Hae Anna.fi-sivustolta

Erityislapsi koettelee avioliittoa

Viestiketju osiossa 'Erityislapset' , käynnistäjänä Erotus, 28.09.2011.

  1. Erotus Vierailija

    Aloitan nyt keskustelun aiheesta, josta ei mielestäni paljon puhuta. Onko teillä kokemusta siitä, että elämä erityislapsen kanssa koettelee parisuhdetta? Miten olette selvinneet vaikeista paikoista?

    Meillä on miehen kanssa nyt sellainen tilanne, että erosta on puhuttu viimeisen parin vuoden aikana useaan kertaan ja taas kerran se on mietinnässä. Syitä nyt on moninaisia muitakin, mutta kyllä yksi pahimmista on 5-vuotias adhd-poika. Niin täydellisen ihana ja rakastettu ja toivottu lapsi kuin hän onkin, niin arkielämä ylivilkkaan lapsen kanssa on aivan JÄRKYTTÄVÄN kuluttavaa. Poika on koko ajan liikkeessä, hyppii, juoksee, polvet on auki ja tavarat rikki. Kotona ei muut saa suun vuoroa, kun poika puhuu päälle ja vielä tosi kovalla äänellä, välillä tuntuu että korvat särkyy kun volat vain kohoavat iltaa kohti. Ei malta keskittyä mihinkään, eikä tottele mitään. Ei tee sitä ilkeyttään, vaan ei kerta kaikkiaan keskity kuuntelemaan mitä sanotaan ja siksi yksinkertaisimmistakin asioista kuten ruokailusta tai pukemisesta tai ulkona olemisesta on tullut jatkuvan komentamisen hetkiä. Kurjien työaikojen takia meillä on muutenkin tosi vähän yhteistä aikaa miehen kanssa ja nyt tuntuu välillä, että häntä ei ainakaan kotona huvita edes olla, koska meno täällä on mitä on.

    Ero on esillä, mutta yksinhuoltajuuskin pelottaa tosi paljon. Poika jäisi erossa minulle. Haluaisin vielä yrittää, mutta keinot ovat lopussa.
     
  2. maraton1970 Uusi jäsen

    liittynyt:
    01.02.2011
    Viestejä:
    432
    Saadut tykkäykset:
    0
    Onko ADHD lääkitystä kokeiltu?
    Ja toinen pointti, ADHD lapset yleensä rauhoittuvat vanhetessaan.
    selvennyksen vuoksi, meillä on adhd lapsi ja avioliitto on kestänyt hyvin, toinen huilaa välillä harrastuksissa ja silloin toinen hoitaa, nyt tämä lapsi on 16v ja vilkkaus on helpottanut paljon.
     
    Last edited: 07.10.2011
  3. Kunto loppuu Vierailija

    Aloittaja, olet oikeassa et aihe on tosi harvinainen: vanhemmuuteen kuuluu tässä maassa paitsi äidin marttyyrikruunu, mutta myös lapsenomainen uskomus siitä ettei lapsi itsessään aiheuta mitään ongelmia vaan vanhemmista se kaikki lähtee. No, eipä aina lähde!

    Meillä on pitkä historia mieheni kanssa, seurustelimme viitisen vuotta ennen lapsemme syntymää. Joskus huonoja aikoja, joskus parempia- aika tavallista touhua, väittäisin. Lapsen syntymän jälkeen välimme alkoivat kiristyä pikkuhiljaa ja vaikka kaikki stressi ym. vaikutti selkeästi myös, ihmettelimme kun missään vaiheessa ei tuntunut helpottavan, melkeinpä päinvastoin. Usko omiin voimiin alkoi horjua, lapsi ärsyttää. Ja sitten 3-vuotiastarkastuksessa terkkari sanoi arvaamatta, että hän kyllä näkee miten paljon voimia vie meidän lapsen kaltaisen villikon äitinä oleminen.

    Olin kuvitellut että minulla on tavallinen lapsi, en osannut yhdistää hänen erikoista luonnettaan mihinkään sairauteen ja toisaalta, mitä se olisi hyödyttänytkään? Omaehtoinen, toisaalta fiksu mutta sosiaalisesti taitamaton lapsi ei ollut mitenkään hälyttävä tapaus ikänsä vuoksi. Meni vuosi, kaikenlaista tapahtui. Lapsi aloitti päiväkodin- ja siirtyi käytöksensä vuoksi pienryhmään kahdessa kuukaudessa. Alkoi perheneuvola-psykologi-terapeutti-rumba. Käytösongelmat, joista olimme puhuneet jo aiemmin, alettiin ottaa nyt tosissaan koska päiväkoti todisti samoja asioita joka ikinen päivä. Vihdoinkin alkoi tapahtua, lapsi sai apua! Ja...samaan aikaan huomasin olevani niin poikki, että harkitsin lapsesta luopumista.

    Ajatuskin luopumisesta on kamala paitsi ulkopuolisille, mutta myös minulle. En kuitenkaan aio jeesustella tässä ja myönnän, että minun on vaikea hyväksyä lapsen käytöstä tai sitä tosiseikkaa, etten tule koskaan saamaan toista lasta. Voimamme eivät siihen riitä, yhdessä on tarpeeksi. Arki pysyy kasassa joskus ainoastaan sen ansiosta, että hoidamme lasta vuoronperään mieheni kanssa; kun lapsen kanssa menee huonosti, silloin ei kestä katsoa puolisonkaan naamaa. Väsyneenä kaikki ärsyttää, seksi takkuaa. Nytkin on kuiva kausi. Rakkautta on, välittämistä on- silloin harvoin kun lapsi on pois kotoa, meillä menee kivasti. Kesällä hän oli viikon läheisen sukulaisen luona ja käsi sydämellä voin sanoa, etten ikävöinyt häntä juurikaan. Kun hän palasi, tunsin lähinnä ärtymystä.

    Rakastan lastani kovasti ja nautin hänen seurastaan. Joskus sitä vaan tulee miettineeksi, että jos olisi tiennyt että lapsen hintana on oma liitto...niin enpä olisi tähän varmaan ryhtynyt. Nykytilannetta kuvastaa parhaiten se, että kannamme vastuumme ja yritämme löytää lapsiperheenelämästä positiivisia puolia. Valehtelua olisi väittää, että niitä puolia löytyisi jatkuvasti.
     
  4. maraton1970 Uusi jäsen

    liittynyt:
    01.02.2011
    Viestejä:
    432
    Saadut tykkäykset:
    0
    Niin, puhut asiaa, lapsi koettelee liittoa, meidän erityislapsi on jo kymppiluokalla ja vanhetessaan rauhoittunut, ADHD lääkitystäkin kokeiltiin nuorempana, mutta apua siitä ei ollut.
    Älä silti turhaan pelkää toisen lapsen hankkimista, meillä lapsia on 5 ja vain yhdellä on tämä ADHD - kuitenkin kaikki yhtä rakkaita.
     
Kaikki kentät ovat pakollisia
Luonnos tallennettu Luonnos poistettu

Jaa tämä sivu

Alibi
Anna
Deko
Dome
Erä
Hymy
Kaksplus
Kippari
Kotilääkäri
Kotiliesi
Koululainen
Ruoka.fi
Parnasso
Seura
Suomen Kuvalehti
TM Rakennusmaailma
Tekniikan Maailma
Vauhdin Maailma
Golfpiste
Vene
Nettiauto
Ampparit
Plaza
Muropaketti