N
niinah
Vieras
Ollaan oltu yhdessä ja suhteemme on aina ollut suhteellisen tasapainoinen. Olemme menneet naimisiin ja viettäneet hyviä hetkiä kahdestaan ennen lapsen syntymää. Nyt meillä on yhteinen lapsi joka on vielä aika pieni, ei kuitenkaan enää vastasyntynyt.
Mieheni ei ole enää sitä mitä haluaisin. En tarkoita tällä mitään ulkoista vaan minusta tuntuu että arvomme eivät ollenkaan kohtaa. olen paljon lapsen kanssa yksin kotona ja kun mies tulee kotiin niin odottaisin että hän haluaisi viettää aikaa kanssamme. Tuntuu kuitenkin siltä että aivan kaikki muu menisi edelle. Minun arvoihini kuuluu laatuaika perheen kanssa. se että esim lenkkeillään yhdessä, jutellaan, istutaan ruokapöytään ja puidaan päivän tapahtumia. Eniten minulle merkitsee avoin luottamuksellinen keskustelu ja hellyys.
Mieheni on paljon koneella ja tuskin katsoo suuntaani kun puhun hänelle. Jos hän ei ole koneella hän katsoo tv:tä, tuunaa autoaan tai puhuu puhelimessa ihan kaikesta tyhjänpäiväisestä ystäviensä kanssa... olen yrittänyt pyytää että pidettäisi edes yksi päivä meille että hiljennyttäisiin olemaan me kolme eikä kaikkea ihme vekotinta siihen väliin. tämä tuntuu olevan ylitsepääsemätöntä.
Monta kertaa olen yrittänyt pyytää olemaan myös minulle avuksi ja oma aloitteinen vauvan kanssa. Lopputulos on että joko hän laittaa kampoihin ja korostaa leponsa merkitystä tai tekee kaiken kuin on sovittu noin 2 päivän ajan ja sama malli jatkuu... mieheni ei kunnioita tunteitani. Jos haluan puhua parisuhteesta, hänellä on kiire tai sitten minä olen terapian tarpeessa tai riidanhaluinen. Itse en korota ääntä häntä saa kyllä usein toppuutella koska hermostuu pienistäkin asioista ja alkaa huutamaan.. nainen on hänen perheessänkin ollut ain hiljaa valtakunnassa ja heillä on kotona huudettu paljon yms.. tuntuu että sama malli jatkuu tässäkin perheessä.. vaikken sitä toivoisikaan.
Toivoisin kovin että meilläkin harrastettaisiin avointa keskustelua omien tunteitten ilmaisua ja rehellisyyttä ja avoimuutta hellyydestä puhumattakaan.. en vain ymmärrä mikseivät ne ole miehelleni tärkeitä asioita ja miksi minä olen hankala. Hyväksyn myös mieheni arvot mutta kovin tuntuu suurin osa niistä olevan hukassa... en jaksa aina toimia kieli ja äänenkorotuspoliisina varsinkaan nyt kun meillä on yhteinen lapsi.
Kovin tuntuu siltä ettemme olisi hänelle tärkeysjärjestyksessä ensimmäisenä... kun kaikki muu tuntuu menevän edelle. Miksi emme kykene keskustelemaan ja miksi mies käskee minun vaikenemaan kun otan asioita edelle.. mikä voisi auttaa tähän.. en jaksa alistamista enää.
Mieheni ei ole enää sitä mitä haluaisin. En tarkoita tällä mitään ulkoista vaan minusta tuntuu että arvomme eivät ollenkaan kohtaa. olen paljon lapsen kanssa yksin kotona ja kun mies tulee kotiin niin odottaisin että hän haluaisi viettää aikaa kanssamme. Tuntuu kuitenkin siltä että aivan kaikki muu menisi edelle. Minun arvoihini kuuluu laatuaika perheen kanssa. se että esim lenkkeillään yhdessä, jutellaan, istutaan ruokapöytään ja puidaan päivän tapahtumia. Eniten minulle merkitsee avoin luottamuksellinen keskustelu ja hellyys.
Mieheni on paljon koneella ja tuskin katsoo suuntaani kun puhun hänelle. Jos hän ei ole koneella hän katsoo tv:tä, tuunaa autoaan tai puhuu puhelimessa ihan kaikesta tyhjänpäiväisestä ystäviensä kanssa... olen yrittänyt pyytää että pidettäisi edes yksi päivä meille että hiljennyttäisiin olemaan me kolme eikä kaikkea ihme vekotinta siihen väliin. tämä tuntuu olevan ylitsepääsemätöntä.
Monta kertaa olen yrittänyt pyytää olemaan myös minulle avuksi ja oma aloitteinen vauvan kanssa. Lopputulos on että joko hän laittaa kampoihin ja korostaa leponsa merkitystä tai tekee kaiken kuin on sovittu noin 2 päivän ajan ja sama malli jatkuu... mieheni ei kunnioita tunteitani. Jos haluan puhua parisuhteesta, hänellä on kiire tai sitten minä olen terapian tarpeessa tai riidanhaluinen. Itse en korota ääntä häntä saa kyllä usein toppuutella koska hermostuu pienistäkin asioista ja alkaa huutamaan.. nainen on hänen perheessänkin ollut ain hiljaa valtakunnassa ja heillä on kotona huudettu paljon yms.. tuntuu että sama malli jatkuu tässäkin perheessä.. vaikken sitä toivoisikaan.
Toivoisin kovin että meilläkin harrastettaisiin avointa keskustelua omien tunteitten ilmaisua ja rehellisyyttä ja avoimuutta hellyydestä puhumattakaan.. en vain ymmärrä mikseivät ne ole miehelleni tärkeitä asioita ja miksi minä olen hankala. Hyväksyn myös mieheni arvot mutta kovin tuntuu suurin osa niistä olevan hukassa... en jaksa aina toimia kieli ja äänenkorotuspoliisina varsinkaan nyt kun meillä on yhteinen lapsi.
Kovin tuntuu siltä ettemme olisi hänelle tärkeysjärjestyksessä ensimmäisenä... kun kaikki muu tuntuu menevän edelle. Miksi emme kykene keskustelemaan ja miksi mies käskee minun vaikenemaan kun otan asioita edelle.. mikä voisi auttaa tähän.. en jaksa alistamista enää.