Erimielisyydet lasten kasvatuksessa

  • Viestiketjun aloittaja Viki
  • Ensimmäinen viesti
Viki
Mitä ihmettä voin tehdä kun suhde voi muuten hyvin, mutta riidellään ihan kohtuuttomasti viikottain lapsiin liittyvistä erimielisyyksistä? Mä olen mielestäni melko tiukka, mutta mies on monin kerroin tiukempi ja monesti täysin kohtuuton. Miten teillä on ratkaistu ongelma, että kasvatusmetodit on täysin erilaiset?

Yritän luonnollisesti seisoa yhtenä rintama mieheni rinnalla lasten törttöillessä, mutta toisinaan en vaan kykene. En välillä ymmärrä yhtään miksi mies hermostuu, laittaa arestiin tms. Rangaistukset on mielestäni täysin kohtuuttomia tekoon nähden eli pienestä huutamisesta/läksyjen unohtamisesta tms. kotiarestia, kaikki lelut pois ja puhelinkielto viikon. Lapset on esiteinejä (11,5 v ja 10 v) eli kyllähän ikäänkin kuuluu omanlaista protestointia.

Itse en siedä epäkunnioitusta tai valehtelua, mutta yritän joskus antaa joidenkin pienten asioiden vaan olla. Mies puolestaan sekunnissa menettää hermonsa ja laittaa arestiin tai tekemään extra tehtäviä, vaikka mä en olis huomannu mitään ihmeellistä käytöksessä. Lisäksi ollaan monet kerrat sovittu, että kun poika on vihdoin saanut ystäviä muuton myötä niin mistää pienistä ei rangaista sillä, että ei saisi lähteä kavereidensa kanssa ulos...silti taas eilen mies laittoi kotiarestiin ja tekemään lisätehtäviä kun poika ei löytänyt tiistaiksi(!) olevaa läksymonistetta tavaroidensa joukosta. Ruokailu on toinen...mulla on pienenä ollut syömisongelmia ja ihan hyvä ja kaikkiruokainen musta tuli vaikka vanhemmat lääkärin ohjeesta eivät mua pakottaneetkaan...mä en välillä kestä syödä perheen kanssa kun tappelu on ihan älytöntä.

Mulla alkaa mennä hermot kun ihan mitä tahansa sovitaan niin se ei pidä vaan mies tekee oman päänsä mukaan, on tiukka ja suuttuu sitten mulle kun en häntä tue. Mieheni ei ole lasten biologinen isä, mutta pitää heitä ominaan ja lapset häntä isänään. Joskus erehdyin hermostuksissani toteamaan, että jo on jumalauta kumma kun mä en saa päättää kuin mä kasvatan lapseni ja olen kuitenkin äiti...mies loukkaantui tästä syvästi ottaen marttyyriasenteen kun koki, että ei ole samassa asemassa mun kanssa vanhempana. En todellakaan halua, että mies vetäytyy kasvatuksesta kokonaan...tuntuu, että sen asenne on "super tiukka ja hänen metodit tai sitten ei puutu mitenkään" :/

Aina kun aiheesta puhun mies suuttuu, kieltäytyy puhumasta tai ottaa marttyyriasenteen ja toteaa, että no kerro sitten mikä on parempi keino ja tee sä sit päätökset yksin jne. Tää raastaa meidän muuten toimivaa parisuhdetta aivan valtavasti ja viikonloput on nykyään järkyttävän stressaavia :/
 
Perheneuvontaan mars
Lapsillanne on kamala tilanne. Vedätte kuriasioissa aivan ristiriitaan, perheenisä aivan liian tiukkaa!

Sallitko tällaisen siksi, että tunnet olevasi jotenkin "armopaloilla", etkä uskalla pitää kunnolla heidän puoliaan, koska lapset eivät ole yhteisiä? On ihme, jos lapset selviävät tuosta ehjinä ihmisinä.

Tilaa aika perheneuvolaan ja kerro ongelmien laatu. Sekä sinä että miehesi tarvitsette apaua ja neuvoja kipeästi ja pian. Jollei mies suostu ottamaan neuvoja vastaan ja kasvamaan aikuisena, ovat lapset niitä, jotka elämässään joutuvat kovan hinnan maksamaan.
 
Samat säännöt kaikille
Ihme on, että olet antanut tilanteen ajatua tuollaiseksi. Kyllähän kotinne on lastennekin koti ja heidän pitäisi saada olla ja asua siellä ilman pelkoa. Tuonikäisille lapsille pitää jo jättää omaakin vastuuta koulunkäynnistään ja muusta olemisestaan. Varmistathan , että lapsillasi on rauhallinen paikka tehdä läksyjään. Lapsillasi taitaa olla erityisen vaikeaa, kun he ovat ajautuneet ilmeisesti eroon omasta isästään ja törkeästi käyttäytyvä vieras mies määräilee ja uhkailee heitä. Ota samat säännöt koko perheelle. Esim. jos pyydät miestäsi menemään kauppaan kauppalapun kanssa ja huudat vielä ovelta tuomaan jotain muutakin. Jos mies unohtaa tuoda, älä kuuntele selityksiä, vaan määrää hänet viikon televisio- ja nettikieltoon. Huolimattomasta siivouksesta hänen on kirjoitettava sata kertaa: imuroin huolellisesti jne. Jo lapsuudessani ihmettelin, miksi lapsi on aina syyllinen, mutta aikuinen ei. Jos lapsi rikkoi es. lasin, hän sai piiskaa tai toruja, mutta jos aikuinen teki sen, niin hän vain totesi "hups, sattuipas". Ei lapsi voinut mennä häntä lyömään.
Keskestele lastesi kanssa tilanteesta kolmisin ja kerro sitten keskustelusta miehellesi. Kasvatusneuvolaan meno on hyvä neuvo. Silloinhan lastensuojelu alkaa valvoa perhettänne. Jos miehesi ei suostu lähtemään sinne, ala harkita erilleen muuttoa. Jos tilanne jatkuu tuollaisena, aikuiseksi kasvettuaan lapsesi eivät halua olla sinunkaan kanssasi tekemisissä.
 
Viki
kiitos vastauksista. Biologinen isä ei ole lainkaan kuvioissa ja puolisoni on ollut lasten elämässä jo heidän ollessa kouluikäisiä eli vieraasta ihmisestä ei ole kyse. Biologisuudella ei tavallaan ole väliä vaan just sillä miten erilaiset kasvatustavat meillä on.

Yritän puhua vielä miehelle tai sitten vaatia että lähtee perheneuvolaan. Toisinaan hän on kultainen isä ja toisinaan täysin kohtuuton odottaen lasten olevan täydellisiä. Puolustan toki lapsia ja ärähdän etenkin nykyään aikalailla jos arestit ym on kohtuuttomia, mutta samalla olen hankalassa asemassa, sillä haluan lasten ymmärtävän, että olemme kasvattajia molemmat.

Miehellä on raivostuttava tapa ottaa nokkiinsa kun otan asian esiin...toki yleensä olen silloin vihainen ja ulosantini provosoivaa. Yritän ottaa aiheen esiin neutraalissa tilanteessa...ehkä se toimii.
 
tiukka täti
kiitos vastauksista. Biologinen isä ei ole lainkaan kuvioissa ja puolisoni on ollut lasten elämässä jo heidän ollessa kouluikäisiä eli vieraasta ihmisestä ei ole kyse. Biologisuudella ei tavallaan ole väliä vaan just sillä miten erilaiset kasvatustavat meillä on.

Yritän puhua vielä miehelle tai sitten vaatia että lähtee perheneuvolaan. Toisinaan hän on kultainen isä ja toisinaan täysin kohtuuton odottaen lasten olevan täydellisiä. Puolustan toki lapsia ja ärähdän etenkin nykyään aikalailla jos arestit ym on kohtuuttomia, mutta samalla olen hankalassa asemassa, sillä haluan lasten ymmärtävän, että olemme kasvattajia molemmat.

Miehellä on raivostuttava tapa ottaa nokkiinsa kun otan asian esiin...toki yleensä olen silloin vihainen ja ulosantini provosoivaa. Yritän ottaa aiheen esiin neutraalissa tilanteessa...ehkä se toimii.
Minkälainen on kohtuuton aresti?
Muutenkaan et mainitse, minkälaista kuria itse harrastat ja minkälaista kuria miehesi suosii?
Itse olen sitä mieltä, että pienissä asioisaa, siis myös pienissä valheissa pitää puuttua asioihin ja ojentaa lasta. Ei kuri lasta vahingoita, jos siihen ei sisälly väkivaltaa.
 
Viimeksi muokattu:
eikö?
Minkälainen on kohtuuton aresti?
Muutenkaan et mainitse, minkälaista kuria itse harrastat ja minkälaista kuria miehesi suosii?
Itse olen sitä mieltä, että pienissä asioisaa, siis myös pienissä valheissa pitää puuttua asioihin ja ojentaa lasta. Ei kuri lasta vahingoita, jos siihen ei sisälly väkivaltaa.

Minä olen kasvanut hyvin tiukassa kurissa ja olen sitä mieltä, että nimenomaan tiukka kuri vahingoittaa lasta samalla tapaa kuin lyöminenkin.

Äitini oli sivistynyt, tyttökoulun käynyt akateemisti koulutettu ihminen. Isäni oli hyvin harvoin kotona, matkusteli paljon ja silloin kun oli kotona, hänellä oli hyvin kohteliaat välit meihin lapsiin. Äitini kasvatti meitä kovassa kurissa, ei lyönyt koskaan, mutta sanktioita oli jatkuvasti päällä, hyvinkin pienistä asioista.
Pelkäsin äitiäni niin paljon, että yritin valehdella asioita parhain päin ja pieleenhän sekin meni. Muistan kymmeniä sellaisia tilanteita missä äitini kuritti minua mykkäkoululla (ei puhunut minulle päivään tai kahteen sanaakaan), nurkassa istuttamisella, kavereitten tapaamiskielloilla, ei saanut leikkiä vaan piti olla paikoillaan, mm. juokseminen oli täysin kiellettyä.
Rankaisukeinoja oli monia. Esim. oli ensimmäinen koulupäiväni, oli kiva ja jännittävä päivä, juoksin kotiin tullessani, kaaduin, sukkahousuihin tuli reikä ja polvista vuosi verta. Koska juokseminen oli kiellettyä, tulkittiin kaatuminen siitä aiheutuneeksi, ei pienintäkään lohdutusta verille hiertyneistä polvista, ei muuta kuin nurkkaan istumaan pariksi tunniksi. Sen lisäksi otettiin kuukauden jälkiruoka-annokset pois. Tuosta noin vaan. Olin silloin päivää vaille 7 vuotias. Muistan tilanteen yhä kuin eilisen päivän. Vastaavia juttuja olisi vaikka ja kuinka. Esim. äitini yksi rangaistuskeino oli olla puhumatta minulle jopa 2 päivää putkeen.
Tuota tarkoitti tiukka kuri minun lapsuudessani.

Esim. ruokapöydässä meillä ei saanut puhua lainkaan, ei edes saanko leipää tai voita. Lautaselle laitettu ruoka piti syödä viimeistä murua myöden. Ei kysytty paljonko otan, syöt sen mitä lautasella on, lisää ei tullut, mitään ei saanut jäädä. Piste. En vieläkään osaa puhua small talkia syödessä vaikka olen liki nelikymppinen. Enkä vieläkään osaa nauttia syömisestä.
Kadehdin syvästi italialaisia he puhuvat ruokapöydässä kuin papupadat keskenään, nauravat ja kädet käyvät, heillä on hauskaa, meillä oli hyvin ahdistavaa ruokailutilanteissa, enkä nykyäänkään syö äitini kanssa yhdessä kuin äärimmäisen pakon edessä.

Tiukalla kurilla minusta tuli hiljainen, muista ihmisistä eristäytyvä hissukka.
Minusta tiukka kuri on henkistä julmuutta, huonojen vanhempien tapa päästä helpolla yli lapsensa kasvatuksesta. Ei haluta tutustua omaan lapseen, ei ottaa huomioon lasta yksilönä, omana persoonanaan. Riittää kun lyödään sanktioita sanktioitten perään "huonosta käytöksestä" vaikka se "huono käytös" olisi lapsen luontaista oman ikänsä mukaista käytöstä.

Lapsi ei ole miniaikuinen.
Jokaisen lapsen pitäisi kokea olevansa omassa kodissaan turvassa ja jokaisen lapsen pitäisi uskaltaa kertoa vanhemmilleen asioistaan ilman rangaistuksen pelkoa. RAngaistus ei saa olla mielivaltainen. Eihän aikuisiakaan rangaista kaikista pikkujutuista.
Rangaista voi selkeistä asioista, mutta liiallinen rankaiseminen, liiallinen kuri, on lapsen alistamista ja henkistä väkivaltaa.
 
Viimeksi muokattu:
tiukka täti
Minä olen kasvanut hyvin tiukassa kurissa ja olen sitä mieltä, että nimenomaan tiukka kuri vahingoittaa lasta samalla tapaa kuin lyöminenkin.

Äitini oli sivistynyt, tyttökoulun käynyt akateemisti koulutettu ihminen. Isäni oli hyvin harvoin kotona, matkusteli paljon ja silloin kun oli kotona, hänellä oli hyvin kohteliaat välit meihin lapsiin. Äitini kasvatti meitä kovassa kurissa, ei lyönyt koskaan, mutta sanktioita oli jatkuvasti päällä, hyvinkin pienistä asioista.
Pelkäsin äitiäni niin paljon, että yritin valehdella asioita parhain päin ja pieleenhän sekin meni. Muistan kymmeniä sellaisia tilanteita missä äitini kuritti minua mykkäkoululla (ei puhunut minulle päivään tai kahteen sanaakaan), nurkassa istuttamisella, kavereitten tapaamiskielloilla, ei saanut leikkiä vaan piti olla paikoillaan, mm. juokseminen oli täysin kiellettyä.
Rankaisukeinoja oli monia. Esim. oli ensimmäinen koulupäiväni, oli kiva ja jännittävä päivä, juoksin kotiin tullessani, kaaduin, sukkahousuihin tuli reikä ja polvista vuosi verta. Koska juokseminen oli kiellettyä, tulkittiin kaatuminen siitä aiheutuneeksi, ei pienintäkään lohdutusta verille hiertyneistä polvista, ei muuta kuin nurkkaan istumaan pariksi tunniksi. Sen lisäksi otettiin kuukauden jälkiruoka-annokset pois. Tuosta noin vaan. Olin silloin päivää vaille 7 vuotias. Muistan tilanteen yhä kuin eilisen päivän. Vastaavia juttuja olisi vaikka ja kuinka. Esim. äitini yksi rangaistuskeino oli olla puhumatta minulle jopa 2 päivää putkeen.
Tuota tarkoitti tiukka kuri minun lapsuudessani.

Esim. ruokapöydässä meillä ei saanut puhua lainkaan, ei edes saanko leipää tai voita. Lautaselle laitettu ruoka piti syödä viimeistä murua myöden. Ei kysytty paljonko otan, syöt sen mitä lautasella on, lisää ei tullut, mitään ei saanut jäädä. Piste. En vieläkään osaa puhua small talkia syödessä vaikka olen liki nelikymppinen. Enkä vieläkään osaa nauttia syömisestä.
Kadehdin syvästi italialaisia he puhuvat ruokapöydässä kuin papupadat keskenään, nauravat ja kädet käyvät, heillä on hauskaa, meillä oli hyvin ahdistavaa ruokailutilanteissa, enkä nykyäänkään syö äitini kanssa yhdessä kuin äärimmäisen pakon edessä.

Tiukalla kurilla minusta tuli hiljainen, muista ihmisistä eristäytyvä hissukka.
Minusta tiukka kuri on henkistä julmuutta, huonojen vanhempien tapa päästä helpolla yli lapsensa kasvatuksesta. Ei haluta tutustua omaan lapseen, ei ottaa huomioon lasta yksilönä, omana persoonanaan. Riittää kun lyödään sanktioita sanktioitten perään "huonosta käytöksestä" vaikka se "huono käytös" olisi lapsen luontaista oman ikänsä mukaista käytöstä.

Lapsi ei ole miniaikuinen.
Jokaisen lapsen pitäisi kokea olevansa omassa kodissaan turvassa ja jokaisen lapsen pitäisi uskaltaa kertoa vanhemmilleen asioistaan ilman rangaistuksen pelkoa. RAngaistus ei saa olla mielivaltainen. Eihän aikuisiakaan rangaista kaikista pikkujutuista.
Rangaista voi selkeistä asioista, mutta liiallinen rankaiseminen, liiallinen kuri, on lapsen alistamista ja henkistä väkivaltaa.
Kuri ja kurittaminen ovat eri asioita. Sinun kohdallasi on ollut kysymys enemmän kurittamisesta ja rankaisemisesta kuin terveistä rajojen asettamisesta.
Kuri = selkeät, johdonmukaiset rajat. Tämän totuuden myöntävät kaikki psykoligitkin.
Kuritus = alistamista, uhkailua, henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Sellainen ei kuulu lasten kavatukseen.
Rajat ja rakkaus niin hyvä tulee!
 
Viimeksi muokattu:
IHmettelen
Miten parisuhde voi muka toimia jos kotielämä on tuollaista helvettiä. Tai voihan se tyydyttää sinun seksuaaliset ja ekonoomiset tarpeesi, mutta kai nyt jokaisella on sen verran peruspsykologiaa plakkarissa että ymmärtää mitä tuollainen kurinpito ja rankaisu pienistä virheistä lapsille aiheuttaa. Olen itse elänyt tuollaisessa perheessä, missä isäpuoleni rankaisi sellaisista virheistä, mitä jokainen lapsi luonnollisesti tekee, koska ei kykene hahmottamaan vielä aikuisen maailmaa, saatikka että kykenisi keskittymään moneen asiaan kerralla. Tämä kohtuuttomuus vaikuttaa vielä aikuisiässä esim työelämääni ja siellä alisuoriutumiseen. Niin se lapsuus vaan kulkee aikuisen ihmisenkin mukana, onnellisia ne, jotka on saaneet tasapainoiset ihmiset vanhemmikseen.
 
eikö?
Kuri ja kurittaminen ovat eri asioita. Sinun kohdallasi on ollut kysymys enemmän kurittamisesta ja rankaisemisesta kuin terveistä rajojen asettamisesta.
Kuri = selkeät, johdonmukaiset rajat. Tämän totuuden myöntävät kaikki psykoligitkin.
Kuritus = alistamista, uhkailua, henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Sellainen ei kuulu lasten kavatukseen.
Rajat ja rakkaus niin hyvä tulee!
Et sinä edellisessä viestissäsi mitään rakkaudesta puhunut. sanoit, että lapset tarvitsevat kuria pienissäkin asioissa. Ohjeesi ei näyttänyt kovinkaan empaattiselta näin kurissa kasvaneen silmin katsottuna.

Minun kotonani oli erittäin tarkat, selkeät ja johdonmukaiset rajat. Rajoja kun voi asettaa niin monelle tasolle. Minun kotonani rajat olivat aikuisten mittapuulla laitettu, ei lapsen tarvitse ymmärtää kaikkea sitä mikä aikuisille on itsestään selvää.

En ole koskaan nähnyt kenelläkään 7 vuotiaalla niin siistiä huonetta tähän päivään mennessä mitä minulla oli. Kyllä siinä oppii laittamaan tavarat pois, kun oma äiti ei puhu lapselleen moneen päivään sanaakaan, osoittaa vaan sormella tavaroita ja siitä pitää osata päätellä, että puhetta tulee seuraavan kerran kun kaikki on paikoillaan.

Enkä ole vielä tavannut yhtään 15 vuotiasta joka olisi tullut joka paikasta puoli tuntia aikaisemmin kotiin kuin on pitänyt, koska tiesin mikä sanktio odotti jos myöhästyn. Olin ystäväni kanssa elokuvissa, lähdimme kotiin heti kun elokuva päättyi, olisin ehtinyt 15 minuuttia ennen määräajan umpeutumista, mutta juna oli mennyt rikki. Myöhästyin 8 minuuttia. En käynyt kahteen kuukauteen muualla kuin koulussa. Oli hyvin selkeä raja ja siitä vanhemmat pitivät kiinni, ei pienintäkään joustoa suuntaan eikä toiseen.

Ihan vaan tiedoksi, minulla oli myös vatsahaava kaikesta siitä tressaamisesta 15 vuotiaana.
Joten olen yhä sitä mieltä, että lapset tarvitsevat rakkautta, kuuntelemista, yhdessäolemista ja hauskan pitoa, pusuja ja haleja, arvostusta ja kunnioitusta vanhemmiltaan huomattavasti enemmän kuin kuria!
 
Viimeksi muokattu:
Vanha Rouva
Lainaus viisaalta kirjoittajalta:
"Minusta tiukka kuri on henkistä julmuutta, huonojen vanhempien tapa päästä helpolla yli lapsensa kasvatuksesta. Ei haluta tutustua omaan lapseen, ei ottaa huomioon lasta yksilönä, omana persoonanaan. Riittää kun lyödään sanktioita sanktioitten perään "huonosta käytöksestä" vaikka se "huono käytös" olisi lapsen luontaista oman ikänsä mukaista käytöstä.

Lapsi ei ole miniaikuinen.
Jokaisen lapsen pitäisi kokea olevansa omassa kodissaan turvassa ja jokaisen lapsen pitäisi uskaltaa kertoa vanhemmilleen asioistaan ilman rangaistuksen pelkoa. RAngaistus ei saa olla mielivaltainen. Eihän aikuisiakaan rangaista kaikista pikkujutuista.
Rangaista voi selkeistä asioista, mutta liiallinen rankaiseminen, liiallinen kuri, on lapsen alistamista ja henkistä väkivaltaa."

Tuon paremmin tätä asiaa ei voi tiivistää. Aloittajan perheessä on vanhemmilla vielä kosolti opittavaa ja kasvettavaa vanhempana. Tällä elämänkokemuksella ja jo isomummina allekirjoitan täysin viisaan ihmisen opastuksen.
Lapset ovat perheessä normaaleja lapsia, joilla on kestämistä vanhemmistaan.
 

Yhteistyössä