Hae Anna.fi-sivustolta

Epävakaa persoonallisuus

Viestiketju osiossa 'Ihminen hädässä' , käynnistäjänä Neitopeikko, 07.06.2008.

  1. !!!!!!!!!!!!!!! Vierailija


    En ole epävakaa. Kummastuttaa vain se, että miksi tulet veetuilemaan tähän ketjuun. Haukut epävakaita ymmärtämättä miten rasittavia sinun tekstisi tässä ketjussa ovat. Miksi et anna epävakaiden tukea toisiaan rauhassa, mitä sinun kaltaisesi tässä ketjussa tekee? Jos he mielestäsi ovat hankalia, niin miksi luet ketjua? Miksi et mene lukemaan ketjuja, joissa on vähemmän "hankalia" ihmisiä? Jospa alkaisit miettimään sitä.
     
  2. Amanda22 Vierailija

    Jos se olis noin helppoo, niin ei kai tässä mitään diagnoosia tarvittaiskaan
     
  3. kkkkml Vierailija

    Kauhealta tuntui lukea tuota:( Itselläni havaittu epävakaan persoonan piirteitä ja olen mokannut tuon takia jo kaksi suhdetta. En ole kuitenkaan koskaan kenellekään päin naamaan uhannut tappaa tai muuta kamalaa. Minulla tuo on kohdistunut enemmän sillä että kohdennan kaiken vihan itseeni. Itsekin kyllä tunnistan sen että kun suutun kunnolla niin mielessä tapan varmaan koko kylän ihmiset, mutta en tuollaista ikinä menisi sanomaan, koska järki kuitenkin on läsnä vielä pahoina hetkinä. Mielikuvat voivat olla rajuja, mutta ne ovat kuitenkin ihan eriä kuin teot. Jollain typerällä tavalla noiden ajattelu tyynnyttää sen raivon. Ovat tavallaan niin övereitä, ettei niitä ota vakavasti itsekään vaan antaa vaan mennä, jotta saa koettua mielessään kaiken niin täydellisesti ettei tarvi oikeasti tehdä mitään typerää.
     
  4. Neuvoton_rouva84 Vierailija

    Seuraakohan tätä ketjua edes kukaan, mutta tuntuu, että pakko saada jotain tukea ja neuvoa, että mitä tehdä. Tuntuu, että puolisollani on tämä epävakaa persoonallisuus. Olen useita kertoja yrittänyt sanoa, että voisiko hän hakea apua. Olen ehdottanut, että menisimme yhdessä, olen sanonut hyvällä ja pahallakin, tarjoutunut jopa varaamaan ajan. Miten saan hänet hoitoon?
    Tai että saisi edes selville, onko hänellä tämä vai ei. Rakastan häntä yli kaiken, meillä on yhteinen lapsi, mutta elämä hänen kanssaan on todella raskasta. Jotenkin olen oppinut elämään noiden raivokohtausten kanssa, mutta meillä on myös aika usein riitoja, jotka hänen mielestään ovat kaikki minun vikaani. Lapsemme on pieni, ja töissäkäyvänä äitinä olen usein aika väsynyt, joten en ole välttämättä jaksanut olla kovin läsnä tai tehdä kotitöitä. Näistä hän vihaisena syyttää ja haukkuu minua, ja sanoo todella kauheita asioita. Ettei mun olis kannattanu lapsia edes hankkia, kuinka muut naiset jaksavat varmasti paremmin kuin minä. Jokaisen riidan yhteydessä, hän käskee minua lähtemään pois, hän sanoo kaikki pahimmat asiat mitä vaan voi keksiä, mitkä eivät edes liittyisi koko riidan aiheeseen. Hänen kanssa ei voi neuvotella tai sopia mistään asioista, koska hän ajattelee että kaikki on aina joko tai. Emme voi esim. sopia, että teemme kotityöt yhdessä, koska hän tekee ne yksin tai sitten minä teen ne yksin. Monista asioista sopiminen on täysin mahdotonta, koska hän suuttuu pienimmistäkin asioista. Hän suuttuu siitä, jos en ota hänen tekemäänsä aamupalaa tarpeeksi nopeasti. Hän suuttuu, jos ehdotan, että joku laite pitää korjata tmv. Hän suuttuu, jos heti ei löydä avaimia, kännykkää tmv. Jos aamulla tapahtuu jokin pieni epäonninen asia, esim. ei löydä kännykkää, tai kinastelen lapsen kanssa hän saattaa raivostua ja koko päivä on pilalla ja elämä on yhtä helvettiä.

    Mitä minun pitää tehdä, en jaksa enää. Haluaisin lähteä, ettei tarvitsisi enää kuunnella näitä kauheita asioita, mitä hän mulle sanoo. Toisaalta rakastan häntä valtavasti, ja hän osaa olla mitä ihanin puoliso, hän ostaa lahjoja ja on parhaimmillaan hyvin huomaavainen. Seuraavassa hetkessä vaan voi tapahtua ihan mitä vaan, ja vaikka olisi juuri ollut ihana päivä, jolloin sanonut rakastavansa minua ja kaikki on niin ihanaa, niin seuraavana aamuna saattaa olla aivan päinvastoin ja käskee mun painua helvettiin. Mä en tiedä, mitä hän oikeasti tarkoittaa ja mitä pitää uskoa. Olen useita kertoja sanonut, että rakastan häntä enemmän kuin mitään muuta. Tuntuu ,ettei hän ole koko aikana luottanut muhun, vaan epäilee jatkuvasti ja tuokin epäilyjä monesti riitojen yhteydessä esille.

    Ja jos saan pyytää, niin toivoisin, ettei kukaan kirjoita tähän, että lähde menee jo, koska mä oikeasti rakastan mun miestä ja meillä on yhteinen perhe. Oon vaan niin lopussa, en tiedä, mitä tehdä..
     
  5. Neuvoton_rouva84 Vierailija

    Jatkoin vielä aikaisempien kirjoitusten lukemista. Tosiaan tuo aiempi postaukseni jäi vähän suppeaksi, kun töissä nopeasti asiasta kirjoitin.

    Mies ei ole tällä hetkellä vakituisessa työsuhteessa, eikä ole koskaan ollutkaan. On koko elämänsä tehnyt omasta valinnasta pätkätöitä. Silloin kun töitä ei ole, stressaa ja ahdistuu. Onneksi nyt on talveksi töitä, epäsäännöllisiä vuoroja, mutta töitä kuitenkin, että ei ole täällä kotona makaamassa. Hän ei tee juurikaan mitään kotona ollessaan. Vähän aktiivisemmin on kyllä viime aikoina esim. siivonnut jne. Ja välillä on kausia että käy salilla. Jos käy salilla, niin pystyy toimimaan paljon paremmin ja on iloisempi.

    Oikein minkään asian suunnittelu ei onnistu. Esim. mahdolliset yhteiset tekemiset, jossa pitää sopia esim. kellonaika tai joku suunnitelma tehdä, eivät onnistu. Jos mies on esim sanonut, että lähdetään klo 10. Alkaa hän 9 hoputtaa tai sanomaan, että nyt lähdetään. Jos ehdotan jotain, että mietitään, mitä tehdään, mitä pitää ottaa mukaan ja minne mennään, ei voida, koska mies kuittaa asian "menee miten menee". Ei halua siis suunnitella mitään etukäteen! (Tosi kivaa lapsiperheelle)
    Myös jos olemme yhdessä lähteneet jonnekin, alkaa hän panikoida ja kaikki pitää tehdä äkkiä, että päästään sit poiskin. Tätä logiikkaa en tajua. Vaikka ei olis minnekään kiire, pitää kaikki asiat vaan tehdä tosi nopeesti. Tuntuu ettei oikein halua meidän kanssa aikaa viettää, ja näiden asioiden takia emme voi ikinä yhdessä perheenä minnekään mennä. :(

    Miehellä on kyllä paljon tuttavia ja ystäviä, ja on oikeastaan aika sosiaalinen. Minusta vaikuttaa kuitenkin melko itsekkäältä monissa asioissa. Ei juuri ajattele esim lapsen tai mun kannalta asioita. On kuitenkin tosi rakastava ja hyvä isä silloin kun on läsnä meille.

    Mua ahdistaa eniten se, että koskaan ei ole mitään normaalia arkea. Hänellä om aina joku asia huonosti. Kaikki on turhaa ja mikään ei kannata. Ei kannata iloita, koska kuitenkin kaikki menee kohta pilalle. Pahinta on, kun jos tulee jotain hankaluutta, mitkä normaaliin elämään kuuluu, hän on valmis hylkäämään kaiken, pyyhkimään mut elämästään pois, koska hän ei kestä mitään vaikeuksia. Eihän sen niin pitäisi mennä?:(

    Ymmärrän, että sairaus tekee nämä, mutta miten mä saisin sen jonneki hoitoon. Meidän muiden elämä on välillä todella raskasta, koska tarvimme isää ja miestä, eikä hänestä siihen ole kuin hetkittäin. Onko vain kestettävä tämä?
     
  6. TobiasB Vierailija

  7. Neuvoton_rouva84 Vierailija

    Kiitos. Luin kirjoituksesi. Kuin olisin lukenut oman aviomieheni elämänkertaa.
    Huumeita hän ei ole jättänyt vieläkään, tosin ei käytä (tietääkseni) mitään ns. kovia aineita. Huumausaineet ja muut epämääräiset "lääkeaineet" ovat kyllä läsnä meidän elämässämme, mikä ahdistaa, ja viimeksi eilen otin asian puheeksi, että haluaisin, että se loppuu. Mies ei siihen suostunut/suostu, ja tästä aiheesta nousi sellainen riita taas, että mies sanoi haluavansa asumuseron. Hänellä on taas ollut masennuskausi, minkä otin myös puheeksi, ja sanoin, että toivoisin hänen olevan onnellinen ja että kaikki olisi hyvin. Hänen mukaansa kuitenkin kaikki hänen paha olonsa johtuu minusta. Syyttää omasta saamattomuudestaan, passiivisuudesta jne. minua. Kyllä hän tekisi sitä ja tätä, mutta kun ei voi mitään tehdä, koska minä olen haukkumassa koko ajan. Tämä on ihan painajaista, koska en pysty mitenkään sanomaan hänelle mitään asiaa, jossa vähänkään annan kritiikkiä hänen toiminnasta.
    Voimia sinulle kamppailla sairauden kanssa, ja tuo blogi on varmasti todella hyvä terapiamuoto, hyvä kun olet keksinyt sen! Ei ole helppo sairaus, mutta aivan mahtavaa, että olet huomannut hakea siihen ammattiapua. Tsemppiä ja kiitos vielä blogistasi!
     
  8. TobiasB Vierailija


    Kiitos kommentistasi. Vasta diagnoosin saatuani ja lääkityksen alettua, olen kyennyt ymmärtämään sitä tuskaa, mitä vaimoni on vuokseni joutunut kokemaan. Tämä on minun ymmärtääkseni itsensä kieltävä häiriö. Minäkin hakeuduin hoidon piiriin pitkään jatkuneen masennuksen vuoksi.

    Voimia sinulle ja miehellesi.
     
  9. Neuvoton_rouva84 Vierailija

    Kiitos kovasti! Voimia todella tarvitaan.
    Tiedätkö tai tietääkö kukaan, onko olemassa jotain vertaisryhmää tmv. jossa voisi keskustella kohtalotovereiden kanssa? Uskoisin, että itselleni juuri siitä olisi eniten apua. Mieheni on pitkälti sairaudentunnoton, joskus tosin on myöntänyt tai vähän ohimennen saattanut sanoa, että "kyllä mua joku vaivaa", mutta kokee kai sen niin kiinteäksi osaksi omaa itseä, että ei näe sen olevan ongelma.. Lapsia kohtaan on onneksi aika normaali, todella harvoin on etenkään pienemmälle lapselle hermostunut, onko koskaan.. Tai jos on, niin sellaista normaalia vanhemman hermojen menetystä. Isommalle vähän enemmän, mutta isompi ei asu meidän kanssa, vaan on miehen aiemmasta suhteesta ja vain kyläilee meillä.
    Pohdiskelin tässä, että tämä nykyinen masennusjakso on enemmän tai vähemmän kestänyt jo yli puoli vuotta. Mies aloitti uuden (epäsäännöllisen) työn viime vuoden marras-joulukuussa, minkä jälkeen tämä pahoinvointi on taas lisääntynyt ihan eri tavalla. Kunpa olisin pitänyt jotain päiväkirjaa, että voisin olla varmempi, mutta tuntuu, että juuri tästä työstä aiheutuu hänelle pahoinvointia. Työ on henkisesti aika kuormittavaa. Pohjimmiltaan minusta tuntuu, että mieheni on aika herkkä sielu vaikka ulospäin näyttää hyvinkin kovalta ja käyttäytyykin ja on käyttäytynyt nuorena sen mukaisesti.
    Tänään ajattelin soittaa perheneuvolaan ja mennä itse vastaanotolle juttelemaan. Olen puhunut mieheni tilanteesta joillekin ystävilleni ja yhdessä suljetussa FB-ryhmässä. Kaikki ovat sanoneet, että kannattaa harkita eroa. He eivät kuitenkaan tunne miestäni, kaipaisin todella jotain puolueetonta arviota asioista, että onko tässä mitään toivoa. Mieluiten niin, että voisimme mieheni kanssa yhdessä olla mukana keskustelussa. Mutta ei hän suostu. :( Itse en halua erota, koska rakastan kuitenkin miestäni ja uskon, että meidät on yhteen tarkoitettu, tämä mielenterveys vaan tulee väliimme..
     
  10. Neuvoton_rouva84 Vierailija

    Taas on ollut aika raskas vaihe.. Mies syyttää kaikesta minua. :( Hän on huonolla tuulella, koska ei saa päivittäin seksiä, jota tarvitsee kuulema päivittäin. Mieluiten useamminkin kuin kerran päivässä. Meillä olikin aiemmin seksiä liki päivittäin. Mies alkoi kuitenkin jossain vaiheessa valittaa, että minä en ole tarpeeksi aktiivinen seksin suhteen enkä tee aloitteita. Olin tosi väsynyt lapsen vauva-aikana, lisäksi mulla puhkesi endometrioosi ja ennen kuin se saatiin hoitotasapainoon, niin oli todella tuskallista. Mulla ei ole ollut juuri ollenkaan omaa aikaa, lapsi on aika vaativa ja vie kaiken energian musta päivisin + kaikki kotityöt päälle. Yritin kertoa tätä kaikkea miehelle moneen kertaan, mutta ei. Aina vaan syyllistävä sormi osoitti minua, kerta toisensa jälkeen, vaikka oli jo saattanut sanoa, että kyllä hän ymmärtää ja onhan meillä kuitenkin seksiä aika usein. Mutta ei se vaan loppunut, ja nyt tänä vuonna ollaan oltu siinä pisteessä, että asia ahdistaa mua aina vaan enemmän, ja miehen käytös ei ainakaan mun haluja lisää. Silti hän vaan vaatii ja vaatii koko ajan. Pari viime viikkoa on taas riidelty tästä asiasta. Tämä on ihan järkyttävää, sillä mun pitäisi pystyä keskittyä työhön (olen yksityisyrittäjä) ja huolehtia myös lapsen hyvinvoinnista. Miehen mielestä siis meillä ei olisi riitoja, kunhan vaan olisi joka päivä seksiä. Hän ei olisi ollenkaan näin vihainen, jos mä ymmärtäisin joka päivä antaa hänelle. Eli vaikka hän olisi loukannut mua aamulla/päivällä, mun pitäisi silti illalla antaa. Vaikka olisin kuumeessa, niin mun pitäisi joka päivä haluta seksiä, koska jos en halua niin sehän tarkoittaa, että mulla on joku toinen mies tmv. Vaikka mulla olis menkat, niin pitäis silti haluta seksiä.
    Saatiin joten kuten sovittua viime viikolla riidat, ja mun ehdotuksesta sopia vaikka päivät, jotka on omistettu meille kahdelle jne. No, eilen sitten oltiin miehen mielestä sovittu, että ollaan yhdessä ja mä kävin vielä suihkussa sen jälkeen, kun olin laittanut lapsen nukkumaan. Mies oli kuitenkin sillä välillä nukahtanut. Nyt hän on pettynyt ja vihainen, koska mä en herättänyt häntä ja tehnyt aloitetta. Ja taas alkoi alusta syyllistäminen... Hän on kuin lapsi, joka vaatii jatkuvasti huomiota ja hellyyttä ja jos asiat ei hänen tahtonsa mukaan mene, seuraa kohtaus...
     
  11. Katkera Uusi jäsen

    liittynyt:
    17.03.2017
    Viestejä:
    8
    Saadut tykkäykset:
    0
    Taas sain raivarin! Mä en kestä! Lääkkeet pitää ne kurissa, mutta heti kun tuntee kaiken menevän hyvin ja lääke unohtuu...kaikki ympärillä olevat saavat kärsiä raivoamisestani!!!!! Toinen lääke ei sovi ja toinen lääke aiheuttaa ylivilkkautta. Kun se ylivilkkaus auttaisi tekemään jotain hyödyllistä, mutta ei, lamaantuminen pysyy...varsinkin jos puoliso ja äiti ovat vielä kaiken lisäksi kiusaajia. Kyllä! Ihan oikeasti! Aina ei näin ole, mutta monesti kiusaajat hakeutuvat epävakaiden seuraan saadakseen "tuloksia" tms.raivokohtauksia!
    Onneksi on myös niitä läheisiä, jotka vilpittömästi haluavat auttaa.
    Lääkitys tarvitaan ehdottomasti!
    Tsemppiä kaikille epävakaille ja auttaville läheisille!
    Meille läheiset ovat tärkeitä! Ja syyllisyydentunne on pohjaton!

    Epävakaa
     
  12. Epävakaako? Vierailija

  13. Lumihiutale Vierailija

    Ois kiva saada yhteystietosi ja ylipäätään muiden epävakaiden että ois vertaistukee. Ei taida facessa olla ryhmää epävakaille?
     
  14. Katkera Uusi jäsen

    liittynyt:
    17.03.2017
    Viestejä:
    8
    Saadut tykkäykset:
    0
     
  15. Katkera Uusi jäsen

    liittynyt:
    17.03.2017
    Viestejä:
    8
    Saadut tykkäykset:
    0
    Ja miksi? Koska...
    https://anna.fi/suhteet/ihmissuhteet/kasvattiko-narsistiaiti-nama-asiat-elamastasi-selittaa/
     
  16. Epäminä09 Vierailija

    Koitan löytää vertaistukea, ajatuksia, apua, näiltä vähäisiltä sivustoilta joista aiheesta löydän. Ikää jo reilusti yli 30v, yh-äiti teinille, koko ikäni oireillut, traumaattinen elämä alun alkaen. Luokiteltu viimeisten kymmenen vuoden aikana diagnoosein epävakaa persoonallisuushäiriö, toistuva masennus, vaativa persoonallisuus, määrittämätön ahdistuneisuushäiriö, pakko-oireinen häiriö ja dissosiatiivista oireilua.

    Nyt taas kerran, puolentoista vuoden suht tasaisen jakson ( ensimmäisen kerran elämässä työelämässä mukana yhtäjaksoisesti puolitoista vuotta ilman totaalista uupumista) jälkeen sairauslomalla. Rauhoittavien voimalla jaksoin tämän puolitoista vuotta, oxamin naamaan töihin lähtiessä ja yöksi ettei ahdistus kasva äärimmäisiin mittasuhteisiin yön pimeinä tunteina. Jaksoin varmasti myös, kun ympärillä oli mieleinen työ, apuna arjessa äiti, yksi kaikesta tietävä ystävä ja tietysti lapsi pakottaa jaksamaan, hänelle yrittänyt aina antaa parhaan mahdollisen lapsuuden kun se itselläni oli kaikkea muuta. TässäKIN kuitenkin epäonnistuen. Olen muuttanut lapsen kanssa useasti, milloin mistäkin syystä, mielestäni pakottavista syistä, mutta ovatko ne niitä olleet, en tiedä. Tällä rikkonut lapsen tasapainoista lapsuutta. Luottotiedot menetin puolentoista vuoden masennusjakson aikana vuosia sitten, nyt tilanne mahdollista korjata kun pääsin velkajärjestelyyn. Olisi vaan pakka pystyttävä pitämään kasassa ettei se kaadu. Sain koulut käytyä, pätkittäin, ehkäpä vaativan persoonallisuuteni 'ansiosta', en tunne rajojani vaan vaadin itseltäni kaiken ja vähän yli, kunnes uuvun ja lamaannun, on pakko pysähtyä. Lukemiani ammatteja en ole pystynyt koskaan hyödyntämään, en jaksa sillä alalla, sosiaali-ja hoitoalalla, edes muutamaa kuukautta.

    Näiden asioiden kanssa olen kipuillut aina, pienten nousukausien ja romahtamisten vuoristorataa. Alkaa voimat loppua. En saa raivareita, vaan olen aina, lapsuudessa ja nuoruudessa joutunut kätkemään tunteeni, ja aikuisuuteni kai sitten elänyt opitun selviytymiskeinon mukaisesti. En edes löydä tunteitani, olen aina elänyt toisten tunteiden, toiveiden ja vaatimusten mukaan. Yksin ollessani toimintakyky on nollassa, ei ole kukaan kertomassa mitä täytyy tehdä, jakamassa tunteitaan että voisin itsekin tuntea jotain. Olen vain kuori, minä ei ole löytynyt, on vain tyhjyys.

    Hyvinä hetkinä otan ulkopuolelta tavoitteita ; töitä täytyy tehdä ja kuntosalilla käydä, olla iloinen ja reipas, pitää sosiaalisesta kanssakäymisestä, olla tavoitteita. Jotkut asiat saan hetkellisesti arkeeni otettua, mutta ne päättyvät yhtä nopeasti kuin alkoivatkin. Kaikki toiminta on äärimmäisen impulsiivista. Isoja ratkaisuja, paikkakunnanvaihtoja kouluikäisen lapsen kanssa, koska mielestäni hyviä ja ehkä ainoita vaihtoehtoja, ja seuraukset voivat olla usein kaikkea muuta kuin hyviä.

    Itsetuhoista käytöstä oli ennen lasta vuosien liiallinen alkoholin käyttö, lapsen syntymän jälkeen ajoittain esiin nouseva uhkapeliongelma. Pysyvää parisuhdetta en ole koskaan saanut ylläpidettyä. Huonommuutta ja häpeää tunnen aina, otsassani on leima!'erilainen, epäonnistuja' olenpa missä tahansa, kenen seurassa tahansa. Syyllisyys, kaikesta, on joka hetkinen seuralainen. Tulevaisuus ei anna mitään syytä odottaa mitään, paitsi lapsen osalta, toivon pystyväni kaikesta huolimatta antamaan eväät kunnolliseen elämään.

    Tulipa vuodatettua, keskittymiskyky ei riittänyt lukea viestiketjua kokonaan läpi, mutta sen verran huomasin että samoissa aiheissa mennään.

    Ihmeellistä että näin pitkän, ja varmasti puuduttavan tekstin sain aikaiseksi, koska keskittymiskyvyn puute estää ajoittain edes keskustelemasta kun ajatus ei pysy kasassa.

    Ai vielä, erinäisiä hoitojaksoja on psykpolilla ollut viimeiset 8v, päättyneet aina viimeistään vuoden kuluttua paikkakunnanvaihtoon tai tuntemukseeni olevani terve. Nyt olen syönyt 1 1/2v - 2v päivittäin Lamictal / Oxamin yhdistelmän, oxamin noussut 1-2kpl/vrk 2-4kpl /vrk, joskus päivä pari ilman oxamin. Kukaan ei ole hoitoa seurannut tänä aikana, tk;sta vaan reseptit uusittu kun olen kertonut niiden olevan elinehto työstä selviytymiseen. No nyt en sitten selviä taas vaihteeksi siitäkään.

    Hävettää tämä kaikki, pettymys itseen on valtava. Terapiaan vielä haluaisin, yrittämään jos tähän jotain helpotusta olisi mahdollista saada, vaikka kuluneet vuodet jo vievät uskoa tästä.

    Kiitos kun jaksoit lukea, tämän pintapuolisen selvityksen arjen hankaluuksistani. Ahdistaa jakaa tämä, ties vaikka joku tunnistaa tästä, mutta hävittävää ei kai ole. Voitettavaa vaan esim vertaistuen avulla.
     
  17. vierailija Vierailija

     
  18. vierailija Vierailija

  19. vierailija Vierailija

    Mulla on diagnooseina tunne-elämältään epävakaan persoonallisuuden häriö sekä paniikki-ja ahdistuneisuushäiriö. Hoitona psykoterapia, aikanaan söin lääkkeitä vuoden verran, lihoin liki 30kg tuon vuoden aikana enkä koskaan ole voinut niin pahoin, en henkisesti enkä fyysisesti. Lopetin lääkityksen omin päin. Parhaan avun saan juttelemalla psykoterapeutilleni, parempi kuin psykiatri josta en kokenut olevan hyötyä. Eniten epävakaudestani kärsii varmasti mieheni ja läheiseni. Tuskin edes itse ymmärrän kuinka "tuuliviiri" olenkaan mutta sille ei minkään voi kun tunne vie :( Munkaa voi tulla toimeen tai sit voi olla tulematta, ehkä itsekkäästi ajateltu mutta ei tuolla esim diabeetikkoa syytellä sairaudestaan... Kuulen monesti "no sä ootkin tollanen tunnevammainen".... That's me, take it or leave it. En mä nauti tästä, mut tän kanssa on elettävä. Ja yhtä helvettiä se on omankin pään sisällä ne lukuisat tunnemyllerrykset, itkuineen, masennuksineen.. Ja välillä taas iloineen ja onnineen...
     
Kaikki kentät ovat pakollisia
Luonnos tallennettu Luonnos poistettu

Jaa tämä sivu

Alibi
Anna
Deko
Dome
Erä
Hymy
Kaksplus
Kippari
Kotilääkäri
Kotiliesi
Koululainen
Ruoka.fi
Parnasso
Seura
Suomen Kuvalehti
TM Rakennusmaailma
Tekniikan Maailma
Vauhdin Maailma
Golfpiste
Vene
Nettiauto
Ampparit
Plaza
Muropaketti