Epäsuperäiti

[Stressed, tired, bored]

Ongelmani on väsymys. Minulla on kaksi lasta. Hyperaktiivinen poika, joka on kolme vuotta ja kolme kuukautta vanha vauva. Tuntuu vaan, etten enää jaksa. Poika vaatii huomiota koko ajan, eikä nuku päikkäreitä. Koko sen ajan, jonka hän on valveilla, viihdytän poikaa parhaani mukaan. Leikitän, vien ulos, luen kirjoja jne. Se ei kuitenkaan riitä. Poika on pahantuulinen ja saa kiukkuraivareita milloin mistäkin. Olen itse aika herkkä ja pahimmillaan pojan kiukkuhepulin tullessa alan itsekin itkeä.

Vauva on ihana. Kitisee hänkin, mutta ei itke sentään koko aikaa ja nukkuu yöt melko hyvin.

Olemme päivisin puistoissa, mutta sekin elämä ja muut äidit lapsineen ovat alkaneet tökkiä. En enää jaksaisi puhua lapsiasioista ja tutustua koko ajan muihin perheisiin. En edes ole kovin sosiaalinen luonnoltani, mutta pojan takia on lähes pakko olla sosiaalinen sen pari tuntia päivässä. Tuntuu tosi raskaalta kysellä muiden lapsista muka kiinnostuneena, kun todellisuudessa ei voisi vähempää kiinnostaa. Siispä vain teeskentelen ja sekin alkaa uuvuttaa.

Koko elämä siis jotenkin rasittaa ja tökkii. Kotityöt puuduttavat ja inhosin niitä jo ennen lapsiakin. Masennus minulla on, ja saan siihen lääkkeitä, mutta en muuta apua. Mies auttaa iltaisin parhaansa mukaan, mutta vaatii joskus omaa aikaa toki hänkin.

Onko ketään muuta joka kokee näin, joka kokee olevansa kaikkea muuta kuin hymyisä superäiti? Tiedostan, että pitäisi olla koko ajan kiitollinen ja onnellinen, mutta silti olen usein niin väsynyt että vain itken ja mies ihmettelee mikä minua vaivaa.

 

[ohikiitäväää]

Onko ketään muuta joka kokee näin, joka kokee olevansa kaikkea muuta kuin hymyisä superäiti? Tiedostan, että pitäisi olla koko ajan kiitollinen ja onnellinen, mutta silti olen usein niin väsynyt että vain itken ja mies ihmettelee mikä minua vaivaa.

Minua auttoi töihinmeno. Olin pari vuotta kotona ja tunsin kutakuinkin samoin kuin sinä. Nyt jälkeenpäin ihmettelen, miten ihmeessä en tajunnut, että kyseessä oli todella lyhyt ja ohimenevä ajanjakso. Miten en osannutkaan nauttia siitä? Kaikille ei sovi kaikki. Tilannettani helpotti, kun toisen kotonaolovuoteni aikana eräs läheinen ystävä muutti samanikäisen lapsensa kanssa melkein naapuriin. Minäkään en ole mikään iloinen ja sosiaalinen tyyppi, vaan minun on vaikeaa löytää ystäviä esim. puistoista ja kerhoista.

 

[kdjfk]

Harva kovin mahtavasti jaksaa kolmivuotiaan ja vauvan kanssa kaiken aikaa. Todella hienoa et jaksat leikkia ja touhuta poikasi kanssa. Tosiasia on etta kolmivuotias tarvitsee jo toisten, ikaistensa lasten seuraa ja stimulointia hiukan eri tavalla. Kokopaivainen hoitopaikk, paivakoti olisi kaikista paras ratkaisu noin aktiiviselle lapselle. Toivottavasti se olisi teille mahdollista. Vauvassa ja kodinhoidossa on yhdelle aivan tarpeeksi. Masennus vaikutaa vuorovaikutukseen perheen sisalla ja poikasi saataa reagoida raivonpuuskilla ja kiukuttelulla saadakseen sataprosenttista huomiota. Toivon todella etta saisit lastenhoitoapua ja kodinhoitoapukan ei olisi pahitteeksi jos vain talous sallii. Joku harrastus missa lapset ei ole mukana voisi myos ola hyvaksi sinulle. Aikuisten ihmisten seura on tarkeaa. Moni putoaa kotona ollessaan kakkavaippa ja korvatulehduskuiluun.

 

[Tämä]

viesti ei nyt vamaan tule ap:n avuksi ollenkaan, mutta itse olen sitä mieltä, että lapsilla n. 3 vuoden ikäero on yksi rankimmista. Se 3 vuotias kun ei vielä osaa oikein keksiä itse tekemistä, mutta kaipaa kuitenkin tekemistä, niin sitä pitäisi sitten olla koko ajan viihdyttämässä... Sanon tämän vain siksi, että tosiaan ihmettelen miksi niin moni tekee lapset juuri tuolla ikäerolla. Juuri kun on päässyt taaperovaiheesta eroon, niin uutta heti perään. Jos joku pähkäilee lyhyemmän ikäeron ja tuon välillä, niin itse suosin kyllä lyhyempää ikäeroa, sillä tuossa vaiheessa niistä lapsista olisi toisilleen jo paljonkin enemmän seuraa, eikä joku tai molemmat koko ajan äidin lahkeessa kiinni... Meillä ollut ikäeroa 1,5 vuotta ja ollut ihan mahtava ikäero. Tietenkin on kaikenlaisia mustis lapsia ja eroja lapsissa muutenkin, mutta helpommin sitä pienenä tottuu, kuin että "vasta" 3 vuotiaana pitäisi oppia uusille tavoille... Tietenkin ihmisten elämäntilanteet ovat myös erilaisia, mikä ei mahdollista ihan millaista järjestelyä vaan, mutta siis jos on vaihtoehtoja, niin henkilökohtaisesti siis suosin lyhyempää ikäeroa...

Joka tapauksessa, tsemppiä ap:lle, vaikka tämä viestini ei nyt tullutkaan ihan sinulle...

 

[...]

3-vuotias kannattaisi laittaa edes johonkin kerhoon välillä, jotta saisit kahden keskistä aikaa vauvan kanssa.

Itse olen kyllä joutunut kokemaan sen ettei ikäeroa voi kauheasti suunnitella - lapsi kun tulee sitten kun on tullakseen, ja jokaisessa ikäerossa on omat hyvät ja huonot puolensa. Esikoinen reagoi aina jotenkin uuden lapsen tullessa taloon...

 

[ehhh]

Itse olen kyllä joutunut kokemaan sen ettei ikäeroa voi kauheasti suunnitella

Kyllä voi, ainakin sitä ettei ikäero ole liian pieni - sitä kutsutaan ehkäisyksi, kysäiseppä lääkäriltäsi.

 

[tiinaliisa]

Meneepä ohi aiheen. Mutta ei varmaan kovin moni muukaan vauvan ja 3-vuotiaan äiti kyllä tunne itseään superäidiksi kovin usein, vaan pikemminkin päin vastoin... En kyllä laittaisi esikoista kokopäivähoitoon, kuten joku tuossa ehdotti. Se lisää helposti mustasukkaisuutta kun tuntee jäävänsä huomiotta. Ja muutenkin, päiväkoti on aika rankka paikka kun on paljon ihmisiä ja meteliä, en veisi kokopäivähoitoon jos ei olisi työssäkäynnin takia pakko. Seurakunnan kerho ja puistotäti ovat olleet meillä tosi hyvä ratkaisu. Löytyykö teiltäpäin jotain vastaavaa?

 

[Miksi pitäisi olla "superäiti"]

Ja mikä sellainen oikein on??

Toi on jo sananakin aivan kauhea. Sinä olet lapsillesi paras mahdollinen äiti, sinun ei tarvitse yrittää olla mikään superäiti.

Mutta oman jaksamisesi kannalta miettisin esikoiselle vaikka osapäiväisen hoitopaikan, kerhopaikan tms. Tuon ikäinen todellakin tarvitsee ikätovereita, virikkeitä yms.
Ei tarvitse päiväkotiin viedä, olisiko teidän paikkakunnalla vaikka perhepäivähoitajia/ryhmäperhepäiväkotia tms "pienhoitopaikkaa".

Et voi eheytyä, etkä toipua masennuksestasi mikäli koko ajan menet oman jaksamisesi rajoilla.

Ota vaikka yhteyttä kunnan päivähoitotoimistoon ja kysele vaihtoehtoja, sekä ota asia puheeksi neuvolassa.

Mielestäni tämä ei ole ikäero kysymys...

Kaikkea hyvää!

 

[ap.]

Kiitos suuri vastanneille. Ehkä tämä superäiti-sana juontuu jollain tavalla muista äideistä, joihin itseäni vertaan. Kun ne kaikki tuntuvat niin pirteiltä ja innostuneilta kotitöistä, lapset on hyvin kasvatettuja, eikä yhtä villejä kuin minun poikani. Toki en haluaisi lastani mihinkään viilipyttyyn edes vaihtaa, mutta väkisinkin mietin, että olen ehkä kasvattanut poikani jotenkin väärin, koska hän noita raivohepuleita niin usein saa.

Kolmen vuoden ikäeroon lasten välillä on enää vaikea vaikuttaa. Syy näin pitkään (?) ikäeroon on se, etten olisi pystynyt ajatellakaan toista lasta yhtään aikaisemmin. Sen tiedän myös, että lapsia ei enää tule näiden kahden lisäksi.

Olen alkanut aktiivisesti toimia uupumuksen voittamiseksi. Aion ottaa kerran viikossa koti-ja lastenhoitoapua. Ensi viikolla hommaan harrastuaikoja. Juuri nyt lapset ovat mummolassa. Vielä kun voisi jollekin ammatti-ihmiselle käydä juttelemassa äitiyden paineista, olisi se hienoa.

Hienosti oli sanottu tuo, että jaksamisensa äärirajoilla toimiessa ei pysty hoitaa mieltään kuntoon. Siltä minusta juuri tuntuu.

Kumpa uskaltaisinkin viedä esikoisen päiväkotiin, vaikkapa vain osapäiväisesti. Pelkään kuitenkin ympäristön "tuomiota". Ja lapseni reaktiota. Hän on tosi temperamenttinen, mutta myös hirmu takertuva. Jo kerhoon vieminen on ollut hänelle vaikeaa.

 

[äkkiä helpotusta ennenkuin painekattila räjähtää]

Kumpa uskaltaisinkin viedä esikoisen päiväkotiin, vaikkapa vain osapäiväisesti. Pelkään kuitenkin ympäristön "tuomiota".

Jos yhtään epäilet, että poikasi epätavallisen villiyden taustalla on muutakin kuin kasvatuksellisia ongelmia, niin sitä parempi mitä pikemmin ne selviävät - silloin vyyhteä voidaan alkaa selvitää ja poika saa apua, ehkä jo toimivaa apua ennen kouluun menoa.

Jos taas kyseessä ON kasvatusongelmat, päiväkodin kautta niihinkin voi saada apua, neuvoa ja tukea.

Toisaalta "lausunto" voi olla huojentavakin, ehkä saat kuulla että poika on normaali, vain perusluonteeltaan vilkas, noin väsyneenä normaali uhmaikä saattaa äidistä tuntua poikkeuksellisen vaikealta. Poikakin saattaa rauhoittua päästessään purkamaan höyryjä oman ikäistensä lasten kanssa.

Vai tarkoititko "tuomiolla" muiden äitien mielipiteitä? Niille kantsii viitata kintaalla, jos tuntuu että päiväkoti yhtään helpottaisi teidän tilannetta.

 

[tiinaliisa]

Neuvolapsykologilta voi saada keskusteluapua äitiyden paineista, kaverini on käynyt ja suositteli muillekin. Sanoisin myös, että vaikka kaikilla muilla näyttäsikin menevän hirmu hyvin, niin suurin osa muistakin äideistä miettii samoja juttuja, onko tää normaalia uhmaikää vai olenko kasvattanut lapset ihan väärin, jne...

Päivähoitoasioissa kannattaa tosiaan ottaa yhteyttä vaikka lähipäiväkodin johtajaan, hän osaa varmaan kertoa vaihtoehdoista alueellanne. Jos olet menossa äitiysloman jälkeen töihin, voi olla hyväkin vaihtoehto laittaa vanhempi lapsi nyt jo totuttelemaan osapäiväisesti päiväkotiin. Äidin masennus on ihan pätevä syy hakea hoitopaikkaa (vaikkei siihen nykyään syytä edes tarvita). Älä mieti ympäristön reaktioita, mutta poikasi reaktioita kannattaa toki miettiä. Jos hänelle tulee tunne että hänet lähetetään pois tieltä uuden vauvan tultua, voi teillä olla sitten enemmän kiukuttelua ja huomion hakemista iltapäivisin hoidosta tultua. Mutta itselläni ei ole kokemusta tästä "vauva kotona ja esikoinen hoidossa" skenaariosta, joten puhun vain sen perusteella mitä olen kuullut ja nähnyt.

 

[2kids]

Olen samaa mieltä siitä, ettei "superäitejä" ole olemassakaan!! Paitsi mainoksissa. Jotenkin toi termi kuvaa niin osuvasti tätä nyky-yhteiskuntaa; kuinka kaikessa tulee olla niin järkyttävän hyvä ja pätevä. Ja kaikesta pitää aina SUORIUTUA hymyillen ja iloisesti.
Jos muut äidit vaikuttavat pirteiltä ja "innostuneilta", pitää muistaa että se on kuitenkin vaan vaikutelma, pintaraapaisu. Kyllä moni väsynytkin varmaan joskus jaksaa vähän hymyillä ja jutella, ilman että on varsinainen superäiti. Uskon, että kaikki äidit ovat ainakin joskus väsyneitä.

Itse suosittelen kans ap:n kolmivuotiaalle jotain kerhoa tai puistotätiä, jos se vaan on mahdollista. Tsemppiä!!

 

[Miksi pitäisi olla "superäiti", jatkaa]

tuli vielä mieleen, että nuo ap:n pojan kiukkuhepulit voi olla ihan vaan tylsistymistä ja pitkästymistä. Varsinkin jos on vilkas poika, niin kotona ei läheskään aina ole tarpeeksi virikkeitä, vaikka kuinka kävisi puistossakin.

Ja höpö höpö, viis siitä mitä muut ajattelee, suosittelen todellakin kokeilemaan hoitopaikkaa. Rohkeasti toimeen vaan

 

[meil tääl,]

Meille päiväkodin johtaja suositteli, että esikoinen pidetään osaviikkoisena päiväkodissa, kun toinen vauva syntyy. Lapsi tarvitsee myös kavereita sekä ohjattua toimintaa tietyn ikäisenä. On myös tärkeää, että äiti jaksaa. Olin itse ihmeissäni tästä suosittelusta, mutta ilolla otan vastaan kyllä päivähoitopaikan kahdesti viikossa! ja vielä kun ammatti-ihminen on tätä mieltä, minä maallikkona luotan hänen sanaansa. Ja hän myös suositteli, että lapsen olisi hyvä näinä päivinä olla päivähoidossa ainakin iltapäivän välipalaan asti, jolloin päiväkodin luoma rytmi pysyy tuttuna.