Epäonnistunut kotiäiti

[Mietin vaan]

Tämä on tällainen "epäonnistuneen" äidin ruikutus. Täytyy vaan purkaa omia hölmöjä (suoritus)paineita. Ja joo, eihän kotiäitiydestä pitäisi tällaisia murheita ottaa.

Kyse on siitä etten ole oikein löytänyt omaa paikkaani kotiäitinä ja näissä paikallisissa mammapiireissä. Lapsen kanssa meillä on kivaa yhdessä mutta ollaan tosi paljon kahdestaan. Nyt kun lapsi on 1 v 2 kk ikäinen touhukas ja seurallinen taapero, tuntuu välillä kurjalta etten ole onnistunut hankkimaan mammakavereita, joilla olisi samanikäisiä lapsia. Ollaan käyty neuvolan äiti-vauvatapaamiset, muskarit, perhekerhot, perhekahvilat ja leikkipuistot läpi mutta aina olen jäänyt jotenkin ulkopuoliseksi vaikka varsinkin alussa yritin olla aktiivinen ja tutustua toisiin äiteihin. Nyt käyn niissä riennoissa vain sen takia, että lapsi saisi touhuta muiden lasten kanssa. Olen ujo ja ystävystyn verkkaisesti, mutta toisaalta olen sen verran sosiaalinen etten jää tuppisuuksi vieraassakaan seurassa vaan uskallan mennä juttelemaan muille. Joskus pyysin paria äitiä, joiden kanssa olin jutustellut enemmän, kahville luokseni ja kolmesti he kävivätkin. Vastakutsua ei tullut ja lopputulos oli se että nämä kaksi äitiä ystävystyivät keskenään ja alkoivat liikkua kahdestaan mutta minua ei pyydetty mukaan.

Yksi ystäväni sai lapsen suht samoihin aikoihin kuin minäkin ja hänen kanssaan tavattiin noin kerran viikossa vaikka asuttiinkin eri puolilla kaupunkia. Vuodenvaihteessa hän muutti perheensä kanssa toiselle paikkakunnalle ja sen jälkeen yhteydenpito on jäänyt puhelimen ja sähköpostin varaan.

Joten en siis kuulu näihin äiteihin, joista kaikki vauvalehdet kertovat. Äiteihin, jotka saavat perhevalmennuksessa, netin kautta, perhekerhossa tai leikkipuistossa kivoja mammaystäviä ja sitten kahvittelevat ja lounastavat näiden kanssa harva se päivä ja joiden lapsista tulee hyviä ystäviä. Olen se äiti, joka työntää aina yksikseen lastaan rattaissa, kun muut äidit kulkevat vaunulenkeillä pareittain. Olen se äiti, joka leikkipuistossa touhuaa lapsensa kanssa, kun muut äidit juttelevat keskenään. Olen se äiti, joka muskarin jälkeen pukuhuoneessa kuuntelee, kun muut äidit sopivat yhteisiä rientoja. Onneksi minulla on hyviä ystäviä joita näen iltaisin (he ovat töissä) - muuten tässä alkaisi jo miettiä mikä minussa on ihmisenä vikana kun ei äitikavereita löydy. Yksinäisyyden lisäksi tunnen välillä hassua syyllisyyttä niin kuin tuottaisin jollain tavalla lapsellenikin pettymyksen. Lapseni viihtyy niin hyvin toisten lasten kanssa että mietin teenkö väärin kun lapseni joutuu olemaan niin paljon kahdestaan kotona minun kanssani. Ja kaipaan myös silloin tällöin takaisin töihin ja aikuiseen elämääni, mikä sekin aiheuttaa syyllisyydentunteita. Minunhan pitäisi nauttia täysillä näistä lapseni ainutlaatuisista lapsuuden hetkistä jotka saan jakaa hänen kanssaan.

 

[Vertaistukea vailla]

Voi, niin tutulta kuulostaa! Minulla tosin ovat jo pikkulapsiajat takana, koska lapseni ovat jo koululaisia. Koko sen ajan, kun olen ollut äiti, olisin kaivannut äitiystävää, jolla on samanikäinen lapsi/samanikäisiä lapsia, mutta en ole sellaista saanut.

Molempien lapsien vauva-aikana kävin muskarissa saamatta yhtään äitiystävää. Esikoisen vauva-aikana olin tosin aivan ihmisraunio masennuksen vuoksi, joten en ollut sitäkään vähää sosiaalinen...

Olen myös persoonallisuudeltani jonkin verran estynyt. En uskalla tehdä aloitteita, koska en pidä torjutuksi tulemisesta. Minua ei myöskään kukaan koskaan pyydä mihinkään, vaikka sellaisessa tapauksessa olisin iloinen ja menisin mielelläni mukaan. Jos joskus jotain tutustumista olen uskaltanut yrittää, en saa vastakaikua. Monesti myös ihmettelen, millaiset ihmiset ovat suosittuja/ pidettyjä. Yleensä sellaiset jotka suuna päänä kehuvat itseään ja puhuvat vain omista asioistaan. No, se on kai sitä sosiaalisuutta? Sosiaalisuuden laadulla ei liene niin väliä?

Kaltaiseni empaattiset hiljaiset (tarvittaessa myös puheliaat, jos löytyy
yhteisymmärrystä), kiltit ja vaatimattomat ihmiset eivät ole toivottua seuraa!
Lapset kyllä (isompana) löytävät kaverinsa ilman sitä mammaystäväkuviotakin.

 

[Tsemmpp]

Muista, että lapselle riittää "leikkikaveriksi" pelkkä äiti tai isä noin 3-vuoden ikään saakka ja silti kehittyy aivan normaaliksi eli älä ota paineita ainakaan tuosta leikkikaverien järjestämisestä. Ja on vain hienoa, että lapsesi viihtyy myös muiden lasten seurassa. Osoittaa sosiaalista luonnetta =)

Eihän ne persoonat aina kohtaa ja se on harmi, jos ei löydy mammakavereita, varsinkin kun on yrittänyt liikkua monenlaisissa tapahtumissa. Minulla sattuu olemaan ns. mammakavereita, mutta useimmiten kuitenkin työntelen vaunuja yksikseni lenkillä (minua se ei haittaa), koska harvemmin ne minun kaverit harrastavat yhdessä lenkkeilyä). Ja hiekkiksellä, minusta on hienoa, että puuhastelet LAPSESI kanssa. Onhan lapsesi niin pieni, että pitää siinä vierellä ollakin vahtimassa eikä vaan keskity juttelemiseen muiden vanhempien kanssa. Meillä kyllä useimmiten käy niin, että vanhemmat kaikki leikkivät lapsien kanssa ja jutellaan siinä se mitä ehditään Ei me noin pieniä lapsia yksin jätetä puuhastelemaan. Se, että muut sopivat menoja esim. muskarin jälkeen, voi kyllä varmaan tuntua kurjalta, jos muutenkin olo tuntuu yksinäiseltä Ei tästä sinulle varmaan mitään hyötyä ole... mutta jos haluat lisää kavereita, niin sinun pitää vain sinnikkäästi vielä ehdottaa tapaamista leikkikentälle/lenkkeilyä/kahvittelua... mutta ei siis aivan ventovieraille )

 

[Myhmy]

Kurjaa, että sinulla on tuollaisia tuntemuksia ja kokemuksia. Ensimmäiseksi haluan sanoa, että et sinä tuon perusteella ole mikään epäonnistunut äiti! Uskon, että sinulla on paljon kohtalotovereita, sillä kyllä tuolla kaduilla ja kaupungissa näkee mielestäni useammin yksin kulkevia äitejä kuin parittain kulkevia. Ja kuten edellä on todettu, lapsesi ei kärsi tuossa iässä vielä kavereiden puutteesta, äiti riittää ihan hyvin.

Itsekin kuuluin noihin "yksinäisiin" äiteihin ekan lapsen synnyttyä. Asuinalueeltamme ei vain löytynyt samanhenkistä äitiä. Käytiin lapsen kanssa kyllä perhekerhossa ja puistossa ja rupateltiin niitä näitä, mutta kahvittelukavereita ei löytynyt. Tosin en kyllä aktiivisesti etsinytkään. Sitten kun kakkonen syntyi, muutimme alueelle, jossa oli taas paljon samanhenkisiä äitejä ja seuraa löytyi paljonkin.

Oletko koettanut etsiä äitikaveria netistä? Esim. Vauva-lehden sivuilla on (tai ainakin on ollut) keskustelupalstalla sellainen "etsitään äitikaveria" -tyyppinen palsta. Ujohko ihminen voisi sitä kautta tutustua toisiin yksinäisiin äiteihin, joilla on sama tarve.

 

[erakkoäiti]

lohdutuksen sana: älä ihmeessä ota paineita vauvalehden "mammakaveri"-jutuista, ne ovat nyt aina sellaista kiiltokuvameininkiä muutenkin.

Itse en kaipaa enkä oikeastaan edes halua mammaseuraa, sillä olen persoonallisuudeltani ja kiinnostuksen kohteiltani niin päinvastainen paikkakunnan kotiäiteihin verrattuna ettei meillä ole mitään yhteistä - muuta kuin ne lapset. Pelkät lapset eivät riitä valitettavasti ystävyyden "liimaksi", eli jos muuta yhteistä ei ole tai hengenheimolaisuutta ei tunne, niin ei pidä sitä väkisin yrittämän.

Itse olen ns. yhteiskunnallisesti valveutunut, uraorientoitunut, feministi, kasvatan lapseni sukupuolineutraalisti jne, ja nämä eivät todellakaan ole mammapiireissä kovin kovassa kurssissa olevia juttuja. Monet kotiäidit ovat minun mielestäni kovin perinteisiin arvoihin ja patriarkaaliseen yhteiskuntaan päin kallellaan (eivät aina edes tietoisesti mutta eivät ehkä osaa kyseenalaistaa perinteitä ja vanhoja tapoja) ja siksi omat valintani saavat aina ihmetystä ja "silmienpyörittelyä" osakseen. Mutta se ei haittaa minua, sillä en ota paineita mammakaveruudesta. Mielestäni tämä mammakaverijuttukin on sellainen vähän yhteiskunnallisesti ohjaava ilmiö, eli naisten pitäisi "automaattisesti" seurustella toisten äitien kanssa ja viettää aikaa yhdessä. Näin ikäänkuin niputetaan äidit/naiset homogeeniseksi laumaksi. Äitejä on monenlaisia ja mielestäni yksin oleva (tai jopa viihtyvä, niinkuin minä) ei ole todellakaan mitenkään huono äiti. Homman ydin on se, että ei pidä syyllistyä median antamista roolimalleista, muiden äitien kommenteista jne.

 

[Miramaria]

Älä luule, että sinussa on vikaa! Aika paljon riippuu alueesta jossa asuu. Mekin asuttiin aluksi (kun esikoinen oli vauva) sellaisella alueella jossa asuu keskimäärin ehkä hieman varakkaampia ihmisiä, aika vähän lapsiperheitä ylipäätään. Eli lähellä keskustaa, jossa oltiin asuttu jo ennen lapsia. Sieltä ei saatu yhtään kaveria. Sitten kun muutettiin lähiöön, niin saatiin heti paljon kavereita. Tästä ei ehkä ollut kovin paljon käytännön apua, mutta et tosiaan ole ainoa joka on ollut samassa tilanteessa...

 

[miramaria]

Itse olen ns. yhteiskunnallisesti valveutunut, uraorientoitunut, feministi, kasvatan lapseni sukupuolineutraalisti jne, ja nämä eivät todellakaan ole mammapiireissä kovin kovassa kurssissa olevia juttuja. Monet kotiäidit ovat minun mielestäni kovin perinteisiin arvoihin ja patriarkaaliseen yhteiskuntaan päin kallellaan (eivät aina edes tietoisesti mutta eivät ehkä osaa kyseenalaistaa perinteitä ja vanhoja tapoja) ja siksi omat valintani saavat aina ihmetystä ja "silmienpyörittelyä" osakseen. Mutta se ei haittaa minua, sillä en ota paineita mammakaveruudesta.

Itsekin olen mielestäni yhteiskunnallisesti valveutunut, feministi, pyrin kasvattamaan lapseni sukupuolineutraalisti (tosin en mene siinä äärimmäisyyksiin). Kamalan uraorientoitunut en ehkä tällä hetkellä ole, mutta yliopistossa opiskelen. Tämä ei ole mitenkään estänyt minua saamasta ns. mammakavereita. Meitä on tosiaankin niin moneen junaan!

Pakko oli vielä lisätä tämä...
Mutta älä siis menetä toivoa!

 

[miramaria]

Mutta älä siis menetä toivoa!

Tämä siis ap:lle, ei erakoäidille!

 

[tuttua juttua!]

Itselläni on kohta 7kk tyttö ja eipä mammakerhoilut ole ottanu tuulta alleen edelleenkään. Ja siitähän seuraaä se, ettei tällä äidillä juuri noita toisia äippä kavereita ole. Muskarista ei ole irronnut kuin puolituttuja. Syynä pidän omaa itseäni, kun en järin sosiaalinen ole ja ajatusmaailmani on hivenen muista "tavallisista" äideistä poikkeava. Näytän myös todella paljon nuoremmalta kuin olenkaan, usein luullaan teiniäidiksi eikä se rohkaise toisiakaan äitejä ottamaan kontaktia pakollisia tervehdyksiä lukuun ottamatta. Ehkä juuri tuo nuori ulkonäköni on monestikin suurin syy siihen, että toisiin äiteihin (oman ikäisiin) on hirvittävän hankala tutustua.

Itse en juurikaan paineita ole moisesta ottanut, mutta ajan kuluessa toivoisin toki, että lapsellani olisi ikäisiään kavereita.

 

[khlhlh]

Minä tutustuin äiteihin ihan puistossa. Kävin sitkeästi lähellämme olevassa puistossa, joka oli suosittu. Siellä pikkuhiljaa tutustuin toisiin äiteihin. En tapaillut heitä kahvittelun merkeissä, mutta minulle riitti, että joka päivä tiettyyn aikaan tapasimme puistossa ja vaihdoimme kuulumiset siellä. Oikeastaan niitä syvempiä suhteita tuli vasta sitten, kun lapsi meni päiväkotiin ja sitä kautta lapset halusivat nähdä bestiksiään myös viikonloppuisin. Onneksi oli samassa elämäntilanteessa olevia pariskuntia (suunnilleen saman ikäisiä, joilla myös vain yksi lapsi), joten juttua riitti hyvin. Alussa varmaan pari vuotta nähtiin vain puistoissa tai vietiin/tuotiin lapsia kyläilemään, kunnes kahden kaveriperheen kesken suhde syveni ystävyydeksi.

Pääasia on, että sinulla on aikuiskavereita, vaikka ne sitten olisi vain lapsettomia aiempia kavereita. Ihan varmasti löytyy niitä ystäväperheitä myöhemminkin, kun sopiva nainen löytyy kohdallesi.

 

[Tsemmpp]

Erakkoäiti, minua jäi kiinnostamaan, että mitä on "sukupuolineutraali kasvatus"? En siis ollenkaan ole kriittinen, minua vain kiinnostaa, että mitä sillä tarkoitetaan, miten sitä toteutetaan? Olen itsekin siitä kiinnostunut ja minua ei aina nuo "perinteiset arvot" oikein nappaa ja itsellenikin on silmiä välillä pyöritelty joissain piireissä. Olen kyllä sattunut saamaan myös samanhenkisiä mammakavereita, joten ei kaikki kotiäidit todellakaan ole niitä perinteisten arvojen kannattajia

Meillä siis sukupuolineutraalius kasvatuksessa on tarkoittanut sitä, että ei valita vaatteisiin pelkästään poikien/tyttöjen värejä, vaan valitaan ne ulkonäön ja mukavuuden perusteella ja että näytämme kotona lapselle mallia siitä, että sekä äiti että isä tekevät samoja kotitöitä ja hoitavat lasta, ja että emme ehdoin tahdoin yritä saada poikaa leikkimään autoilla tai tyttöä leikkimään nukeilla (kärjistetysti).

Olen vain joskus miettinyt, että olisiko sittenkin hyvä, että jollakin tavoin kuitenkin korostettaisiin, että on poika tai tyttö, ettei sitten tulisi samasta sukupuolesta kiinnostunutta vanhempana? Jos siis kaikki on tosi neutraalia, niin mistä lapsi tietää, että myöhemmin poikien "pitäisi" olla kiinnostuneita tytöistä ja toisin päin, jos lapsena on korostettu, että tyttöjä ja poikia pitää kohdella samalla tavalla (=ovat samanlaisia)?

Anteeksi, kun tämä viesti on ihan sivuraiteilla!!

 

[Uusi ketju!]

Erakkoäiti, minua jäi kiinnostamaan, että mitä on "sukupuolineutraali kasvatus"? En siis ollenkaan ole kriittinen, minua vain kiinnostaa, että mitä sillä tarkoitetaan, miten sitä toteutetaan?

Tästä oma ketju pliis, minuakin kiinnostaa

 

[Kultatomu]

Täällä kohtalotoveri ilmoittautuu! On kyllä tosi yksinäinen fiilis välillä. Mun lapsi on nyt 1 v 10 kk ja olen hoitovapaalla kotona. Kaveripiirini oli aika pieni ennen lasta, mutta nyt lapsen saannin jälkeen olen ihan eri tilanteessa kuin kaverini. Ovat töissä tai lapsettomia.

Samassa pihapiirissä on kyllä äitejä, mutta tuntuu, etten saa heistä parempaa kaveria, kuin että löpistään pihalla jotain, jos satutaan samaan aikaan siihen menee. Ovat ihan ystävällisiä ja puheenaiheita riittää.

Vielä pahemmalta tuntuu, kun muut pihapiiriläiset ovat löytäneet toisensa ja lähtevät yhdessä vaunuilemaan tai menevät toistensa luo kylään. Ja mä jään ulkopuolelle. Kyllä mulle soitettiin muutamia kertoja ja mä soitin myös (puh numerot kerran vaihdettiin alussa) ja menin pihalle sovittuun "tapaamiseen", mutta se soittelu jotenkin jäi, huomasin, että muut tapaavat, mutta mua ei vaan enää pyydetty mukaan. Kahvilassa olen muutaman kerran käynyt, mutta siellä oli jo valmis sisäpiirijengi. Mä kanssa mietin, mitä vikaa mussa oikein on. Olen mielestäni ihan normaali ihminen, en mikään sisäänpäinkääntynyt mutten mikään hölösuukaan, vaan siltä väliltä. En sit tiedä missä mättää.

 

[reetta.]

Mulla oli tuollainen olo esikoisen vauva-aikaan, koko sen ajan ennen kuin menin töihin takaisin. Onnekseni yksi ystäväni sai lapsen samaan aikaan ja asui siis lähellä, meistä tuli oiva vertaistuki toisillemme. Ilman tätä ystävää olisin ollut pulassa, sillä hän oli ainoa mammakaveri... sitten jäin kotiin odottelemaan kuopusta, ja esikoinen oli jo leikkikenttäiässä. Leikkiksellä sitten tutuistuin useisiin äiteihin, ei tosin olla hirveästi oltu muuten tekemisissä, mutta mukava on aina kuulumisia vaihtaa tai sopia tapaamisiakin. Aluksi muuten oli kerhoissa yms. ulkopuolinen olo, kun muut olivat tuttuja keskenään. Eihän siihen muuta tarvita, kuin tuollainen seikka, että menee uutena jonnekin. Sitkeästi kävin ja sain tuttuja, osa hyviäkin tuttuja! Ei kannata heti luovuttaa! Muuten emme hirveästi ole tapailleet kyllä näiden tuttujen kanssa, mutta toisaalta en ole sitä nyt kaivannutkaan niin paljon. Kahden kanssa on muuten kotona kiireempää, ja esikoisen myötä noita kerhoja jne. riittää! Kotona on nyt ollut paljon mukavampaa.

 

[Ihmiset on erilaisia]

No, ihmiset vaan on erilaisia ja aina ei kemiat kohtaa. Varmaan samanlaisia kokemuksia ja pettymyksiä tulisi vastaan jos yrittäisi saada uutta ystävää ja lähtökohtana siihen olisi vaikka yhteinen harrastus. Moniko on ollut niin onnekas, että harrastuksen kautta on löytynyt tosiystävä jota tapaa myös harrastuksen ulkopuolella? Aivan. Ei mahdotonta, muttei kovin yleistäkään.

Ei siis kannata heittää kirvestä kaivoon, mutta pitää olla myös realistinen. Eikä ainakaan miettiä onko omassa itsessä vikaa, sillä varmasti syy ei löydy peilistä.

 

[%%%%%]

Mekin käydään muskarissa ja perhekerhossa, mutta ei olla tavattu kerhossa käyviä äitejä ja lapsia "vapaa-ajalla". Mä kyllä uskon että se on itsestä paljon kiinni. Jos pyytäisin jotain kahville tai kävelylle, niin varmaan löytyisi seuraa. Olen itse vaan myös vähän ujo enkä jotenkin saa kysyttyä. Sitä ehkä ajattelee että jos toinen ei tykkääkään minusta tai häntä ei kiinnosta. Mua ahdistaa ajatuskin että pitäisi jossain puistossa alkaa juttelemaan jollekin äitiporukalle ja tavallaan "tunkea" siihen mukaan. Enkä koskaan semmoisessa ryhmässä varmasti tutustuisi keneenkään niin, että sieltä löytyisi oikein pitkäaikainen ystävä. Mutta siis ihan sen takia, että en vaan tunne oloani mukavaksi tilanteessa jossa täytyy mennä uutena ihmisenä tutustumaan toisiin. "Kontrolloidussa" ympäristössä, kuten muskarissa tai kerhossa, se onnistuu paremmin. Perhekerhossa meillä olikin puhetta, että tavattaisiin kesälläkin kun kerhoja ei ole, toivotaan että toteutuu. Olisi niin kiva saada kavereita tästä läheltä. Omat ystävät asuvat pääosin eri kaupungeissa kuin me, vain pari ystävää on täällä kotikaupungissa ja he käyvät töissä, joten aika on kortilla. Varsinkin niiden, joilla on myös lapsia.

 

[erakkoäiti]

anteeksi että tämä nyt ei liity alkuperäiseen aiheeseen, mutta kun joku kysyi tuosta sukupuolineutraalista kasvatuksesta, niin vastaan siihen.

Sukupuolineutraali kasvatus on sellaista, että lasta ei tietoisesti tai tiedostamatta ohjata stereotypisiin käyttäytymismalleihin, valintoihin tai toimintoihin. Usein "epäfeministit" haukkuvat tätä kasvatustyyliä sillä argumentilla että tytöistä ei pidä tehdä väkisin poikia tai päinvastoin. Siitä ei tässä siis missään nimessä olekaan kyse, sillä on ihan OK että tyttö on tyttömäinen - mutta vain silloin jos lapsi ITSE niin haluaa, ei siis ohjattuna ulkopuolelta.

Omassa kasvatuksessa asia näkyy mm. näin:

- sukupuolineutraalit värit vaatetuksessa, paitsi jos lapsi itse valitsee toisin (yleensä ei valitse, vaan tyttö ja poika molemmat pitävät keltaisesta, vihreästä jne)
- ei tyttöjen leluja tytöille/poikien pojille, vaan molempia on tarjolla ja leluja ostetaan ristiin (esim. joululahjaksi nukke pojalle, auto tytölle, saavat sitten päättää miten leikkivät ja millä)
- isä ja äiti tekevät kotona esimerkkinä kaikkia töitä. Isä siis kokkaa, siivoaa, pyykkää, ja äiti vaihtaa autonrenkaat, nikkaroi, korjaa katon jne. Tässäkin kuitenkin kohtuus kaikessa eli väkisin ei tehdä väärinpäin vaan niin että kumpikin saa tehdä kaikkea
- ollaan erityisen tarkkana miten asioista _puhutaan_. Esim. jos naapurin mies nikkaroi, en sano että "setä poraa ja sahaa" vaan että "aikuinen poraa ja sahaa". Juuri nämä vahingossa tulevat lausahdukset muokkaavat lapsen käsitysmaailmaa todella paljon, ja näistä sukupuolittuneista termeistä pieni lapsi oppii tosi nopsaan että sedät korjaa autoja, tädit hoitaa kotia. Tätä siis emme lapsille halua opettaa
- lasten "sukupuolisesti sekundääristen taipumusten" tukeminen, eli poikia kehutaan empaattisuudesta, hoivaavuudesta ja tyttöjä reippaudesta, rohkeudesta ja omista mielipiteistä.
- monipuolisen ja hyväksyvän maailmankuvan ilmaisu. pienestä pitäen on jo kerrottu että jotkut tykkää tytöistä, jotkut pojista, perheessä voi olla kaksi äitiä tai kaksi isää, mies voi haluta pukeutua tädiksi jne. Kaikki nämä siis kerrotaan neutraalisti ja kiihkottomasti, eikä kauhistellen
- ei-toivottujen vaikutteiden kitkeminen. Esim. oma isäni on aina jankannut sitä että naisista ei ole mihinkään, naiset ovat miehiä alempiarvoisia, tytöt ovat tyhmiä. Tällaiseen paikkaan vien lastani kylään valvotusti ja jälkikäteen selitän että pappa on oman aikakautensa vanki ja nykyään asiat ovat toisella tavalla.

Tavoite ei siis ole kapinoida luontoa vastaan, tai pakottaa esim. empaattista tyttöä agressiiviséksi tai vice versa, reipasta poikaa nyhveröksi. Tavoite on että lapsi saa kasvaa omien halujensa ja ominaisuuksiensa mukaiseksi yksilöksi joka tiedostaa maailman monimuotoisuuden ja osaa arvostaa erilaisuutta.

Tuli mieleen juuri naapurin "perinteinen perhe" jossa poika olisi halunnut valita uudeksi polkupyöräksi vaaleanpunaisen fillarin. Poika ei todellakaan saanut haluamaansa vaan perinteisen poikien pyörän ja kaupan päälle äiti kauhisteli pojan taipumusta vaaleanpunaiseen ja isä vielä haukkui pojan että laitetaanko seuraavaksi hame päälle vai mitä oikein meinaat! Juuri tällaista meininkiä vastaan siis sukupuolineutraali kasvatus kapinoi

 

[-ap]

Kiitoksia palautteesta, kannustuksesta ja ajatuksista. Tottahan se on ettei alle 3-vuotias välttämättä tarvitse muuta seuraa kuin vanhempansa, mutta kyllä olen omasta taaperostani huomannut, että tämä nauttii toisten lasten seurasta ja on paljon hyväntuulisempi niinä päivinä kun käymme perhekahvilassa tms. Sen takia jaksankin kulkea näissä riennoissa vaikka ne eivät itselleni niin antoisia olekaan. Ja jos myönteiseltä kannalta ajattelee (niin kuin tietty pitääkin), niin ainakaan ei tarvitse huolehtia siitä etteikö lapsi aikanaan viihtyisi myös päivähoidossa.

Olen näissä kotiäitiympyröissä huomannut että aika paljon äidit liikkuvat pareittain tai pienissä porukoissa entuudestaan tuttujen äitien kanssa. Esim. muskarissa olin ainoa äiti joka tuli ns. yksikseen lapsen kanssa. Kaikilla muilla oli muskarissa entuudestaan tuttu äitikaveri. Samaan ilmiöön törmää perhekahvilassa ja -kerhossa. Tuntuu että etsikkoaikani mammakavereiden löytämisen suhteen on mennyt ohi. Paras ajankohta olisi kai ollut pikkuvauva-aika, jolloin muutkin samassa tilanteessa olevat etsivät kavereita ja vertaistukea. Nyt taaperovaiheessa monilla on jo luotuna äitikaveripiirinsä ja -verkostonsa ja ulkopuolelle jäänyt joutuu vaan sinnittelemään.

Mutta se on varmasti totta että pitää olla realisti sen suhteen ettei kaikkialta löydä kavereita. Itse olen saanut aikuisiällä uusia ystäviä harrastuksen kautta, joten siinä mielessä olen onnekas. Ja pitäisi vaan jaksaa puskea mukaan äitiporukoihin ja kysellä lähtemään milloin minnekin, mutta kun aikanaan ehdotin muutamalle äidille esim. BabyBioon tai kirpparille lähtöä ja sain vain "emmä viitsi lähteä elokuviin, kun se on niin vaivalloista vauvan kanssa" tai "emmä taida"-tyyppisiä vastauksia, en rohkene enää esittää mitään kutsuja. Sitä on vaikea olla ottamatta henkilökohtaisesti ja kyllä sitä hiukan tuntee tulevansa torjutuksi, vaikka kyse olisikin tosiaan vain siitä että kyseinen henkilö kokee lapsen kanssa liikkumisen työlääksi tms.

 

[erakkoäiti minäkin]

Minäkin kuljeskelen 1,5 v taaperoni kanssa aina yksikseen tai tietty miehen kanssa. Asia ei vaivaa millään tavalla. On mukavaa, kun ei ole tarkkoja aikatauluja, milloin pitäisi lähteä jonkun kanssa jonnekin. On kyllä käyty muskarit ja perhekahvilat, mutta en sinällään edes kaipaa sieltä mitään syvempää tuttavuutta. Ainoastaan lapseni takia niissä käyn. Olen erakkoluonne eikä minulla ole mitään syviä ystävyyssuhteita muutenkaan. Viihdyn kotona ja perheeni parissa ja tykkään heidän seurassaan käydä kaikissa mahdollisissa paikoissa, mitkä meitä kiinnostaa.

 

[Annina*]

Meilläkin kuljetaan kerhoissa ja muskarissa. Koen sopeutuneeni hyvin porukkaan, mutta toisaalta en koskaan ole odottanutkaan, että näistä tapahtumista saisi muita kuin tuttavia, ja korkeintaan kaverin tai pari. Sellaiset järjestöhommat ym, joissa tosissaan painetaan yhdessä töitä ja saavutetaan jotain, on sitten asia erikseen kuin pelkkä harrastelu, niistä saa yleensä ystäviäkin, koska ollaan jo opittu toimimaan yhdessä myös ristiriitatilanteissa. Joten ap, mun mielestä sun asiat on niin hyvin kuin kohtuudella voi odottaa. Varsinkin, kun lapsesi on niin pieni, ettet varmaan montaa kuukautta ole ehtinyt käydä harrastelemassa.

Tiedän kyllä miltä tuntuu olla yksinäinen. Kun lapseni syntyi, kaksi parasta (ja ainoaa lapsellista) ystävääni muuttivat toiselle paikkakunnalle. Samaan aikaan huomasin, että mun ystäväpiiri oli jättänyt minut kutsumatta moniin yhteisiin tilaisuuksiin, siis suorastaan syrji. Se tuntui todella pahalta, koska ollaan hyviä ystäviä, asuttu yhdessä ja jaettu monet ilot ja surut. En vieläkään ymmärrä, mitä tapahtui, koska ihan varmasti en ollut mikään pelkkään vauvaan hurahtanut äiti. Mutta siltikään en ladannut odotuksia muille äideille, koska ihan järjellä ajateltuna siinä joutuu pettymään - eihän se heidän hommansa ole olla mulle kaveri vain koska olen sitä vailla.

Pikkuhiljaa asiat alkoi sit rullaamaan. Vauva kasvoi, ja pääsin näkemään lapsellisia ystäviäni toisessa kaupungissa. Naapuriäideiltä tuli kutsu tuoda lapsi hiekkalaatikolle, ja järjestin heidän kanssan yhteisen lastenjuhlat.Sen jälkeen olikin helppo alkaa tutustella paremmin heihin. Perhekahvilassa siirryin kahvilavastaavaksi, ja saan näin tavata aina kaikki uudet äidit ja omalta osaltani luoda avoimempaa kahvilakulttuuria. Puolituttujen äitien kanssa aloitettiin oma muskari. Virallisten muskarilaisten kanssa vaihdettiin yhteystietoja, ja yhden kanssa käytetään koiria yhdessä iltalenkillä. Jossain vaiheessa myös aloin saada yhteydenottoja vanhoilta kavereilta, joilla oli pieniä lapsia ja jotka oli kuulleet mun saaneen vauvan. Heidän kanssaan on myös kyläilty nyt puolin ja toisin. Joten kyllä tämä tästä. Vaikkei olla ystäviä vielä, niin nautin kuitenkin rupattelusta ja yhdessäolosta. Kaikki vaan ottaa aikaa. Ajattelen, että lapsen saaminen on minun kohdallani ollut myös sosiaalinen kriisi, niin paljon pitää rakentaa uusiksi. Näin vain on, minkäs teet. Ei auta kuin malttaa odottaa ja antaa asioiden kehittyä.

Tsemppiä sulle, älä luovuta. Ehkä jo vuoden päästä tilanne on toinen - tai kahden.

 

[Uusi ketju!]

anteeksi että tämä nyt ei liity alkuperäiseen aiheeseen, mutta kun joku kysyi tuosta sukupuolineutraalista kasvatuksesta, niin vastaan siihen.

Suurkiitokset! En tiedä tarvitaanko tästä omaa ketjua, sain jo tästäkin tosi paljon irti. Mutta ehkä kysymyksiä herää jatkossa lisää.

Sori myös mun puolesta ap ja muut, että menee asian vierestä Alkup. ketjussa myös tärkeää ja hyvää asiaa, kiitos kommentoijille.

 

[ModestyB]

Tuntuu että etsikkoaikani mammakavereiden löytämisen suhteen on mennyt ohi. Paras ajankohta olisi kai ollut pikkuvauva-aika, jolloin muutkin samassa tilanteessa olevat etsivät kavereita ja vertaistukea. Nyt taaperovaiheessa monilla on jo luotuna äitikaveripiirinsä ja -verkostonsa ja ulkopuolelle jäänyt joutuu vaan sinnittelemään.

Älä heitä pyyhettä kehään. Alueelle muuttaa varmasti uusia ihmisiä. Lisäksi osa vanhoista lähtee töihin ja silloin nämä vanhatkin klikit purkautuvat. Pitempään kotona olijat joutuvat joka tapauksessa säännöllisin väliajoin hakemaan uusia kotiäitikavereita, koska tosiaan töissäkäyvien kavereiden kanssa ei voi arkisin niin olla yhteydessä, puistokavereita kaipaavat monet, niin äidit kuin lapset.

Olin lähes 7 v. kotona 3 lapsen kanssa ja sinä aikana tuli laaja äitikaveripiiri, mutta oikeastaan enemmän vasta toisen lapsen synnyttyä. Äitejä myös vaihtui pakon sanelemana, koska osa lähti töihin, mikä oli haikeaa, mutta väistämätöntä. Ei tietenkään lopetettu täysin yhteydenpitoa kaikkien töihinmenijöiden kanssa, mutta ei vain löydy enää aikaa olla yhdessä sillä tavalla, vaikka asutaan lähellä. Sama juttu nyt itse töihin lähdettyäni, en vain voi pitää yhteyttä kotona edelleen olevien kanssa niin paljon kuin haluaisin.

Kaikki äidit eivät halua puistokavereita, monet pakit olen itsekin saanut. Enkä toisaalta aina ole jaksanut lähteä mukaan toisen äidin keskustelunavauksiin ihan omista syistäni, vaikka äiti olisi kivalta vaikuttanut. On ollut sairastelua ja valvomista tai jotain muuta pohdittavaa juuri silloin. Tai vain sellainen päivä, ettei jaksa/ehdi olla sosiaalinen.

Jotkut äidit miettivät kovasti käytännön asioita, esim. ettei kehtaa hieman tuntemattomampaa kutsua kotiinsa, kun ei ole siivottu. tai että lähtee mielummin vain kaksistaan jonkun kanssa kaupungille, kun kaksien rattaiden kanssa voi kulkea vierekkäin, kolmien ei jne. Itse en jaksa tuollaisista stressata, siksi on ollut yllätys, millaisia perusteluja ihmisiltä joskus kuulee valinnoilleen . Pahaa tai tahallista henkilökohtaista torjuntaa harvoin kukaan tarkoittaa.

 

[hippatsuikka]

Minäkin olin esikoisen kanssa oikeastaan kotona vain kahdestaan. Toisen lapsen synnyttyä tuli oltua aktiivisempi esikoisen vuoksi.

Itselleni tuli äitikavereita vasta esikoisen aloitettua päivähoidon. Osallistuin päiväkodissa kaikkiin vanhempainiltoihin yms. ja juttelin rohkeasti muille vanhemmille. Parhaiten kavereita tuli siten, että lapset halusivat nähdä niitä kivoja tarhakavereita lomilla ja viikonloppuisin, joten siinä vaiheessa edettiin puhelinnumeroiden vaihteluasteelle.

Asumme edelleen samalla asuinalueella, joten moni tarhakaveri on nyt esikoisen koulukaveri. Nyt kaveripiiri on jo varsin laaja minullakin, vaikken tuntenut ketään silloin, kun muutin miehen perässä paikkakunnalle. Ihan helppoa ei ole ollut, mutta kodista ei tule kukaan hakemaan, se on selvä.

 

[Alkuperäiselle lohtua]

Ensinnäkin ketjun aloittaja, et ole todellakaan epäonnistunut! Sosiaalisen verkoston luominen pikkulapsivaiheessa ON haastavaa. Itse olen ihan tuurilla löytänyt yhden tuttavaperheen, mutta muuten on elämä ollut aika köyhää sosiaalisesti. Lapseni on nyt 3-vuotias.

Minua itseäni vaivaa ujous ja myös varautuneisuus. Olen kokenut elämässäni aika kovia ja olen pelokas päästämään ventovieraita lähelleni. Niinpä tutustuminen kestää hyvin kauan ja sittenkin saatan paeta, jos vastapuoli osoittautuukin sellaiseksi etten osaa luottaa. Tietenkin koen oman lapseni vuoksi syyllisyyttä asiasta.

Olen itse opetellut nauttimaan lapseni kanssa kahdestaan olosta. Meillä on ihan oikeasti mukavaa. Tehdään metsäretkiä, soitellaan ja lauletaan yhdessä, joskus käydään kaupungilla. Sosiaalinen puoli hoitunee tulevaisuudessa kerhoissa ja muskareissa. Kerhoissa on se kiva puoli, että lapsi saa seuraa, muttei itse tarvitse olle pakosti sosiaalinen.

Leikkipuistojen suhteen olen ihan toivoton. En osaa jutella ventovieraille äideille ja tuntuu että "virallisiin" puistoaikoihin (Aamupäivä 10-12) noissa puistoissa on hirmu itsevarmoja äitejä, joilla on jo valmiiksi tiiviit kontaktit keskenään. Siellä vasta yksinäinen olo onkin.

Eipä tästä varmaan ole apua sinulle, mutta haluan painottaa ettei vika ole sinussa! Se on ihan tuurissaan, jos onnistuu jonkun tutun löytämään, varsinkin jos on vähänkin ujo / epävarma. Itse löysin helpotuksen, kun en edes enää odota löytäväni tuttavapiiriä tästä lähihiekkalaatikoilta ja nautin vaan lapseni kanssa olosta. Luotan, että lapsi kyllä löytää kaverit kerhoista, esikoulusta ja koulusta sitten aikanaan.

 

[kasvattajaäiti]

anteeksi että tämä nyt ei liity alkuperäiseen aiheeseen, mutta kun joku kysyi tuosta sukupuolineutraalista kasvatuksesta, niin vastaan siihen.

Sukupuolineutraali kasvatus on sellaista, että lasta ei tietoisesti tai tiedostamatta ohjata stereotypisiin käyttäytymismalleihin, valintoihin tai toimintoihin. Usein "epäfeministit" haukkuvat tätä kasvatustyyliä sillä argumentilla että tytöistä ei pidä tehdä väkisin poikia tai päinvastoin. Siitä ei tässä siis missään nimessä olekaan kyse, sillä on ihan OK että tyttö on tyttömäinen - mutta vain silloin jos lapsi ITSE niin haluaa, ei siis ohjattuna ulkopuolelta.

Omassa kasvatuksessa asia näkyy mm. näin:

- sukupuolineutraalit värit vaatetuksessa, paitsi jos lapsi itse valitsee toisin (yleensä ei valitse, vaan tyttö ja poika molemmat pitävät keltaisesta, vihreästä jne)
- ei tyttöjen leluja tytöille/poikien pojille, vaan molempia on tarjolla ja leluja ostetaan ristiin (esim. joululahjaksi nukke pojalle, auto tytölle, saavat sitten päättää miten leikkivät ja millä)
- isä ja äiti tekevät kotona esimerkkinä kaikkia töitä. Isä siis kokkaa, siivoaa, pyykkää, ja äiti vaihtaa autonrenkaat, nikkaroi, korjaa katon jne. Tässäkin kuitenkin kohtuus kaikessa eli väkisin ei tehdä väärinpäin vaan niin että kumpikin saa tehdä kaikkea
- ollaan erityisen tarkkana miten asioista _puhutaan_. Esim. jos naapurin mies nikkaroi, en sano että "setä poraa ja sahaa" vaan että "aikuinen poraa ja sahaa". Juuri nämä vahingossa tulevat lausahdukset muokkaavat lapsen käsitysmaailmaa todella paljon, ja näistä sukupuolittuneista termeistä pieni lapsi oppii tosi nopsaan että sedät korjaa autoja, tädit hoitaa kotia. Tätä siis emme lapsille halua opettaa
- lasten "sukupuolisesti sekundääristen taipumusten" tukeminen, eli poikia kehutaan empaattisuudesta, hoivaavuudesta ja tyttöjä reippaudesta, rohkeudesta ja omista mielipiteistä.
- monipuolisen ja hyväksyvän maailmankuvan ilmaisu. pienestä pitäen on jo kerrottu että jotkut tykkää tytöistä, jotkut pojista, perheessä voi olla kaksi äitiä tai kaksi isää, mies voi haluta pukeutua tädiksi jne. Kaikki nämä siis kerrotaan neutraalisti ja kiihkottomasti, eikä kauhistellen
- ei-toivottujen vaikutteiden kitkeminen. Esim. oma isäni on aina jankannut sitä että naisista ei ole mihinkään, naiset ovat miehiä alempiarvoisia, tytöt ovat tyhmiä. Tällaiseen paikkaan vien lastani kylään valvotusti ja jälkikäteen selitän että pappa on oman aikakautensa vanki ja nykyään asiat ovat toisella tavalla.

Tavoite ei siis ole kapinoida luontoa vastaan, tai pakottaa esim. empaattista tyttöä agressiiviséksi tai vice versa, reipasta poikaa nyhveröksi. Tavoite on että lapsi saa kasvaa omien halujensa ja ominaisuuksiensa mukaiseksi yksilöksi joka tiedostaa maailman monimuotoisuuden ja osaa arvostaa erilaisuutta.

Tuli mieleen juuri naapurin "perinteinen perhe" jossa poika olisi halunnut valita uudeksi polkupyöräksi vaaleanpunaisen fillarin. Poika ei todellakaan saanut haluamaansa vaan perinteisen poikien pyörän ja kaupan päälle äiti kauhisteli pojan taipumusta vaaleanpunaiseen ja isä vielä haukkui pojan että laitetaanko seuraavaksi hame päälle vai mitä oikein meinaat! Juuri tällaista meininkiä vastaan siis sukupuolineutraali kasvatus kapinoi

Mekin noudatamme kuvailemaasi sukupuolineutraalia kasvatusta jossain määrin;tarjoamme pojallemme kaikenlaisia leluja, vaatteet eivät ole pelkästään "pojanvärisiä", tuemme pojan herkää&empaattista puolta (mitä hänestä todella löytyy!) ja kotona teemme kumpainenkin kaikenlaisia kotitöitä.
Muutamaa asiaa tekstissäsi kuitenkin hieman kritisoisin. Sanoit, että olette erityisen tarkkoja miten puhutte asioista esim. "Aikuinen poraa ja sahaa" vs "Setä poraa ja sahaa". Jos lapsi näkee kuka on tekijänä, on se mielestäni lapsen aliarvioimista että sanoilla yritetään muuttaa sitä että tekijänä on mies/nainen. Kyllähän lapsi näkee ja ymmärtää, että setä siinä nyt sahaa tai täti hoitaa kukkapenkkiä. Tietysti voidaan keskustella lapsen kanssa siitä, että tekijänä voisi olla myös täti/setä, mutta lapsen näkemää ja kokemaa todellisuutta ei voi sanoin muuttaa. Tämän vuoksi kotona annetut esimerkit siitä, että naiset ja miehet osaavat tehdä samoja asioita ovat tärkeitä.
Toinen asia, mistä en ole samaa mieltä on se että pienille lapsille (tietenkin käsityksemme siitä, mikä on pieni lapsi voi olla eroava), ei mielestäni tarvitse lähteä alleviivaamaan sitä, että on olemassa naispareja ja miespareja, transuja, jne. Mielestäni on vain hyvä, että pienten lasten (tarkoitan tässä nyt alle 6-vuotiaita) elämä on tältä osalta mahdollisimman yksinkertaista ja selkeää, myöhemmin kun lapsi kiinnostuu sukupuolten välisistä suhteista tietysti hänen kanssaan keskeskustellaan asioista. Meillä on esimerkiksi muutama ystäväpariskunta, jotka ovat homoja. Emme lähde sitä millään tavalla erikseen alleviivaamaan, ennen kun lapsi alkaa asiasta kysellä. Myöskään ystävämme eivät ole millään tavalla innostuneita asiaa pienille lapsille selventämään. Eskari-ikäiset ovat sitten taas jo aivan erilailla pohtimassa ja kiinnostuneita naimisiin menosta, parisuhteista, jne ja toki heidän kanssaan sitten keskustellaan että on heteropareja, miespareja, naispareja. Eli keskustellaan asioista silloin kun lapsi on siihen valmis.

Mielenkiintoinen aihe, oma ketju tälle olisi tosiaankin ehkä paikallaan.