Hae Anna.fi-sivustolta

Epävakaa persoonallisuus

Viestiketju osiossa 'Ihminen hädässä' , käynnistäjänä Neitopeikko, 07.06.2008.

  1. Kaikkensayrittänyt Vierailija

    Hei Ottiilia!

    Nyt on ollu taas pirun huonoja aikoja, uhkailut yms raivoomiset jatkuu ja jatkuu vaan, ja ne alkaa hetkessä, ku sanon jotain mikä häntä ärsyttäää.. (esim, sanon "rakas,oot ihana" ni siitäki voi tulla karmee huudot, jos on sanonu sen väärällä äänensävyllä tai väärään aikaan) Mut on näit itsemurha puheitakin, siihen en kyl usko et semmosta tekee..
    Mieheni käy terpiassa siis 1x / viikko. Osastolle ei suostu meneen, oon itekin samaa mieltä siitä, ettei hän sopeutus sinne. Tarvis intensiivihoitoo avolla.. Oon kyl koht niin loppu, et pakko lopettaa tää parisuhde ja jatkaa ystävinä, en kuitenkaan haluu hylätä kokonaan, ku tiedän, et oon melkeimpä ainut kelle mieheni uskaltaa ja haluaa puhua. Voiks epävakaa ikinä päästä tasapainoon itsensä ja häiriönsä kanssa? Onko jotain tapaa mitä läheiset voi tehdä edesauttaakseen asiaa? Tuntuu vaan, et ite oon koht jollai suljetul.. Niin pirun rankkaa tää on.
     
  2. Maumau Vierailija

    Kysyisin ihan mielenkiinnosta että mitä lääkityksiä teillä on? Itselläni ei tällä hetkellä (pitkästä aikaa, jes) mitään, mutta nuo lamaannuttavat ahdistusmeiningit alkaa jo puuduttamaan.. Kun ahdistuspelko iskee, se täyttää pään eikä tekemisetkään sitä tunnu poistavan. Synkkää ja itkuista pahaa oloa vaan. Onko kellään vinkkejä ahdistuksen lievittämiseen/poistamiseen? Rauhottavia harkinnut jo pidempään, mutta kun ei ole itsestä kiinni.. En kehtaa alkaa kinuamaan niitä lääkäriltä (alistuva kun olen ja viimeksi eri lääkäri ei niitä myöntänyt. "saattaisin käyttää niitä väärin". Hohhoh, ei kyllä mitkään pilleribileet oo ekana mielessä vaan ahdistuksen lieventäminen! :(
     
  3. Twist Vierailija

    Heippa rajatilat. Kirjoitan nyt vähän arasta aiheesta, nimittäin perhesuhteista ja omista lapsista.

    Minulla on kaksi lasta ja mies. Yritin elää normaalia elämää heidän kanssaan, yritin olla ns. normaali äiti. Jaksoin pätkittäin mutta inhosin suurinta osaa ajasta koko touhua; teennäistä, vaikeaa ja luonnotonta minulle. Vaikka peilistä katsovatkin takaisin aikuisen naisen kasvot, olen sisäiseltä maailmaltani edelleen se seikkailunhaluinen teini joka toisaalta pelkää kaikkea kuollakseen mutta toisaalta kerää rohkeutta löytääkseen rajansa jollain tapaa. Yhdistelmä ei ole toimiva...ja nyt sille onkin tulossa loppu. Minä muutan pois perheeni luota ja tunnen lähinnä aitoa helpotusta.

    "Kamala äiti olet, hylkäät lapsesi!", huutavat ihmiset kuorossa. Huutakaa vaan, suljen korvani vaivattomasti: te ette elä pääni sisällä, ette tiedä millaista helvettiä ja suoraan sanottuna suossa tarpomista tämä ah niin tavoiteltu "normaali elämä" on minulle ollut...yritin ja yritin, sairastuin ja kaaduin; nousin puolikuntoisena aina vaan uudestaan ylös kunnes kroppa teki stopin ja lakkasi kuuntelemasta. Löin toista lastani kerran, myöhemmin toisen. En tiedä kuinka monta kertaa häntä läimäytin mutta tunteeni sillä hetkellä muistan: "jätä mut rauhaan vitun riesa, anna mun olla rauhassa!! olen ihan liian väsynyt tähän kaikkeen ja vaikka yritän, näinkö sinä minut palkitset??" (Huomautus: lapsellani on neurologisia ongelmia ja haastavuus pahimmillaan sitä luokkaa että tervekään äiti ei välttämättä jaksaisi...minä jaksoin useamman vuoden ennenkuin tuli stoppi.) Kun lopetin riehumiseni, kävelin vaan pois ja pamautin oven takanani kiinni. En tuntenut älytöntä katumusta mutta tajusin sen, että tämä oli nyt tässä. Mies oli samaa mieltä ja sanoi arvanneensa että tässä käy näin lopulta, on tuntenut minut sen verran kauan.

    Sovimme siis, että muutan omilleni ja yritän saada itseni kuntoon. Sitten kun voin paremmin, alan rakentamaan uudestaan suhdetta lapsiini. Tämä, johon kävin käsiksi, on traumatisoitunut käytökseni takia ja jo valmiiksi tukipalveluiden piirissä muutenkin, mutta ehkä toisen lapsen kanssa on toivoa vielä. Yhtäkkiä ymmärrän mielisairasta äitiäni, joka sopersi minullekin että "yritti parhaansa"...nuorempana vihasin häntä ja mietin että mitä hiton yrittämistä se sellainen oli (väkivaltainen, päihdeongelmainen, hyljeksivä) mutta nyt olen kävellyt saman ympyrän ja tajuan ristiriidan täysin. Siinä mielessä tosin eroan äidistäni, että minä en ole päihteiden vietävissä ja haen aktiivisesti hoitoa (hänet vietiin väkisin osastolle säännöllisesti). Olen varovaisen optimistinen tulevaisuuden suhteen, vaikka käsitän kyllä aiheuttamani vahingot.

    Ja sitten...nyt näitä rajatila-ajatuksiani. Juuri nyt vedän kylmällä järjellä kaiken, koska tunnepuoleni on lukossa ja minä aivan varmasti shokissa jälleen uudesta traumasta (elämäni on ollut traumasta toiseen hyppimistä). Tunteiden poissaoloa kuvaa hyvin se, että mieheni kysyi asuntoasiaa; "mitä aiot tehdä josset saa asuntoa pian?". Mietin hetken ja totesin, että sitten vaikka tapan jonkun julkisella paikalla jotta pääsen vankilaan ja saan sitä kautta katon pääni päälle...ei, en minä ole tappaja. Mutta järkeilin asian noin. Joku ehkä ymmärtää.
    Mietin myös, mitä tekisin uudella elämälläni. Toisaalta olen pelännyt yksin jäämistä vuosikausia, mutta ajatuskin omasta rauhasta ja siitä että olen tavallaan pakotettu ns. kohtaamaan itseni ilman puolisoani, on kiinnostava. Vapaus kiehtoo; en ole baarikärpänen mutta henkinen vastuuttomuus on suorastaan huumaavaa. Ja onhan se niinkin, että minä en pysty olemaan vastuussa kenestäkään, hyvä jos edes itsestäni...ei minusta äidiksi ole, olisi pitänyt tajuta se jo esikoisen kohdalla kun hänen itkunsa vauvana lähinnä ärsytti minua. Toista lastani hellin kovasti ja pidän lähellä, mutta esikoisen "hylkäsin" enkä nykyään tahdo olla hänen kanssaan. Koen että hän on jotain ns. velkaa, kun pistin mielenterveyteni peliin enkä saanut mitään takaisin. Hänen kanssaan on ollut vaikea elää, en ymmärrä hänen järjenjuoksuaan vieläkään. Mieheni on väsynyt esikoiseen myös, mutta tajusin miten eri tavalla terve ihminen ajattelee kun hän puki sen sanoiksi: "toki minua väsyttää joskus. mutta hän on oma lapseni ja tärkeintä elämässäni."
    Jotenkin nuo sanat menivät lävitseni kuin nuoli; ennen minä olin ollut tärkeintä hänelle ja hän oli vakuutellut että ei hylkää minua (eikä hän hylkää nytkään, jatkamme suhdettamme)...ja sitten tässä kävi näin, hän valitsikin lapset. Niinhän sen KUULUU mennä, tiedän! Mutta nyt minä petaan hänelle jo tulevaisuutta, johon en itse kuulu ollenkaan...haaveilen, että hän löytää jonkun mukavan naisen lasteni uudeksi äidiksi ja että mieheni sekä lapset ovat aidosti onnellisia. Ilman minua.

    Ulkoistan itseni aina kaikesta, nähtävästi nyt myös omasta elämästäni.
     
  4. Neitopeikko Aktiivinen jäsen

    liittynyt:
    05.05.2007
    Viestejä:
    3 167
    Saadut tykkäykset:
    4

    Ymmärrän täysin. Itselläni ei ole lapsia. En kestäisi sitä itkua ja huutoa. Äärsyynnyn jo muutenkin huutavista lapsista. Joskus olen nähnyt painajaisia, että minulla olisi lapsi,jonka olen unohtanut.
    Ai niin. Paras juttu. Eräs kaverini pilkkaa minua tautini vuoksi. Inhoan sitä! Tekisi mieli vetää sitä tyyppiä turpaan! Maailma on täynnä ihmisiä, joilla on vikaa päässä. Sitten ne vähättälee ja haukkuu muita, että oma mitätön itsetunto kasvaisi. Niistä ei pitäisi välittää. Ne on heikkoja ihmisiä.
     
  5. Tänään kiukuttaa. Bussipysäkillä oli ylivilkkaan oloinen tyttö, jonka pitämä möly sattui korviini ja siinä vaiheessa kun tyttö kiipesi seisomaan penkille, teki mieli huutaa tälle + äidilleen että "tämän takia siis mun housut on paskassa yhden käyttökerran jälkeen, kun muksut hyppii penkille kengissään eikä vanhemmat puutu!!". Olin kuitenkin hiljaa, kuten aina, ja haukuin mielessäni muita ylimielisenä.

    Vituttaa kun kukaan ei tajua mua eikä varsinkaan sitä, miten huonosti ne käyttäytyy mua kohtaan. Jos kolme ihmistä keskustelee, luulisi että kuka tahansa tajuaa ettei siinä aleta juttelemaan kahdenkeskeisiä asioita tai pyydetä vain toista keskustelijaa leffaan? Vaan kun ei niin vittu ei..! Tätä nämä normaalit, työssäkäyvät, AKATEEMISET ihmiset tekevät. Ja jopa minä työtön duunari tajuan, että ei näin..!
    Olen alkanut pitämään etäisyyttä ihan kaikkiin. Nojaan enemmän itseeni. Se onkin osoittautunut fiksuksi vedoksi; muihin ei voi luottaa eikä heiltä voi olettaa edes perustason juttuja joten aivan turhaa edes yrittää. Nykyaikana hoetaan "älä oleta keneltäkään mitään, niin et pety". Totta, pessismisti ei pety. Ottaa vaan koville elää elämäänsä niin, että sulla on kasa läheisiä joista yhteenkään et voi luottaa, koska "ei voi olettaa että..". Nykyajan vitsaus on yhteisöllisyyden puute ja se näkyy mielenterveyspuolellakin; työntekijä vaihtuu puolen vuoden välein, terapiaa ei saa, ei ole "omaa" ihmistä jolle voisi soittaa vaikka keskellä yötä jos olo menee kamalaksi. Ei ole ketään, kehen nojata. Jos sairastuu, parempi eristäytyä. Eikä ketään kiinnosta muutenkaan, "kunhan ei vaan muhun tartu".

    Kukaan ei tykkää samoista jutuista kuin minä. Jos yritän niitä jakaa, vastaanotto on vähintäänkin nuiva tai vailla energiaa. Minä kyllä olen jaksanut kuunnella juttuja renesanssitaiteesta ja pitsinnypläyksestä ihan aidosti kiinnostuneena, ajatellen että "on hauskaa oppia uutta, tämäpä mielenkiintoista". Jos sitten ehdotan että tehtäisiinkö jotain mistä MINÄ tykkäisin..niin ei. "Ei MUA tollaset kiinnosta..", hymähdetään, vähän anteeksipyytävästi. No, eipä sitten mitään...voinhan minä harrastaa yksinkin. Mutta innostus olisi kiva jakaa toisen kanssa.

    Juuri nyt saan virtaa siitä, kun saan olla rauhassa sitä, mitä olen. Voin ajatella, mennä ja tehdä, leikkiä, laiskotella, syödä...ihan kuten itse haluan. Vapaus on ihana asia. Lopetin väkinäiset yritykset sulautua massaan, lopetin laihduttamisenkin. En minä edes halunnut laihtua; siitä vaan oli tullut ajan myötä jonkinlaisen "kunnollisen" ihmiset mitta. En minä ole kunnollinen eikä mulla ole enää tarvettakaan olla. Kun naapurini ei kunnioita yörauhaa, miksi minä en kävisi suihkussa aamuyöstä tai kokkaisi mausteista ruokaa keskiyöllä? Haistakaa vaan ihan itte, sitä saa mitä tilaa perkele!
     
  6. SobSmile Vierailija

    Mulla on suunnattomia vaikeuksia ollut aina unirytmin, vireystilan ja keskittymisen kanssa.

    Se vaan paheni kun epävakaus puhkesi täyteen mittaansa. Voin nukkua kevyesti päivät pitkät ja olo on todella kaamea ja lyijynraskas etenkin aamuisin. Kävelen päin ovia ja seiniä sekä hortoon päämäärättömänä ja unohdan mitä olinkaan tekemässä. o_O Ihan siis ilman lääkitystäkin.

    Aloitin just koulun (taas!) toivoen että tällä kertaa saan paperit käteen. Epävakaus, masennus ja nimenomaan mystinen väsymys jolle en voi mitään on valtaisa syy siihen että palan helpolla loppuun, en herää enää kellonsoittoon ja poissaolot vaihtuu pitkiksi saikuiksi. Masennus ottaa yliotteen.

    En JAKSA olla alituiseen uupunut ja voimaton. Haluan tehdä ja kokea asioita ja menestyäkin edes sen verran ettei enää tarvitse odotella viikkotolkulla ruokarahaa sossusta. Haluan myös että elämä maistuu joskus muultakin kuin kengänpohjilta.

    Olen niin yrittänyt kiskoa sitä kipinää.. Ehkä sinnikkyys vielä palkitaan. Kamalaa on kärventyä joka päivä julmetussa itsesyytösten kiirastulessa. Ihminen kun on useimmiten kuulemma itse syypää huonoon tilanteeseensa ja väsymykseensä. Vain syöpäsairaat armahdetaan.

    Yksi tyypillinen juttu on kanssa se, kun ajatus lentää jatkuvasti päässä ja ulosantikin on sen mukaista. Musta ei aina ota selvää. X)

    Ärsyttävä juttu on depersonalisaatio ja siinä nimenomaan se keskittymisen puute ja hetken hermoilla pysymisen mahdottomuus. Hyvä esimerkki tältä päivältä, kun kävelin bussipysäkin ohi. Siinä oli ihmisiä luonnollisesti huitomassa kuskille, mutta olin niin "putkinäköisessä" moodissa liikkeellä että törmäsin päistikkaa naamallani kyytiä huiskuttavan naisen käteen. Nolotti.

    Mistä tuo "utupäisyys" oikein johtuu? O___O Osaan olla myös tosi skarppina, mutta jos on liikaa vaikka ihmisiä ympärillä niin sekoaa sukkiinsa ja unohtaa millä planeetalla on. Lapsena olin hypätä omaan kuolemaani kun uimahyppyä valmistellessa ajatus lensi yhtäkkiä ihan muualle. Tajusin vasta hypyn aikana, että olin lentämässä lähestulkoon kaakelille viidestä metristä. Sain onneksi vain mustelmia altaan reunasta. Hävetti.

    Siis onko joku muu täällä epävakaaksi diagnosoiduista kokenut samanlaista "irtautumista" realiteeteista?
     
  7. SobSmile Vierailija

    Lueskelin juttuja ja mm. parisuhdeasioista tuli mieleeni muutamia mietteitä.

    Ensinnäkin oli suhde kenen tahansa kanssa niin väkivaltaa ei tarvitse eikä pidä sietää. Epävakaus ei ole tekosyy väkivallalle ja loukkaavalle käytökselle.

    Ihmisiä ja temperamentteja on niin moneen lähtöön, niin on epävakaaksi diagnosoitujakin. Jotkut ovat hyvin herkkiä räjähtelemään, toiset kääntävät kiukun ja tuskan sisäänpäin ja rankaisevat itseään olemassaolostaan. Ja on välimuotojakin, riippuen vaikka hyvästä tai huonosta elämäntilanteesta.

    Minusta silloin kun saa diagnoosin, on alettava ensinnä pitämään itsestään huolta. Vähitellen. Ainakaan itse en rikkinäisenä ja tilanteestani tietämättömänä ollut kyllä valmis mihinkään parisuhteisiin.

    Yrityksiä oli, mutta ne olivat lähinnä fantasiaa oman pääni sisällä ja eron tultua olin katkera ja epätoivoinen. En käsittänyt takertuvani epätoivoisesti. En tajunnut, että toisen loputon miellyttäminen ja omien tarpeiden unohtaminen ei ole tervettä. Olin ymmälläni kun olin niin epäkelpo, aina minua kohdeltiin julmasti ja hylättiin. Tosiasiassa niissä suhteissa en nähnyt toista ihmistä lainkaan vaan elin jonkinlaisessa pelon ja kaipuun ajamassa masokistisessa fantasiassa ja romantisoin sitä. Projisoin vanhempieni kaoottista suhdetta omissa suhteissani siten että elin uudestaan rooliani lapsena jolla on "unfinished business" kesken parisuhteen korjaajana ja diplomaattina. Yritin korjata menneisyyttä elämällä vastaavanlaisia ongelmia uudelleen ja uskoin, että jos pystyn korjaamaan tuhoon tuomitun suhteen jonkun kanssa niin sitten maailmani olisi korjaantunut, olisin voittanut eikä minua enää hylätty koska olin tarpeeksi hyvä. En tietenkään todellakaan tiedostanut että näin tein.


    Ymmärtämättömänä ja läheisriippuvaisena sitten poltin paljon siltoja, vahingoitin itseäni ja muita. Olin uhri, joka oli ainaisen kidutuksen kohteena. Siedin vaikka millaista käytöstä, joka itseeni kohdistui koska uskoin kaiken sen kuuluvan asiaan ja muuta en näemmä ansainnut. Olin enkeli, joka yritti kesyttää demoneja. En nähnyt itsessäni vikaa, vaan vika oli ihmisissä, maailmassa ja kohtalossa. Ruoskin vielä itseäni matkalla ristiinnaulittavaksi. Sekoilin, olin passiivis-aggressiivinen, vahingoitin itseäni fyysisesti ja psyykkisesti. Olin aina rikki ja rikkoutuessani kasa lasinsiruja joihin ei parane astua.

    Ei, minusta ei ainakaan ollut kovin terveeseen parisuhteeseen ennenkö aloin tutkia sisimpääni ja katsoin peiliin. Näky ei ollut kaunis. Oli rankkaa tajuta ihan itse tehneensä asioista vaikeita ja kipeitä.

    Suhtautuminen muuttui kuitenkin sen myötä. Tajusin että minä en ole täydellinen enkeli vaan minussa on vikoja ja myös saan tehdä virheitä kuten kaikki muutkin. Mutta että en ole mikään pelkkä vikasäkki myöskään, minussa on paljon, paljon hyviä ja positiivisia puolia! Aloin pikkuhiljaa hyväksyä ne asiat itsessäni ja opin olemaan armollisempi. Voidakseni paremmin minun on otettava vastuu itsestäni. Kukaan muu ei minua pelasta. Oli käänteentekevää huomata vaikutusvalta omaan elämäänsä ja kuinka sen voi muuttaa paremmaksi.

    On paljon asioita, jotka valvottavat edelleen öisin ja aiheuttavat ahdistusta ja masennusta. Traumojen ja ikävien kokemusten sekä omien töppäilyjen vaikutus tuntuu yhä kivuliaalta. Olen yhä turhan varovainen askelissani, mutta pikkuhiljaa kuljen kauemmaksi ajasta jolloin hyvinvoinnilla ei ollut merkitystä.

    Minulla on nykyään avomies, minulle maailman rakkain. Hän tietää menneisyydestäni, mutta hänelle merkitsee ainoastaan tämä hetki tässä ja nyt. Minä koen ensimmäistä kertaa kelpaavani juuri omana itsenäni. Minulla ei ole enää missioita eikä fantasiaa. Opettelen miestäni joka päivä, jotta todella tunnen hänet hänenä eikä jonain mielikuvitushahmona. Teen kaikkeni etten kaada sisäisiä ristiriitojani hänen kontolleen, mutta minun ei silti tarvitse sulkeutua vaan voin avoimesti puhua. Niin hänkin tekee. Uskallamme nauraa ja itkeä yhdessä. Rakkaus on tärkeintä.
     
  8. sorgen Vierailija

    Vittu mä vihaan elämää, lähinnä omaani. En osaa mitään, musta ei ole edes äidiksi lapsilleni! Mihinkään eivät ota töihin, opiskelemaan jne. Enkä ole mikään saakelin peikonnäköinen pelle, jolla on sininen tukka tai naama täynnä lävistyksiä tai tatuointeja tai...ihan tavallisen, siistin näköinen nainen! Edes tupakkaa en polta, perkele soikoon. :(

    Yritin tehdä itsemurhan viime kuussa, tyssäsi heti alkutekijöihinsä koska pupu meni pöksyyn. Soitin apua mutta käskivät mut sairaalasta kotiin arvioinnin jälkeen. Ihan sama mitä tekee, nähtävästi, mutta hoitoon ei kelpaa. Ja sitten telkkarista tulee dokkari, jossa joku on eläkkeellä pelkän paniikkihäiriön perusteella, saakeli...

    Mulla on epävakaus, dissosiaatiohäiriö, ahdistuneisuushäiriö ja paniikkihäiriö. Dissosiaatio pahenee koko ajan, todellisuudentaju on koetuksella nytkin. Syön rauhoittavia koska muuten en pysty toimimaan ollenkaan.

    Yksi ihminen sanoi mulle, että hänen mielestään minä etsin draamaa (kerroin tätä ennen, että dissosiaatio tulee esiin stressin kestäessä pidempään). Kysyin, että miten vitussa minä sitä draamaa ETSIN, kun kaikkeni teen että elämäni sujuisi mahdollisimman mukavasti?? Hoidan laskuni ajallaan (kyllä, mulla on luottotiedot!), avaan suuni jos tarvitsen jotain, asun kohtuuhintaisesti, en harrasta mitään kallista jne. Enkä harrasta päihteitä tai irtosuhteita tai viiltelyä tai...vittuako se mun vika on, että vuokra-asunto myydään alta tai että firma, jossa olin töissä, meni konkurssiin?? Koko elämä on täynnä tämmöisiä paskoja tapahtumia, joiden vuoksi elän jatkuvassa pelkotilassa, en uskalla luottaa minkään pysyvyyteen. Ja sitten MUA syytetään siitä draamasta..!

    Paljon helpompaa ois vaan käyttää aineita ja asua tuetusti jossain kivalla alueella yhteiskunnan piikkiin. Ehkä lähitulevaisuudessa teenkin niin. Ei ole mitään järkeä yrittää pärjätä, kun palkintoa siitä ei tule nähtävästi koskaan. Ja kun ei saa kunnollista hoitoakaan ilman päihdeongelmaa, niin ehkä sitä terapiaa tulisi jos mulla on riippuvuus esim. alkoholiin?
     
  9. sorgen Vierailija

    No niin, dissosiaatio potkaisi sisään kun meni liian stressaavaksi ja nyt vaan olen.

    Vedin pois kaikki työhakemukseni, suljin kännykkäni. En jaksa enää huolehtia hygieniastani enkä laittaa ruokaa. Lähikaupasta saa valmiinakin kaikenlaista. Päiväni kulutan katsomalla piirrettyjä ja draamasarjoja, mieluiten sellaisia joissa käsitellään ystävyyssuhteita. Ystäviä mulla ei ole, eikä musta yleisesti ottaen edes pidetä...onko muilla ollut sellaista, että kuvittelee tulevansa ihan ok juttuun jonkun kanssa, ja sitten saa esim. vahingossa tietää että tämä asiallisesti käyttäytyvä, vitseillesi naurava ihminen VIHAAKIN SUA? En tämän takia uskalla enää hankkia ystäviä, eikä oikeastaan kiinnostakaan. Mua kiinnostaa nyt vain oma napani, paskat muista.
     
  10. klust3rfuk Vierailija

    Täällä myös yksi joka kärsii epävakaasta persoonallisuushäiriöstä, kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, sosiaalisten tilanteiden pelosta sekä luultavasti myös jonkin asteisesta pakko-oireisesta häiriöstä.

    Mieliala heittelee päivän aikana miten sattuu ilman varoituksia. Olen ahdistunut ja tuskastunut suurimman osan ajasta ja välillä levoton sekä maaninen. Välillä en tiedä olenko oikeasti olemassa vai onko kaikki vaan unta. Harvoin herätessä tunnen "iloa" tulevasta päivästä, heti kun aukaisen silmät, olen ahdistunut ja haluaisin vaan jatkaa nukkumista jotta ei tarvitsisi tuntea asioita mitä tunnen kun olen hereillä. Hereillä ollessani teen asioita impulsiivisesti, mm. syön liikaa, käytän alkoholia, ostelen asioita joita en oikeasti tarvitse. Vahingoitan itseäni tietoisesti. Tätä seuraa, yllätys yllätys, kauhea ahdistus ja epäonnistumisen tunne. Kierre on valmis.

    Kaikki asiat tuntuu kaatuvan päälle, olen liian kriittinen kaiken suhteen. En osaa nauttia elämästä, elämä tuntuu olevan yhtä suorittamista. Suutun pienistäkin asioista, varsinkin tyhmistä sellaisista ja silloin kun pitäisi tuntea suuttumusta tai jämäkkyyttä, en tajua sitä. Huudan, heittelen tavaroita, nalkutan ja käyttäydyn kuin pieni lapsi. Jälkeenpäin tunnen itseni huonoksi ja kelpaamattomaksi. Kun tapahtuu jotain odottamatonta, jotain mikä ei ole ollut suunnitelmissa, menen paniikkiin ja ahdistun ja vaivun epätoivoon, ainoa ajatus sillä hetkellä on itseni vahingoittaminen. En kestä negatiivisia tunteita, tuntuu että pää räjähtää. Jos jotain hyvää tapahtuu, en osaa iloita siitä vaan mietin että en ole ansainnut olla iloinen tai tyytyväinen/asiat menee kohta vielä huonommin ja että minua rangaistaan siitä jos olen iloinen jostain.

    Pelkään kertoa totuutta asioista, koska en tiedä pidetäänkö minusta. Valehtelen asioista. Sanon mitä en oikeasti ajattele, vaan mitä muut haluavat kuulla. Mielipiteeni asioista vaihtelee jatkuvasti, enkä ole varma onko ne minun mielipiteitä vai muiden. Pelkään tutustua uusiin ihmisiin, koska en tiedä mitä kukakin haluaa minusta. Pelkään että minut hyljätään tai että en kelpaa kellekään. Pelkään että jään yksin, mutta en halua ihmisiä lähelleni. Olen epävarma mitä poikaystäväni ajattelee minusta ja siitä mitä hän tarkoittaa. Otan asiat joka kerta itseeni ja ymmärrän sanotut asiat väärin. Jatkuvat negatiiviset ajatukset suututtaa, koska ei ole mitään syytä miksen olisi onnellinen.

    Mitähän vielä.. kiinnostus lopahti kirjoittamiseen jo puolivälissä, mutta sainpahan jotain tekstiä sentään aikaan. Haasteena on painaa "vastaa ketjuun" nappia kun en tiedä minkälaisen vastaanoton täällä saa. Tuttua? Ehh..
     
  11. Äityli 84 Vierailija


    Hei!!Täälä kanssa yksi joka sai diaknoosin noin vuosi sitten.Elämäni on jo pitkään ollut täyttä helvettiä.Jatkuvia raivokohtauksia.Ongelmia parisuhteessa,holtitonta rahan käyttöä ja itsetuhoisia tekoja.Olen elänyt rankan lapsuuden.Nuorempana en tullut toimeen isäni kanssa.En pystynyt keskittymään koulussa yms..Olen myös ollut väkivaltaisessa suhteessa jossa minut meinattiin tappaa.Kaikki parisuhteeni ovat loppuneety lyhyeen.Nyt minulla on onneksi kolme ihanaa lasta ja olen ollut liki kymmenen vuotta parisuhteessa lasten isän kanssa.Meillä alku suhteemme oli vaikea.Paljon pettämistä pluss muuta ikävää.Minulle on tehty hiljattain kaksi raskauden keskeytystä ja kummitätini kuoli hiljattan.Elämäni on täysin kaaosta ja kaikki tuntuu todella raskaalta.Olen myös syönyt lääkkeitä mutta ne vain pahensivat oloani ja lopetin niiden käytön.Psykiatrilla olen käynyt,mutta en tunne siitä olevan minulle apua.Olen aivan hukassa elämäni kanssa.Kaikki kenelle juttelen kertovat aina asiani eteenpäin.Tiedän tarkkaan miltä sinusta tuntuu.Kävin tänään psykiatrilla ja minulla epäiltiin kaksisuuntaista mielenhäiriötä joten diaknoosinikin muuttui.Tuntuu että en pysty olemaan edes enää parisuhteessa koska kaikki tuntuu niin vaikealta eikä miehenikään minua ymmärrä vaikka niin sanookin.Voimia sinulle paljon.<3
     
  12. Neitopeikko Aktiivinen jäsen

    liittynyt:
    05.05.2007
    Viestejä:
    3 167
    Saadut tykkäykset:
    4
    Yhtenä aamuna tuli hoettua vittua varmaan sata kertaa. Olen vuoden ajan yrittänyt hakea töitä ja koulutuspaikkaa.Ei ole tärpännyt.Taas yhdestä paikasta ilmoitettiin,ettei ryhmässä ole tilaa. Aktivointisuunnitelma tehtiin marraskuussa. Mitään ei ole tapahtunut sieltä suunnasta. Raivostuttavaa! Työhaluja olisi,mutta kun kuntouttavaan työtoimintaan on hirveesti jonoa. "Vittu,vittu, vittu, vittu!"
     
  13. täynnaongelmianyt Vierailija

    Nykytilanne on se että olemme edelleenkin naimisissa. Ja on todettu epävakaa persoonallisuushäiriö yhdistettynä vaikeaan huumeriippuvuuteen. Vaimo ja lapsi ovat kotona turvassa. Hoidan sekoiluni muualla kun kotonani. Elän rikollista elämää. Mutta sitäkään ei tuoda kotiin. Kaikki paha minussa pidetään kotoa pois. Kotoa tuleekin vietettyä aikaa pois liikaa, tämä on asia mihin pitää saada muutos tapahtumaan seuraavaksi. Voimme jo vaimoni kanssa heittää vitsiäkin tästä mun viallisesta luonteesta.Tyttö on kasvanut aivan mahtavaksi persoonaksi :) Tyttö on niin avoin ja vilpitön kaikesta että kyllä asiaan olisi jo varmasti puututtu jos kotioloissa olisi jotain pahaa olemassa. Vaimon kanssa rakkaus on meillä molemminpuolista ja siedän myös itse hänen vikojaan jotka eivät tosian aiheuta näin pahaa harmia kun omani. Nyt pitää tällä kertaa taas edetä tässä elämässä haketumalla huumevieroitukseen jossa huomioidaan myös tämä epävakaa persoonallisuushäiriöni. Pitkähän tässä on tie kuljettavaksi mutta onneksi koko ajan oppii elämän aikana edes kantapään kautta tiettyjä asioita.
     
  14. Nainen... Vierailija

    Kävin pari kertaa Diacorissa keskustelemassa psykiatrin kanssa vakavasti masentuneena.
    Paikalla oli asioita vääristelevä ja kaunisteleva sukulainen mukana ensimmäisillä kerroilla.
    Hermostuin ja tiuskaisin hänelle.
    Tuitu M. kirjoitti tästä johtuen minulle papereihin epävakaaseen persoonallisuushäiriöön viittaavan diagnoosikoodin.
    Jos tuo nainen tuntisi minua yhtään, ei hän sellaista kirjoittaisi, ellei ole itse joku persoonallisuushäiriöinen ihmisten kiusaaja.
    Naurettavaa, että maksaa abaut 200€ tunnilta ammattilaiselle ja saa oikeastaan vain diagnoosilla kiusaamista osakseen.
    Varokaa kyseistä henkilöä.

    Se, että kirjoitan näin tunnistettavasti ammatinharjoittajan nimen tähän tekstiini, on mielestäni ihan aiheellista. Psykiatriasta tulisi kitkeä kaikki epäammattimaiset tyypit pois. Masennus on paha sairaus ja sellaista ihmistä ei pidä missään nimessä kiusata hoitavan tahon puolesta.
     
  15. täynnaongelmianyt Vierailija

    Nyt on päihdekatko suoritettu ja elämä jatkuu. Sen verran olen tutkinut asiaa että nämä epävakauden oireet ovat suurimmalla osalla yli 40 v rauhoittunut. Koko ajan tässä muutenkin oppii ns. normi elämästä vaikka mitä enkä enää halua päihteistä hakea turvaa.
     
  16. INFJ Vierailija

    En tiedä onko minulla persoonallisuushäiriö, mutta tunne-elämäni on ainakin melkoisen epävakaata joskus. Kärsin masennuksesta, syyllisyydentunnoista ja pelkotiloista. Loukkaannun tosi helposti muiden sanomisista ja vatvon vanhoja juttuja. Toisinaan päähäni putkahtaa jokin tapahtuma vuosien takaa, jokin loukkaava juttu, ja silloin raivostuttaa niin paljon, että tekee mieli ottaa yhteyttä siihen ihmiseen ja haukkua se pataluhaksi. Tekee mieli kostaa. Joskus olenkin tehnyt niin, että muistuttelen ihmisiä ikivanhoista asioista. Myöhemmin yleensä hävettää.

    Ulospäin en yleensä ole kovin impulsiivinen. Minulla impulsiivisuus näkyy ehkä siten, että saatan jäädä sänkyyn makoilemaan koko päiväksi, vaikka olisi tekemistä. Surffailen netissä yökaudet tai tuijotan pitkiä aikoja kattoon haaveillen tai murehtien. Joskus tulee ahmittua kaikenlaisia makeita herkkuja, jossain vaiheessa lihoinkin jonkin verran, mutta onneksi syöpöttely on sittemmin pysynyt aisoissa. Raivareita olen saanut lähinnä tuttujen läsnäollessa, jos on ollut oikein paha katkeruus ja vitutus päällä. Tuntemattomille en onneksi raivoa. Alkoholia en nykyään juurikaan käytä. Nuorempana kylläkin join itseni monet kerrat ihan tolkuttomaan kuntoon, ja morkkikset olivat sitten hirveitä.

    Itsetuntoni on todella alhainen. Ajattelen jatkuvasti olevani huono ja poden syyllisyyttä jostain. Olen taitava joissain asioissa, fiksuksikin sanottu, mutta monesti en viitsi edes ryhtyä asioihin koska pelkään epäonnistumista. Olen täydellisyydentavoittelija ja vertailen itseäni jatkuvasti muihin, kaikissa asioissa. Ulkonäkööni suhtaudun hysteerisesti. Haluan olla kaunis ja tietysti masennun, jos peilikuva ei miellytä. Janoan kehuja, mutta saadessani niitä en osaa suhtautua niihin. Hyväksynnän toivossa olen myös ajautunut todella huonoihin suhteisiin.

    Lienee sanomattakin selvää, että olen entinen koulukiusattu. Minua kiusattiin nimenomaan ulkonäön takia. Kiusaaminen oli haukkumista, nälvimistä, ulkopuolelle jättämistä. Ei se ollut jokapäiväistä eikä jatkuvaa, mutta minusta tuli epävarma, masentunut ja arka. Itsetuntoni ei päässyt kehittymään. Sairastuin sosiaalisten tilanteiden pelkoon, jota poden jossain määrin vieläkin.

    Olen ollut hoitokontakteissa masennuksen ja pakko-oireiden takia. Epävakaan määritelmä tuntuu sopivan minuun. En kuitenkaan ole saanut kyseistä diagnoosia, eikä sillä taida olla väliä. Kun vain saisin jotenkin paremmin elämästä kiinni. Olen miettinyt, mistä oirehdintani voisi johtua. Olen syytellyt vanhempiani ja koulukiusaajia... Kuitenkin viime aikoina olen tajunnut, että minulla oli taipumus oirehtia jo lapsena. Ennen teini-ikää lapsuuteni oli pääpiirteissään onnellinen, tosin olin lapsena hyvin herkkä ja jossain määrin arka. Jossain vaiheessa ala-astetta rohkaistuin, minulla oli ystäviä ja esiinnyin näytelmissä jne. Olosuhteet olivat hyvät, joten olin onnellinen. Mutta ehkä liiallinen herkkyyteni ja taipumus epävakauteen on omalla kohdallani jossain määrin synnynnäistä.

    Jos tästä häiriöstä (mikäli minulla sitä edes on) jotain hyvää haluaa löytää, itselleni tulee yksi asia mieleen. Koska loukkaannun todella herkästi muiden sanomisista, osaan itse asetella sanani todella tarkoin puhuessani ihmisille. Vaikka olen vähän epäsosiaalinen ja ajoittain katkera, hämmästyksekseni olen huomannut tulevani toimeen monenlaisten ihmisten kanssa, parempina kausina siis. Osaan myös lohduttaa ja tukea ihmisiä. Ehkä tuo on sellainen puoli, jota voisin yrittää kehittää itsessäni.

    Lukiessani tätä ketjua huomaan, että suuri osa epävakaista on hyvin herkkiä ja impulsiivisuudesta huolimatta melko analyyttisia ihmisiä. Tässä ketjussa moni erittelee todella hyvin omaa käytöstään ja sen syitä. Se on mielestäni suuri vahvuus.
     
  17. Metsä Vierailija

    Tunnistan ed. kirjoittajan tekstistä itseni monessa kohdassa. Loukkaannun herkästi läheisen sanoista ja eristäydyn. Katson telkkaa ja nettiä ja mietin miten muuttaisin elämäni. Nyt on alkamassa työ ensi viikolla ja vain odotan sitä. Olen nyt alkanut ymmärtää että minun on parempi asua yksin. Silloin keskityn työhön ja muun ajan voin levätä. Asun nyt puolison talossa jossa koko ajan koen syyllisyyttä tekemättömistä töistä. Kuitenkaan en jaksa keskittyä mihinkään tehtävään niin että saisin jotain aikaan. Ja syyllisyys kasvaa.
     
  18. luin tämän ketjun jokaisen viestin ja yksi asia minua ärsytti teidän jutuissa suunnattomasti.
    Jokainen teistä analysoi koko ajan sitä miten hyvä tai huono olo teillä on.
    Sen lisäksi koko ajan oli vertailua tyyliin te vastaan muut ihmiset, te vastaan omat puolisot ja te vastaan omat lapset.
    Teitä vituttaa ja ärsyttää kaikki ja koko ajan joku. Tiedoksenne, maailmassa on muitakin kuin vain te ja teidän tunteenne. Olisko joskus aika jättää se oma minä hetkeksi syrjään ja keskittyä elämään. Kyllä se oma minä siinä mukana kulkee ilman jatkuvaa prosessointia ja analysoimistakin.
     
  19. hekoheko Vierailija

    Eli että odotat että heidän tulisi käyttäytyä kuten terveet?
     
  20. Life Vierailija

    "luin tämän ketjun jokaisen viestin ja yksi asia minua ärsytti teidän jutuissa suunnattomasti.
    Jokainen teistä analysoi koko ajan sitä miten hyvä tai huono olo teillä on.
    Sen lisäksi koko ajan oli vertailua tyyliin te vastaan muut ihmiset, te vastaan omat puolisot ja te vastaan omat lapset.
    Teitä vituttaa ja ärsyttää kaikki ja koko ajan joku. Tiedoksenne, maailmassa on muitakin kuin vain te ja teidän tunteenne. Olisko joskus aika jättää se oma minä hetkeksi syrjään ja keskittyä elämään. Kyllä se oma minä siinä mukana kulkee ilman jatkuvaa prosessointia ja analysoimistakin."







    Olen kyllä samoilla linjoilla, eikö elämässä voi ottaa myös muita huomioon? Onko sen pakko olla niin itsekeskeistä? Jos kaikki jo muutenkin vituttaa, olit yksin tai parisuhteessa. Eikö olisi helpompi yrittää jakaa asioita jonkun kanssa?
     
  21. ihmetyttää Vierailija

    Mitä teet täällä epävakaiden ketjussa, vaatimassa että heidän tulisi käyttäytyä ikäänkuin eivät olisi epävakaita???Mikä on motiivisi?
     
  22. sama tyyli on joo Vierailija

    Taitaa olla sama tyyppi joka savustettiin ulos narsistin uhrien ketjusta.
     
  23. rasittavaläheinen Vierailija

    lähipiirissä ihminen joka vääntää, kääntää, muuntaa, jahkaa, jankkaa, vatvoo, arpoo olisko se näin tai noin, tarkoittiko se sillä tätä tai tuota entäs jos se tarkoittikin näin tai noin.
    Että tuollainen on ärsyttävää.
    Eikö sitä voisi vaan antaa mennä, olla ja elää hyvällä tuulella, nauttia tästä päivästä ja huomisesta ilman kauheeta prosessointia. Mikä pakko se on itselle ja muille hirveetä ongelmaa joka asiasta ja sanasta rakentamaan.
     
  24. !!!!!!!!!!!! Vierailija

    Niinpä, mikseivät kaikki voi vain olla terveitä, niinkuin sinä? On se kauheeta kun noin ei ole!!! Voi sua raukkaa!!
     
  25. rasittavaläheinen Vierailija

    ei vaan, voi sua raukkaa kun sun elämäsi on helvetin kovaa sun oman itsesi toimesta.

    Ja niin kuin aina, kysehän on jälleen kerran ja iänkaikkisesti vain sinusta, sinun sairaudestasi, sinun mielialoistasi, sinun siitä ja tästä. Meistä muista ei väliä, me ei osata muuta kuin ilkeillä ja satuttaa sanoillamme. maailmassa ei ole niin pientä juttua olemassakaan joka ei olisi suunnattu sinua vastaan ja sinun harmiksesi, jopa vilpitön kehu tai kiitos tuntuu sinusta veetuilulta.
     
Kaikki kentät ovat pakollisia
Luonnos tallennettu Luonnos poistettu

Jaa tämä sivu

Alibi
Anna
Deko
Dome
Erä
Hymy
Kaksplus
Kippari
Kotilääkäri
Kotiliesi
Koululainen
Ruoka.fi
Parnasso
Seura
Suomen Kuvalehti
TM Rakennusmaailma
Tekniikan Maailma
Vauhdin Maailma
Golfpiste
Vene
Nettiauto
Ampparit
Plaza
Muropaketti