Erilaiset arvomaailmat

Voiko parisuhdeterapiasta olla apua siinä tilanteessa että pariskunnalla on joissain asioissa erilaiset arvomaailmat? Siis kun kumpikaan ei ole ns. oikeassa eikä väärässä, vaan molemmilla on omat käsityksensä siitä, mikä on oikein ja mikä väärin.

Olemme avomieheni kanssa riidelleet jo useampaan otteeseen viimeisen kahden kuukauden aikana ja jokaisessa riidassa toistuvat samat kuviot: avomieheni loukkaantuu jostain tekemisestäni/sanomisesta/sanomatta jättämisestäni ja vetäytyy mykkäkouluun. Tämä mykkäkoulu voi kestää useampia päiviä ja itse olen kokenut tilanteen niin stressaavana, että olen joutunut turvautumaan aika ajoin nukahtamislääkkeisiin, itkenyt työpaikalla ja miettinyt vakavissani parisuhteemme lopettamista.

Pääsimme ensimmäisen kerran kunnolla avomieheni kanssa tässä ongelmassa puheyhteyteen eilen illalla ja hän sanoi, että pitää käyttäytymistäni epäempaattisena. Kun olen puhunut näistä riidoista ystävieni kanssa, he ovat pitäneet avopuolisoni reagointia rajoittavana, mustasukkaisena ja pikkumaisena. Itse olen ajatellut samoin, kunnes eilisen keskustelumme perusteella selvisi, että eihän tässä kumpikaan varsinaisesti ole oikeassa.

Tarkemmin kuvaattuna nuo riitamme ovat liittyneet useasti siihen, jos joku ystävättäreni on pyytänyt minua ulos samana päivänä ja olen lupautunut kysymättä avopuolisoltani, koska tiedän, että hän haluaisi vain katsoa TV:tä kotona, kun taas itse kaipaisin vaihtelua, eikä hänestä kuitenkaan saisi seuraa muuhun kuin kotona istumiseen tai jos työpaikalla on joku iltatilaisuus jossa on mennyt myöhempään kuin mitä olen tajunnut ilmoittaa tai jos olen yllättäin ilmoittanut meneväni työmatkan yhteydessä vanhempieni luoksi yöksi, koska he ovat asuneet lähellä paikkakuntaa, jossa työmatka on ollut. Ts. ex tempore-päätökset siitä, mitä voin tehdä ovat mahdottomia, kysymättä ensin lupaa avomieheltäni ja tämäkin luvan kysyminen pitää tulla ajoissa (vähintään päivää aiemmin). Ymmärrän tämän jossain määrin - esim. viikonloppuisin ei ole kiva jäädä yksin kotiin, jos ei toinen ole kertonut menemisistään ajoissa, eikä siten itse pysty suunnittelemaan menemisiään, mutta en voi ymmärtää sitä, että avomieheni ei hyväksy vierailua vanhempieni luona tai loukkaantuu, jos minulla menee myöhempään joskus (tätä tapahtuu todella harvoin) työpaikan tilaisuuksissa. Hänen mielestään oletusarvo on, että jos mitään ei ole ennalta sovittu, niin illat ja viikonloput vietetään yhdessä. Mutta missä menee raja siihen, että tuo on toisen osapuolen liikaa rajoittamista? Olen tyytyväinen myös viettämään aikaa hänen kanssaan kotona, mutta silloin tällöin olisi kiva, jos hänestä saisi seuraa johonkin muuhunkin. Tuntuu myös, ettei hänellä itsellään ole tarpeeksi ystäviä, joita hän tapaisi ja ehkä hän siksi on niin kiinni minussa.

En tiedä, miten tätä tilannetta voisi muuttaa, mutta olen yrittänyt ottaa jo jossain määrin avomiestäni tässä suhteessa huomioon. Minusta on tullut paljon varovaisempi sen suhteen, mitä uskallan luvata ystävilleni luvata tapaamisten suhteen, sillä joudun aina kysymään ensin luvan avomieheltäni. Se tuntuu hieman ahdistavalta. Pitäisikö hänenkin pystyä ottamaan minua huomioon, eikä rajoittaa liikaa menemisiäni? Vai onko tämä niin suuri ero meidän välillä, ettei asialle ole mitään tehtävissä ja meidän olisi parempi jatkaa omillamme? Rakastan kyllä avomiestäni ja tiedän, että hän rakastaa minua, mutta riittääkö se kantamaan tätä suhdetta eteenpäin?

 

Ymmärrän tilanteesi. Meillä se tosin menee toisin päin: Minä loukkaannun miehen omasta ajasta ja häntä ärsyttää, koska kokee sen painostavana ja rajoittavana. Uskon, että tuosta voi selvitä, jos kumpikin uskaltaa/suostuu näkemään omat "vikansa". Toista ei voi muuttaa, mutta totta on, että luultavasti teidän kummankin täytyisi hieman muuttua ja se voi tapahtua vain omasta tahdosta. Minä olen myöntänyt miehelleni, että olen loukkaantunut hänen omasta ajastaan täysin syyttä ja koska tiedän, ettei hän tee mitään väärää ottaessaan omaa aikaa ilman minun lupaani, aion tästä lähtien pitää nmölyt mahassani. Jos mielessäni loukkaannunkin siitä, ettei hän jonakin iltana haluakaan olla kanssani, vaan viettää mielummin aikaa yksin tai ystäviensä kanssa, en sano mitään, koska tiedän olevani väärässä. Kaipa sinun miehesi pitäisi oivaltaa, että te olette kuitenkin yksilöitä ja erillisiä ja erilaisia ihmisiä, eikä sinun oma aikasi ole pois sinun rakkaudestasi häntä kohtaan. Ehkä sinun pitäisi vain yrittää saada hänet ymmärtämään, että rakastat häntä sydämesi pohjasta, mutta sinulla pitää olla oikeus myös omaan elämääsi ihan omalla luvallasi. Toki olisi huomaavaista ilmoittaa toiselle, jos tietää etukäteen tulevista menoista, mutta ilta ystävien kanssa ei mielestäni ole asia, johon pitäisi saada lupa kumppanilta. Ehkä miehesi on epävarma rakkaudestasi häntä kohtaan? Kokeileppa sellaista, että alat enemmän näyttää tunteitasi häntä kohtaan silloin, kun olette yhdessä. Kerro, kuinka paljon häntä rakastat, hemmottele miestäsi ja sen sellaista.. Ehkä hänen on helpompi luottaa sinuun ja olla loukkantumatta menoistasi, jos voi olla varma rakkaudestasi. Ja sellainenkin voisi tehdä hyvää, että kun olet pois kotoa omissa menoissasi, soitat hänelle välillä tai laitat viestin ja kerrot ikävöiväsi häntä ja odotat jo sitä, että olette taas lähekkäin. Voimia selvittelyyn!

 

Minullakin on omakohtaista kokemusta samankaltaisesta tilanteesta. Mieheni on samanlainen kuin sinä, eli sopii ex tempore menoja, joista sitten informoi minua - usein jo ollessaan esimerkiksi pitkään venyvässä palaverissa tai illanvietossa.

Minua ei ahdista pätkääkään se, että hän on pois, enkä ole lainkaan mustasukkainen. Mutta olen todella loukkaantunut, että hän tekee yksipuolisesti muutoksia, jotka vaikuttavat myös minun suunnitelmiini.

Minusta kyse on toisen huomioonottamisesta ja normaalista huomaavaisuudesta. Minusta ei ole liikaa vaadittu, että jos haluaa elää yhdessä jonkun ihmisen kanssa, keskustelee hänen kanssaan, kun tekee suunnitelmia ajankäytöstään.

En ole koskaan kieltänyt miestäni menemästä mihinkään tilaisuuteen tai edellyttänyt, että hän tulisi kotiin tiettyyn aikaan mennessä. Edellytän vain, että asioista keskustellaan ja sovitaan yhdessä. Olen myös sitä mieltä, että jos tämä asioista keskusteleminen ja yhdessä sopiminen tuntuu rajoittavalta ja ahdistavalta, silloin ei ehkä ole hyvä yrittää elää yhdessä jonkun kanssa.

Oletko varma, että avomiehesi on todellakin mustasukkainen ja pikkumainen? Voisiko hänenkin kohdallaan olla kyseessä loukkaantuminen siitä, ettet ota häntä huomioon suunnitelmiasi tehdessä?

 

Kiitos vinkeistäsi - täytyy kokeilla toimivatko. Varmasti tässä on kyse jonkunlaisesta epäluottamuksesta/epävarmuudesta minun rakkauteni aitoudesta, koska usein avomieheni on suutuspäissään haukkunut minua milloin milläkin halpamaisilla nimillä ja epäillyt, että pettäisin häntä, koska olen suunnitellut meneväni ulos sellaisten ystävättärien kanssa, jotka ovat joskus pettäneet. Mielestäni avomieheni ei silti ole paras ihminen tuomitsemaan tässä suhteessa, sillä onhan hänkin joskus aiemmassa suhteessaan pettänyt. Itselläni ei ole pettäminen tullut mieleenkään parisuhteemme aikana, enkä siihen edes pystyisi, koska en pystyisi elämään sen kanssa. Lisäksi hän on epäillyt sitä, että onko minulla mitään tunteita häntä kohtaan. Ehkä tosiaan voisin tuoda tunteitani paremmin esiin tekemisissäni ja sanomisissani, jotta hän vakuuttuisi rakkauteni aitoudesta. Sinänsä ironista, että olen ajautunut tähän tilanteeseen, koska edellisessä pitkäaikaisessa suhteessani loukkaannuin exälleni myös hänen menemisistään. Exäni kanssa tosin vietimme tosi vähän aikaa yhdessä ja kummallakin oli omat kaveripiirit. Voi kun löytyisi se kultainen keskitie! Tsemppiä myös teille!

 

Siinä suhteessa mielestäni avomieheni on rajoittava, että kun esimerkiksi toissapäivänä kysyin häneltä, että onko ok, jos menen ystäväni kanssa uimaan ja syömään huomenna, niin hän sanoi, että se on ok, koska eihän siihen mene koko päivää ja voimme olla loppupäivän yhdessä. Reissulla meni 4 tuntia (matkat+ uinti+ syönti) ja avomieheni kiivastui jo tästä, sillä kotiin tullessa oli möksäys päällä. Siinä suhteessa avomieheni ei ole pikkumainen, että olisin voinut ottaa hänet huomioon joissain aiemmissa yhteyksissä ennen kuin lupasin mennä ulos ystävättärieni kanssa.

 

Kyllä minä kysyn kaikkiin menoihini luvan mieheltäni. Jos jään ylitöihin tai jos joku kaveri pyytää mua ulos, niin ylityöjutuissa laitan miehelle tekstaria, että tulen tunnin myöhempään kotiin tms, mutta jos kyse on ei-pakollisesta menosta, niin sitten soitan miehelle ja kerron, että N.N. on pyytänyt töiden jälkeen kahville, joten sopiiko, että menen. Itselläni on pitkä matka kodin ja työn välillä, joten käytännössä on pakko arki-iltoina mennä sitten töistä suoraan kaupungille eikä siis ole mahdollista, että ajaisin ensiksi kotiin, söisimme yhdessä ja sitten vasta menisin kavereille, koska kaverini asuvat juuri työpaikan suunnalla.

Yleensä aina miehelle sopii, mutta joskus olen saattanut unohtaa jonkun yhteisen menon, jolloin sitten soitan kaverilleni takaisin, että siirretään tapaamista johonkin toiseen päivään. Itse asiassa nykyään minä ja kaverini taidamme olla sen verran työhön sitoutuneita, että tapaamiset ei enää oikein edes onnistu ilman, että kalenterista sovitaan joku aika etukäteen. Sillä tavalla puolisokin pysyy tyytyväisempänä, kun voi jo kalenterista etukäteen tarkistaa menoni.

Silloin kun menen kaverin kanssa ulos, niin ilmoitan kyllä aina sen, mihin aikaan tulen esim. olen poissa parituntia/tulen varmaan aika myöhään/en osaa yhtään sanoa, mihin aikaan tulen, mutta laitan tekstaria sitten, kun pääsen lähtemään.

Minusta tuo ilmoittaminen osoittaa välittämistä ja sitä, ettei pidä itsestäänselvyytenä toista ihmistä. Vaivaa siitä ei kuitenkaan tule juurikaan. Ihan yhtälailla joudun töissäkin ilmoittamaan, jos tulen myöhemmin tai lähden aikaisemmin töistä, joten en näe mitään eroa siinä, onko kyseessä privaatti- vai bisnesasia. Kännykkäänkin voi asettaa vakioviestin, jota voi sitten lähettää puolisolle, jos tekstareiden naputttelu rassaa (meillä mies usein palavereissa, joten helpompaa laittaa tekstaria kuin yrittää saada kiinni puhelimitse tai s-postilla).

Kannattaa miehen kanssa sopia säännöt, minkä mukaan toimitaan. Kun on pelisäännöt esim. ilmoitusvelvollisuuden suhteen, niin toinen ei voi ottaa nokkiinsa siitä. Kannattaa myös miettiä, että kuinka monta menoa viikossa on kohtuullista. Jos miehellä ei ole mitään harrastuksia tai kiinteitä kaverisuhteita, niin silloin hänelle päivän kohokohta saattaa tosiaan olla se, että tulet kotiin.

 

Ei kai mieheltä sentään *lupaa* tarvitse pyytää omiin menoihin? mielestäni kyse on pikemmin kummankin ajankäyttösuunnitelmista kertomisesta ja niistä keskustelemisesta. en kyllä itse suostuisi lupaa pyytelemään omien kavereideni tapaamiselle, eikä miehenkään niin tarvitse tehdä. kummallekin riittää, että kerrotaan toiselle, mitä meinataan tehdä.

 

Minunkin mielestäni luvan pyytäminen on jo melkein sama kuin että mieheni saisi päättää menemisistäni. Ilmoittaminen on jo toinen juttu. Sekään ei vaan tunnu aina riittävän meidän suhteessa, sillä ilmoittaminen tosiaan täytyy tulla vähintään päivää aikaisemmin. Mutta kuten huomaatte tästä asiasta eri ihmiset ovat eri mieltä, eikä mitään oikeata vastausta ole. Pitäisi löytää joku kompromissi, joka miellyttää edes jossain määrin molempia.

 

Aika kauhea ajatus, että aikuisen ihmisen pitäisi pyytää lupa tavata vanhempiaan tai ystäviään. Kyllä ne ovat ihan ilmoitusasioita.

Lisäksi se, että miehellä ei ole mitään muuta tekemistä kuin odotella sohvan pohjalla ja telkan ääressä, että sinä tulet ja teet hänelle elämän, on ahdistavaa. Kuinka kauan jaksat pysyttää toista elämänsyrjässä kiinni? Hänen pitäisi itse tehdä jotain itsensä eteen eikä roikkua yhden köyden varassa. Keksiä jotain harrastuksia, hankkia ystäviä tms.

Älä alan toisen kanavaksi ulospäin. Se on hänen tehtävä ihan itse.

 

Tiedän tarkalleen, miltä avomiehestäni tuntuu, koska olen ollut itse samanlaisessa tilanteessa aikaisemmassa suhteessani - jostain syystä se oli vaan jo päässyt unohtumaan. Silloin minä otin itseäni niskasta kiinni ja aloitin sellaisen harrastuksen, jossa sain uusia ystäviä ja ikäänkuin loin itselleni elämän entisen poikaystäväni ulkopuolella. Avomieheni on nyt aloittamassa uutta harrastusta ja toivon, että hän löytäisi sieltä uusia ystäviä. Hänen tämänhetkiset ystävänsä ovat melko kiinni omissa perheissään ja lapsissaan, joten siksi hän ei heitä usein pysty tapaamaan. Lisäksi avomieheni ei ole sosiaalisimmasta päästä, joten uusiin ihmisiin tutustuminen on vaikeaa. Mutta kyllä tässä kuitenkin kukin on oman onnensa seppä ja on tultava toimeen myös omillaan, eikä olla niin riippuvainen toisesta.

 

Kun nyt aloin analysoimaan tilannetta uusiksi, niin ehkä tässä ei olekkaan kyse erilaisista arvomaailmoista, vaan avomieheni heikosta itsetunnosta. Siihenhän nuo kaikki merkit viittaavat, kun toinen epäilee pettämisestä ja rajoittaa toisen menemisiä suhteettomasti. Ehkä siinä tapauksessa tilanteelle olisi jotain tehtävissä, mutta vain, jos avomieheni suostuu myöntämään, että vikaa on myös hänessä, eikä vain minussa ja jos hän haluaa myös muuttua itsensä takia eikä minun takia. Helpommin sanottu kuin tehty...

Viime viikolla, kun olin valmis pistämään pillit pussiin, niin hän teki kaikkensa saadakseen minut takaisin. Suostuin sillä ehdolla, että menisimme keskustelemaan näistä meidän ongelmista jollekkin terapeutille. Hän suostui siihen, mutta myöhemmin rupesi perumaan sanojaan ja ehdotti terapian lykkäämistä myöhemmäksi. Itse suutuin tästä, koska tuntui kuin hän olisi manipuloinut minut takaisin tähän suhteeseen. No, myöhemmin pääsimme onneksi sopimukseen, että varaamme ajan niin pian kuin se on mahdollista. Ongelma vain on se, että hän tuntuu olevan aivan eri mieltä siitä, mikä meidän ongelma on kuin minä. Ehkä se terapeutti voisi pystyä auttamaan meitä asian hahmottamisessa.

 

No jazztyttö. 10 vuotta tapahtumien jälkeen; miten teille kävi?