lapselle, joka asuu meissä kaikissa jossakin sisimmässämme, voimme kuunnella, mitä se OIKEASTI haluaa ja kaipaa, ja hyvien vanhempien lailla voimme ottaa vastuun tästä pienestä, orvosta ihmislapsesta. Kyllä, voimme tehdä sen itse!

    Mennyt on mennyttä, voimme päästää otteen kaikesta siitä ikävästä, ja lähteä omalla johdollamme tekemään omasta elämästämme jotakin sellaista, jota sisimmässämme haluamme. Voimme pyytää muilta apua, jos tarvitsemme, mutta kaikki tämä edellyttää sitä, että oivallamme oman itseisarvomme (jota myös itseluottamukseksi kutsutaan). Kun näemme oman arvomme, se alkaa näkyä meistä myös ulospäin. Me alamme käyttäytyä arvomme mukaisesti, kohtelemme itseämme arvomme mukaisesti - ja muut seuraavat esimerkkiä, sillä he näkevät meidät myös silloin arvokkaina olentoina.

    Teille kaikille arvokkaille olennoille voimakas rutistukseni!
     
  11. Sanna Vierailija

    Voi kuinka kauniisti kirjoitit! :)
    Minä täällä epävakaisen ahdistuneena yritän jotain vertais lohtua löytää ja luin pitkän tekstisi ja jotenkin voimaa-antavaa kirjotusta, kiitos ja kova rutistus myös sinne sinulle :)
     
  12. K Westerlund Vierailija

    Kiitos sinulle Sanna! <3 :)

    Olen iloinen jos vähääkään olen voinut hetkeksi jonkun elämään valon pilkahduksen suoda! Toivotan sinulle voimia ja jaksamista, ja lujaa uskoa itseesi!
     
  13. Neitopeikko Aktiivinen jäsen

    liittynyt:
    05.05.2007
    Viestejä:
    3 167
    Saadut tykkäykset:
    4
    Minä aivan punastun.. ;)
    Minäkin pidän sinun kirjoituksistasi.
    Tässä nyt on käänne parempaan päin. Pääsin koulutukseen. Ala kiinnostaa ja tämä kurssi on loistava ponnistuslauta tulevaisuutta ajatellen. Voin päästä lähitulevaisuudessa opiskelemaan alaa ja työllistyä siinä sivussa. Odotan innolla kurssin alkua. Minulla on vielä noin 30-vuotta aikaa tehdä töitä. Mitään hävittävää ei ole.
     
  14. TJ Vierailija

    Terve,

    Olen taistellut masennuksen ja epävakaan persoonallisuushäiriön kanssa jo ikuisuuden. Olisi kiva löytää joku kenen kanssa jutella näistä asioista joka itsekin on saanut epävakaan diagnoosin. Käyn psykoterapiassa, mutta ei tunnu siltä että saisin siltä varsinaista vertaistukea. Mieheni pitää minua hulluna. Ei kestä ailahtelevaisuuttani, mutta silti on kosinut ja väittää haluavansa viettää loppuelämänsä kanssani. Hänelle en tunnetiloistani voi puhua sillä hän ei ymmärrä niitä ollenkaan... Miten te jotka elätte parisuhtessa pärjäätte tappelutilanteessa? Itse ennen löin ja heittelin tavaroita, mutta mies löi kovempaa tai heitti kovempaa takaisin ja näin sai minut lopettamaan... Syytin pitkään häntä agressiivisuudesta ennen kuin tajusin että minä itse löin ensin. Haukkuuko puolisonne teitä ikinä hulluksi? Meillä haukutaan. Se tuntuu olevan alistavin sana minkä kuulen. Olen hullu, mielipuoli joka ei osaa tehdä mitään oikein. Silti jostain syystä tuo haukkuva henkilö haluaa jakaa elämänsä kanssani.... Tappelemme paljon vähemmän nyt kun käyn terapiassa, sillä olen oppinut olla välittämättä ja takertumatta sanoihin. En enää nää punaista kun minulle sanotaan jotain loukkaavaa. Saan kuitenkin uhkaavissa tilanteissa paniikkikohtauksia ja joudun välillä syömään rauhoittavia. Miten te pärjäätte ajatuksen kanssa että tämä häiriö ei ehkä poistu persoonallisuudestanne ikinä? Itselläni on erittäin hankalaa hyväksyä elämäni olevan aina näin vuoristoratainen. Olen aina käynyt töissä ja koulussa, mutta vaihtanut vuoden sisään aina työpaikkaa ja monet kurssit käynyt kahteen kertaan koska ensimmäisellä kerralla se ei onnistunut...Onko jollain muullakin kokemusta tämmöisestä? Olisi niin miljoona muutakin kysymystä... Voi kun joku teistä vastaisi....
     
  15. Heidi the strange Vierailija

    Minä kuulun myöskin niihin, joilta on evätty epävakaan hoitoon pääsy. Asun eräässä etelä-pirkanmaan kaupungissa, ja Tähkä-hoito alkoi täällä jo ainakin vuosi sitten.
    Silloin kun psykiatri sai sen keskustelussa selville etten aio ikinä lopettaa satunnaistakaan polttamalla tapahtuvaa päihtymis-harrastustani, hän suuttui. Muutenkin koko miekkari on teeskentelijöille. Sellaiset siellä on töissäkin. Kolmeksi vuodeksi minun olisi pitänyt lopettaa päihtyminen edes rentoutumistarkoituksessa, ja sitä olisi seurattu labratestein, eli vee ii tee tee uu levällään säännöllisesti jonkun elämäänsä kyllästyneen hoitajanrievun edessä. Tenttasin lääkäriä jonkin aikaa ja hän sai takelleltua että, joo, kyllä, kyllä me kuule saadaan ne selville jotka on juoneet edes kaljaa tän hoidon aikana ja sitten siitäkin syystä lentäisi pihalle hoidosta.
    Se halvatun ämmä suuttui. Pettyi minuun.
    Ei noista asioista oikeasti tiedä kukaan muu, kuin se joka on itse joutunut sen kokemaan. Eikä siten kukaan muu voi myöskään auttaakaan. Joku psykiatri ei tiedä millaista on olla epävakaa persoonallisuus lukemalla ne tenttikirjoista. Saatika sitten millaista on olla pilvessä, ja se ei edes ole mielenterveyden häiriö.
    Häiritsisikö ketään, jos laittaisin sen vale-psykiatrin nimen näkyviin? Tekisi mieli, niin pysytte ainakin kaukana siitä.

    Olin 14-vuotiaana nuorten psykiatrisessa hoidossa yli puoli vuotta. Siis laitoksessa, oulussa. Silloin jo jonkin verran oli kyse persoonallisuushäiriöstä. Mutta varsinaista diagnoosia ei tietenkään annettu, koska olin alaikäinen. Idioottia. Kummastelin asiaa kovasti kun joskus kaksi vuotta sitten, jolloin vielä sain käydä miekkarissa, tämä samainen tohtori ilmoitti että minulla onkin se edelleen.

    Tässä on käyty läpi ties mitä, vielä 17-18- vuotiaana vaan ryyppäsin kuin hullu, poltin lähes ketjussa ja painoin liki 100 kiloa koska en tuntenut melkein koskaan kylläisyyden tunnetta. Raha ei minulla säilynyt. Päivässä lähti satoja euroja milloin baariin, milloin johonkin ruokaravintolaan jossa mättäsin sairaalloisesti ruokaa. Varmasti liittyi häiriöön, mutta söin tuolloin vielä mielialalääkkeitä sekä aamulla että illalla. Ja nehän tunnetustikin lihottavat. Silloin kävin varsinkin avohoidossani itkemässä sitä, kun en osaa laihduttaa! Nykyään en suostuisi mitään, en sitten yhtään mitään mielialanappia laittamaan kurkustani alas. Ne vain pahentivat asiaa, nekin jotka oli tarkoitettu nukkumiseen vaan löivät pään pöhnään inhottavalla tavalla ja monesti olin menemättä kouluun siksi. Sitten sitä vain ravattiin jääkaapin ja tuhkakupin väliä koko päivä. Tunne että vastaantuleva porukka vaan tuijottaa ja nauraa, vaikken ollut mitenkään erikoisen näköinen. Kerrankin syljin postiauton kuljettajaa naamaan koska hän käski menemään pois alta vaikka toisaalta oli ajamassa päälle.

    Minun "eksäni" oli hyvin merkittävä henkilö häiriöön liittyen. Tekisi mieli sekin nimi laittaa tänne että kaikki naiset tietäisivät vältellä tai vaikka minun puolestani käydä vaikka päälle ainakin varmuuden vuoksi. Hän käytti minuun hyvin törkeää henkistä väkivaltaa, ja edes siinä tilanteessa kun hän jätti minut, ei pystynyt kertomaan mikä sen eron oikea syy edes oli. Paljastui se vähitellen: paremman näköiset naiset, joita hänellä oli jo minun aikanani. Joku normaali olisi ne nöyryyttävät teot kohdatessaan tempaissut mokomaa koiransilmäistä, finniselkäistä ruipeloa kuonoon. Hän tarttui isoon mahaani ja pilkkasi: löllyn löllyn. Sain kuulla siitä usein kuinka mahani voisi olla pienempi, ja kuinka Satu (oho!) oli hänen elämänsä rakkaus e-kupin utareineen. Baarissa käydessä kuulin esim. näin: eikö olekin hyvät tissit tolla tytöllä..... mutta miellyttämisen halu oli valtava, ja siksi nielin TUON KAIKEN. Tapasimme melko tavallisissa olosuhteissa, ja silloin rakastuin heti johonkuhun joka vähintäänkin miestä muistutti ja osoitti minulle huomiota.
    Ei muistuttaisi miestäkään enää, jos tulisi vakavimman raivon aikaan eteeni. Vihan hallinta on ongelma minulle. Monesti on mennyt päivä pilalle päähänpinttymien kelailun takia, joissa pieksen tiettyjä ihmisiä sääliä tuntematta, ajattelen kuinka ne itkee verisenä ja luita poikki koiranpaskakasassa anoen armoa, mutta nauraisin vaan päälle. Samana päivänä sitten saatan vaan pyyhkiä kyyneleitä kasvoista, kuunnella kuinka ne ropisee maahan enkä edes tiedä miksi itken.
    Minua myös kiusattiin koulussa. Hartaasti ja pitkään..... Pojat kävivät joskus käsiksi ja nimittelivät läskiksi, mutta enemmän kamalaa oli se kun muut tytöt eivät huolineet mukaan, johtuen kai siitä että minusta ei voinut pitää, kun kerta olin niin vastenmielinen kiusaamisen takia. Ja osallistui siihen opettajatkin. Eräskin kerran rupesi huutamaan minulle: "ja mitäs se heidikin ottaa kaiken aina niin tosissaan!" itkiessäni sitä, kun vanhemmat oppilaat olivat kiusanneet kuoroharjoituksissa.
    Enää en ole ylipainoinen, en ole ollut vuosiin. Mutta pahoina päivinä minulla on liikaa porukkaa mielessä, joille kantaa sitä kaunaa. Siksi koska viimeisin psykiatri jonka tapasin sai minut tuntemaan että mokoma sairaus on omaa syytäni, ja siksi toivon oikeastaan sille muijalle kuolemaa.
    Toisinaan törmään entiseen avohoitajaani ulkona kävellessä. Silloin hän virnuilee tyhmällä tavalla. Tietääkö kukaan, että onko tuo tavallaan sallittua? Olen luullut että hoitajat eivät saa tunnistaa nykyisiä eivätkä entisiä asiakkaitaan.
     
  16. Mieli Uusi jäsen

    liittynyt:
    07.03.2012
    Viestejä:
    1
    Saadut tykkäykset:
    0
    Mua kiinnostais, miten pärjäät parisuhteessa?
    Et tuleeko aika ajoin turvattomuuden tunnetta ja sellasta oloa että onko tässä missään mitään järkeä, ja sit on ihan pihalla..
    Ja ajatukset lähtee kiertää kehää, josta on erittäin vaikea päästä pois, negatiivisia ajatuksia nimenomaan, jotka sit vissiin on vain pelkoja jotka saa ison mittakaavan.
     
  17. Kuulostaa ensinnäkin toi muruseni teksti niin tutulta. Aina on ollut semmoinen tunne että tämä ailahtelevaisuus on ollut menestymisen ja onnellisuuden esteenä! Mikään ei tunnu pysyvältä tai into mihinkään ei pysy. Sosiaaliset taidot ovat retuperällä kun en enää kehtaa liikkua kenenkään kanssa kun pelkään mokaavani suuttumalla turhasta jne.

    Voisin vähän kertoa kanssa tuosta parisuhteessa pärjäämisestä.

    Olen kiertänyt semmoista 4 miehen kehää n. 10v ajan. Aina jonkin aikaa olin jonkun kanssa kunnes ailahtelevuuteni ajoi kriisiin, sen jälkeen vaihdoin seuraavaan ja jossai vaiheessa takas edelliseen ja niin edespäin. Tiedän olleeni ihan käsittämättömän vaikea tyttöystävä, mutta vasta nyt kun aloitin psykoterapian viime syksynä olen sen kunnolla käsittänyt. Jatkuvaa tappelemista, päihde ongelmia, miehetkään tosin eivät olleet mitenkään vakaammasta päästä. Yleensä ne "normaalit" yksilöt eivät mua kovinkaan kauan kestäneet.

    Nyt olen 3v ollut nykyisen kihlattuni kanssa, joka jostain ihmeen syystä haluaa viettää loppu elämän kanssani. Sanoo aina, että kun tunteeni eivät pääse valloilleen niin olen ihanin ihminen kehen hän on ikinä tutustunut. Harmi vaan että noi tunteet on olemassa. :(

    Meidän ensimmäiset 1,5v oli täynnä mustasukkaisuutta, kauheita väkivaltaisia riitoja jotka alkoivat aina mun aloitteesta (olin ennen kova paiskomaan tavaroita ja läpsimään joka provosoi miestäni hyökkäämään takaisin), hirveetä epävarmuutta ja kontrollointia. Pikkuhiljaa kun opin kertomaan häiriöstä ja siitä mitä se käytännössä tarkoittaa, niin on miehenkin ollut helpompi olla välittämättä ja turhautumatta oikkuiluista. Mies on käsittämättömän ymmärtäväinen ja ennen kaikkea JÄRKEVÄ. Herra ei ikinä lähde mukaan omiin lapsellisiin ailahduksiini. Jos kiukuttelen tai suutun turhasta hän on oppinut kertomaan minulle että se on turhaa niin etten suutu. Tosin terapialla on ollut asiaan myös paljon vaikutusta...

    Oli hirveästi opettelemista kyllä ottaa järki vastaan tunnepurkauksen keskellä. Mies antoi mun aina olla. Ruvettiin asettamaan rajoja: hänen puolelta sanoja mistä hermostun entistä enemmän ja minun puolelta väkivallan ja pakenemisen lopettaminen. Aikamoinen prosessi on ollut ja tulee varmasti vielä olemaan pitkään jos ei aina.

    On se oikeesti helpompaa olla yksin tän kaiken kanssa, mutta samalla niin palkitsevaa kun on joku joka opettaa ja on tukena. Se mimmoinen mies on luonteeltaan ja kuinka kykenevä ymmärtämään häiriön luonteen ja sen mihen siihen voi vaikuttaa on kanssa olennaista. Harva jaksaa kuunnella kun nainen panikoi pyykeistä. Kyllä saan tämmöisiä älyttömiä paniikkikohtauksia... Mies antaa mun itkeä, huutaa ja kiukutella omassa rauhassa ja kun oon rauhoittunut, niin jos en itse saa itseäni niskasta kiinni niin yleensä hän tulee luokse puhumaan järkeä. Olen myös sotkuinen ja epäjärjestelmällinen. Se haittasi pitkään. Nykyään on herra oppinut sietämään näitä huonoja puoliani ja yritän aina parhaani koittaa olla järkevämpi ja mukavampi hänen tarpeiten mukaan (esim. siivota enemmän). Jos on valmis tekemään paljon töitä ja oppii antamaan ittelleen anteeksi sen että on "viallinen", niin saa parisuhteesta paljon irti. Se häpeä ainakin on tuhonnut mulla niin monta suhdetta... meinas tuhota tämänkin aikoinaan.
     
  18. Tieni omistautuvana äitinä on tullut tietynlaiseen päätökseen. Niin, minulla on eskari-ikäinen lapsi, mitä hurmaavin tapaus- mutta minä en kykene tähän, en vaan pysty. Ahdistun lapsen tarpeista, en tahdo olla hänen seurassaan niin paljon kuin pitäisi, kaipaan yksinoloa jatkuvasti. Parhaani olen yrittänyt ja yritinkin niin lujaa, että väsyin totaalisesti. Olen epävakaaksi melko tasapainoinen tapaus: en tee mitään arvaamatonta, uhkaile perhettäni, käytä päihteitä ym. mutta tämä "hyvän äidin" rooli on vienyt kaiken energiani jo pidemmän aikaa. En osannut laskea rimaa lapsen hoidon suhteen, vaadin että olen ja teen kaiken sen, mihin omat vanhempani eivät pystyneet. Niinpä minä lauloin, leikin, askartelin, vein ulos, tein kotiruokaa...kunnes väsyin. Mieheni toppuutteli useampaan otteeseen, ettei minun tarvitsisi pyrkiä täydellisyyteen. Minä en uskonut - enkä toisaalta osannut lopettaakaan.

    Joulun aikoihin harkitsin itsemurhaa. Kaikki väsytti, kyllästytti, tuntui turhalta. Tammi-helmikuussa itkin paljon ja tuntui että lapsi ärsyttää minua kaikella, mitä tekee. Viime kuussa menin lääkärille ja pyysin masennuslääkkeet. Samalla viikolla juttelin ystävän kanssa, joka ei suoraan tiennyt tilannettani, mutta sanoi että hänestä minä epäröin kaikessa enkä uskalla tehdä päätöksiä, siksi vaan haahuilen vuodesta toiseen ilman päämäärää. Se osui ja upposi.

    Niinpä minä tein päätöksen: astun sivuun pääasiallisen huoltajan roolista. Mieheni tulee tilalle, minä saan olla omassa rauhassani, parantua, pohdiskella. Aloitin epävakaiden ryhmänkin, paranemisen edistämiseksi. Nyt aion keskittyä täysillä itseeni ja luottaa siihen, että mieheni saa lapsen kasvatettua vaikkei ehkä olekaan kaikessa yhtä tarkkanäköinen kuin minä. Monesti kuvittelen että kaikki "hajoaa", jossen juuri MINÄ hoida asioita oikein- vaan väärässäpä olen, joka ikinen kerta...ja usein vielä itse hajoitan kaiken, jos vastuu niistä jää minulle.

    Minä en näe kuten terveet. Joissakin asioissa olen tosi, tosi tarkka...mutta arkielämän jutuista, tunteista, sosiaalisista asioista jne. 90% menee ns. ohi. Nuorempana yritin kovasti olla kuten muut, nyt en enää edes välitä. Nuorempana itkin kun ei ole kavereita, enää en välitä. Sosiaaliset suhteet rasittavat minua, en jaksa teeskennellä kiinnostunutta. Olen täysin rehellinen sanoessani että tajuan vasta nyt olevani kiinnostunut ainoastaan itsestäni. Toki välitän miehestäni ja lapsestani, yritän ajatella heidän parastaan...mutta en ole valmis tekemään enää uhrauksia heidän eteensä, ainakaan kovin suuria.

    Lapseni isä on empaattinen, terve ja ihana yksilö. Olen varma, että lapsi tulee voimaan entistä paremmin nyt kun minä vaikutan lähinnä taustalla. Sääli etten osannut olla äiti, ainakaan sellainen kuin olisin halunnut...mutta ei osannut omakaan äitini. Häntä en syytä, hän oli varmasti väsynyt. Niin olen minäkin.
     
  19. avun tarpeessa Vierailija

    Hei,
    olen 18-vuotias naisenalku ja olen viimeisen vuoden aikana miettinyt, josko minulla voisi olla tuo kiero sairaus, jolla tälläkin palstalla puhutaan.
    Pieniä oireita minulla esiintyi jo nuoruudessa (miellyttämisenhalu, hylkäämisen pelko, valinnan vaikeudet, tunteellisuus) mutta varsinaisesti pahimmat oireet puhkesivat reilu vuosi sitten keväällä, kun kumppanini sairastui vakavaan sairauteen. Olen lukenut, että pahimmat oireet voivat lähteä juurikin traumasta.

    Olen muuten - ilmeisesti muiden silmissä, sillä itse en oikein osaa ajatella näin - oikein mukava, huumorintajuinen, kiltti, menevä ja empaattinen tyyppi, mutta sisälläni koen lähes koko ajan järkyttävää itseinhoa ja häpeää. Olen varsinkin läheisissä suhteissa muiden mielipiteiden armoilla ja mielyttämishaluni on melkein ääretön. Toisaalta haluan mennä omien mielihalujeni mukaan ja jos omat toiveeni eivät täyty, saatan alkaa kiukutella, loukkaannun ja käyttäydyn "marttyyristi", varsinkin jos menossa on muutenkin paha päivä.

    Muutenkin saatan loukkaantua äärettömän helposti, vaikka kukaan ei oikeasti tarkottaisi loukata, ja jos esimerkiksi kumppanini silmät ovat "suuttuneessa asennossa" (muiden mielestä siis aivan normaalisti), saatan mennä paniikkiin; mietin, mitä tein taas, miksi tein väärin, miksi olen näin paha, miksi hän suuttui. Konflikteja on mahdoton sietää ja vaikka yritän niitä välttää, onnistun lopulta itse niitä aiheuttamaan. Pienestä, täysin mitättömästä asiasta syntyy "maailmanloppu" ja sitä haluaa tappaa itsensä, jos toinen ei esimerkiksi käyttäydy täysin toivotulla tavalla tai jos toinen kiukuttelee (täysin oikeutetusti) takaisin. Yleensä tämmöiseen kohtaukseen liittyy mieletöntä itkua ja kyvyttömyyttä nousta kurjuudesta. Mielialat vaihtelevat raivostuneesta itkuiseen ja ahdistuneeseen ja pohjattomaan syyllisyyteen. Joskus vain parin sekunnin sisällä.

    Jos päätän tehdä jonkun asian, myös teen sen, vaihtoehtoja ei ole. Mustavalkoisuus muutenkin on ominaista minulle: jos joku ihminen tekee jotain pahaa, hän on täysin paha, vaikka aiemmin olisin pitänyt hänestä. Ihailen toisia ihmisiä, toisia saatan halveksia, vaikka inhoan itseäni kun teen sitä.

    "Kohtauksen" aikana saatan sanoa myös aivan kamalia asioita, joita en ikinä muuten sanoisi. Fyysistä väkivaltaa kohdistan itseeni, sillä en tahallaan halua satuttaa ketään (silti tiedän satuttaneeni). Saatan uhkailla viiltelyllä, itsemurhalla, ja uhoan sillä aivan liikaa, toivoen samalla tulevani pelastetuksi ja autetuksi.

    Päätösten tekeminen on myös äärimmäisen vaikeaa minulle.

    Minulla on lääkäriaika viikon sisällä, mutta minua pelottaa, ettei minua oteta vakavasti.
    Pelottaa tulevaisuus, jos tähän ei puututa..
     
  20. mikamika Vierailija

    en jaksa enään nainen haluaa jättää minut vaikka olen tehnyt kaikki hänen eteen. ei ole työtä koska jätin se naisen takia ja nyt minä en kelpaa!! tämä viikko on viimeinen
     
  21. priiprii Vierailija

    Hei kohtalotoverit!!

    Niinku varmaan jo keksitte, mulla on dg epävakaa persoonallisuushäiriö. Diagnoosi tehtiin jo pari vuotta sitten, mutta nyt vasta tulin lueskelemaan kohtalotovereiden kirjotuksia. Samaa vuoristorataa se tuntuu olevan muillakin diagnoosin alaisilla.

    Ite rupesin elämään ihmisille ikään kuin peilin takaa (jo ala-aste ikäisenä), enkä pystynyt olemaan oma itseni. Tytöt sekä pojat kiusas (soitteli pilapuheluita ja haukku rumaks/läskiks). Kotona äiti makas vaan masentuneena sängyssä ja itki niin että hiukset lähti päästä, "iskä" sen sijaan veti millon missäkin känniä ja hakkas äitee ja veljiä, mua se sen sijaan hipelöitti silloin kun olin nukkumas. Isäni on täys narsisti ja ollut kaikinpuolin aika vaikuttava tekijä mun henkiseen epävakauteen.. Vaihdettiin paikkakuntaa moneen otteseen, joten koulukin piti aina vaihtaa ja aina piti hankkia uudet kaverit ja joka kerta se alko mennä vaikeemmaks. Yläasteella rupesin viilteleen ranteita ja heittelin kourallisia pillereitä naamariin, vetelin kännejä minkä kerkesin (jalattomaks asti).. Kävin toki peruskoulun ajallaan aloitin sitten ammattikoulun.. 2 ekaa vuotta amiksessa oli suht rauhallista aikaa mutta sen jälkeen alkoki kunnon showt ja siitä yritän päästä pois..

    Ammattikoulusta valimistuin 2 vuotta jäljessä.. Olin sairaslomilla, tuhlailin kaikki rahat päivässä mitä oli, päihteisiin/alkoholiin/vaatteisiin + kaikkeen mahdolliseen.. Riita tilanteita alko tuleen herkästi juuri oman pillastumisen takia ja koska oon liiankin suorasanainen (näin sanoo kaverit hieman kaunistellen). Hetken hermoraunion jälkeen tulee suunnaton häpeän tunne ja tuntuu siltä kuin koko maailma romahtais ympäriltä. Pienikin vastoinkäyminen tai jos asiat ei mene niinkuin itse on AJATELLUT niin hermot menee naps. Vielä vuosi sitten rupesin herkästi viilteleen omaa pahaa oloa pois mutta sen päätin erään kerran jälkeen lopettaa kun hetkeksi pysähdyin miettiin että miks viiltelin. No siks koska tappelimme poikaystäväni kanssa! Kaikka ne sanat ja teot mun ja exän riitojen välillä sai oloni niin paskaks että rupesin jossain vaiheessa kuvitteleen tosissani olevan seonnu päästä, bimbo, ruma, huora, lehmä.. Semmosta sitten tovin pyörittelin päässäni kunnes tajusin että pitää erota tai kohta joku kuolee... Muutin toiselle paikkakunnalle, itsetuntoni on ehkä hieman kasvanu enkä enää ajattele täysipäiväsesti olevani jotenkin huono. Mutta kaikki ne mitä ikinä viimesen viiden vuoden välillä oon tehny niin sulloo mut kyllä ihan vitun pohjalle.. Siitä tulee sitten ne kaikki häpeen tunteet, epävarmuus..

    Kaverit sanoo näin "Sä vedät aina niin tunteella".. Joo tiedetään.. Mutta omasta mielestä liian tunteella, kaikki rahat menee aina että naps, menneeseen on jääny monta vihamiestä eikä oikein oo kyllä kavereitaka. Välillä kun käyn edellisellä paikkakunnalla niin siellä on ihan tuskallista käydä esim jossain kaupassa koska pelkään jonkun sellaisen ihmisen tulevan vastaan jonka kans on joskus ollu jotain riitatilanteita.. Vaikka todellisuushan on niin että ihan niinku ketään kiinnostais henk koht mun oma oleminen, se on pelkkää kuvitelmaa että ihmisiä kiinnostais mitä mä teen, eikö? Kaikillahan nyt suurinpiirtein on oma elämä. Kavereista kukaan ei ota tosissaan tuota persoonnallisuushäiriö käyttäytymistä vaan ne pitää mua vaan vähä bimbona.. tai kai vähä oonki mutta?? :D

    Oon nyt 22 vuotias ja viime aikoina on alkanu tuleen myös semmosta että esim. kaupan kassajonossa pelkään päästäväni suusta jotain tyhmää ja se saa oloni todella epävarmaksi. "Uusien" ihmisten kans on vaikea jutella koska pelkään päästäväni jotain noloa suustani ja toivonkin aina ettei kukaan puhu minulle mitään.. Toki aina haluaisin liittyä keskusteluihin mutta kun on noi omat pään sisäset pelot.. Sitten jos kuitenkin pakon edessä joudun avaamaan suuni, tuntuu että kaikki jää tuijjottamaan repliikkini jälkeen...Eikä se auta kyllä mitään.. Olen ollut nyt samassa työpaikassa 10 kk ja vasta viime aikoina olen päässyt mukaan ja välillä jopa uskallan aukasta suuni jos on iso porukka, mielummin kuitenkin vain muutama ihminen..

    Mitä parisuhteisiin tulee.. Ne on järjestänsä menny kaikki perseelleen.. Pelkään tietynlaista sitoutumista ja ahdistun ja kyllästyn helposti. Olen erittäin mustasukkanen ja ehkä vähä vainoharhanenki, väkivaltainen. Edellisestä suhteesta on nyt melkein vuosi ja omalla tavalla kaipaisin parisuhdetta, mutta olen huomannut elämän olevan tasapainosempaa ilman parisuhdetta... Iso tyhjiö koko ajan sisällä, alkoholia ja päihteitä menee, laskut jää maksamatta.. Muuten sama kuin parisuhteessa mutta tunne kuohuja on huomattavasti vähemmän koska oon paljon yksin.. Sitäkö tää touhu sitten koko loppuelämän on??

    Ja lisään vielä sen, että olen 15-vuotiaasta asti käynyt mt-toimistoissa, joskus lopetan ne ja menen taas takaisin, nyt en ole taas pariin kuukauteen käynyt koska ajattelin että olisin parantunut mutta paskat.. MEDITOIN PÄIVITTÄIN mikä todellakin auttaa varsinkin stressitilanteissa.. Se, että käyn juttelemassa kerran kahdessa viikossa ei auta kyllä omaan olemiseen paskan vertaa kun miettii pidemmälle, kyllä se sen hetken ehkä auttaa. Mihinkä ite haluaisin on se päiväsairaala 2 siellä tampereella mutta koska meikä on naapuri kunnasta niin ei mulla ole sinne mitään mahdollisuutta päästä, harmi.. :/ Mutta huh että helpotti kirjottaa tänne suoraa teksiä, tuskin siitä mitään selvää saa enkä tiä onko ees loogista mutta kuitenki!!

    Tsemppiä vaan kaikille!

    Olis toisaalta aika kiva jos jostai löytyis jotai konkreettista vertaistukee, muuten kuin netissä...
     
  22. Tri Sykerö Vierailija

    Miten olette loppujen lopuksi päätyneet hankkimaan hoitoa omaan tilanteeseenne? Mikä siihen johti tai siis mikä oli ratkaiseva tekijä?

    Oliko hoidon aloittaminen tai siis lääkäriin meno oma ajatuksenne vai suostutteliko joku läheinen sinut sinne?

    Olisin kiinnostunut myös kuulemaan niitä henkilöitä, jotka ovat saaneet oman puolisonsa menemään lääkäriin. Mitä se teiltä vaati?

    Yleensä moni epävakaa persoona ei tunnista olevansa hoidon tarpeessa.
     
  23. Sjöögreeni Vierailija

    Nuo oireet liittyy ahdistuneisuuteen. Väsyneisyys ja energian puute sekä lyijynraskaat raajat johtuu siitä, että jännität tahdottomasti niskaa, kaulaa ja hartijoita. Niiden verenkierto estyy ja valitettavasti se vaikuttaa koko kehoon sekä aivoihin. Samaa jännittämistä teet ahdistuneena myös nukkuessasi. Aamulla tilanne on käytännössä sama, kuin olisit treenannut punttiksella koko yön läpi.
    Tästä alkaa kierre, eli olet väsynyt ja väsyneenä yrität skarpata, että suoriudut normaaleista päivärutiineista, töistä, opiskelusta, sosiaalisista tilanteista, yms. ja tämä skarppaaminen sekä väsynyt olotila saa sinut ahdistumaan, jolloin taas alat jännittää lihaksia... noidankehä...
     
  24. kaikkensayrittänyt Vierailija

    Ite oon parisuhteessa mieheen jolla on diagnosoitu epävakaa.. Mies osaa olla mulle mitä ihanin, hellii, todistaa rakkauttaan sanoilla ja teoilla, tekee kaikkensa mun vuoks.. Mut sit on se toinen, huutaa, haukkuu, uhkailee mua ja mun perhettä. Haukkunu mua mitä kauheimmilla sanoilla.. väkivaltaseks ei oo viel ruvennu. Ja aina riidat johtuu musta, mä oon sanonu tai tehny jotain väärin hänen mielestään. Miesystäväl on ollu traumaattinen lapsuus, hyppiny laitoksesta toiseen ja perheessä väkivaltaa, koulukiusaamista.
    Kantaa kaunaa menneille asioille, miettii satuttavansa kaikkia ihmisiä jotka on sitä joskus satuttanu. Ja nää asiat, mitkä se ottaa näin raskaasti, on asioita mitkä mä osaisin laittaa toisest korvast sisään ja toisest ulos. Ei kestä yhtään kritiikkiä tai vitsiä itestään. Ja on tosiaa uhannu "lahtaa" mun koko suvun koiraa myöten, sanonu menevänsä sylkemää mun rakkaan edesmenneen mummon haudalle, ja nauranu räkäsesti päälle ku sanonu nää.
    Sit voi mennä 5min tai 4päivää kunnes se tajuu et on sanonu ja tehny väärin ite, jolloin itkee ja anelee anteeks pyyntöö.. jonka mä tietty aina annan ku rakastan ja haluisin vaan auttaa täs asias sitä, se on mulle maailman tärkein ihminen.
    Miten te muut ootte jaksanu parisuhtees epävakaan ihmisen kans? Voiks se kantaa pitkälle?

    Voimia kaikille!
     
  25. Ottiilia Vierailija

    Hei Kaikkensayrittänyt

    ihanaa, kun välität epävakaasta miehestäsi. Minulla on todettu epävakaa.. Vihastuksissaan minä päästän suustani sanoja, joita kadun heti ne sanottuani. Niitä raivonpuuskia on vaikea hillitä. Ne vain tulevat. Se on kamalaa. Mutta en minä kyllä ihan noin ole käyttäytynyt, että nauraisin ja uhkaisin tappaa toisia ihmisiä tai syyttäisin muita. Yleensä kai phäiriöinen ihminen syyttää itseään ja uhkaa itsemurhalla tai hautoo sitä. Ehkä sittenkin miehelläsi on muitakin probleemeja. Sinuna, minä pyytäisin toisen lääkärin lausunnon ja ohjaisin miehesi hoitoon. Nämä olisivat mielestäni minimiehdot sille, että jatkaisit suhdetta hänen kanssaan. Ethän sinä voi elää elämääsi, jos olet toisen uhrina tai terapiavälineenä? Minuun on tehonnut se, että aviopuoliso tai lääkäri on jämptisti ja järkevästi sanonut, mitä tapahtuu jos teen sitä tai tätä.
    Kokeileppa näitä.


     
Kaikki kentät ovat pakollisia
Luonnos tallennettu Luonnos poistettu

Jaa tämä sivu

Alibi
Anna
Deko
Dome
Erä
Hymy
Kaksplus
Kippari
Kotilääkäri
Kotiliesi
Koululainen
Ruoka.fi
Parnasso
Seura
Suomen Kuvalehti
TM Rakennusmaailma
Tekniikan Maailma
Vauhdin Maailma
Golfpiste
Vene
Nettiauto
Ampparit
Plaza
Muropaketti