Hae Anna.fi-sivustolta

Erityisopetuksen paras paikka on tavallinen luokka!

Viestiketju osiossa 'Erityislapset' , käynnistäjänä Allu, 18.05.2010.

  1. Kirsi M Vierailija


    Tähän täytyy sanoa että meidän pojalla oli jo paljon ennen koulun alkua todella huono itsetunto kun mm puheongelmaa ym siihen liittyen on. Monella erityislapsella on huono itsetunto jo ihan pienestä pitäen ja pahentuneet päiväkodissa jossa ei ole osattu tukea lasta oikein kun on ollut tavan ryhmässä. Poika aloitti erityisluokalla ja jo eka syksyn aikana pojan itsetunto kohosi kun sai siellä mahtavia onnistumisen elämyksiä, kiitos ihanan ammattitaitoisen erityisopettajan. Mikä ihaninta nyt on alkanut leikit onnistua pihapiirin poikien kanssa kun puhettakin on alkanut tulla enemmän . Tässä tapauksessa inkluusio toteutuu meidän omassa pihassa niin sanotusta.[/QUOTE]


    Ai jaa, kun meidän poika aloitti erityisluokalla, niin puheterapia lakkautettiin. Sanottiin vain, että koulussa annetaan puheopetusta. No puheopetus olikin sitten tukiviittomia. Vein pojan yksityiselle puheterapeutille, joka järkyttyi pojan tavatessaan. Hän sanoi, että poika ehdottomasti tarvitsee puheterapeuttia. Saimme sitten kiristettyä kunnalta maksusitoumuksen puheterapiaan.
     
  2. Allu Vierailija


    Ai jaa, kun meidän poika aloitti erityisluokalla, niin puheterapia lakkautettiin. Sanottiin vain, että koulussa annetaan puheopetusta. No puheopetus olikin sitten tukiviittomia. Vein pojan yksityiselle puheterapeutille, joka järkyttyi pojan tavatessaan. Hän sanoi, että poika ehdottomasti tarvitsee puheterapeuttia. Saimme sitten kiristettyä kunnalta maksusitoumuksen puheterapiaan.[/QUOTE]


    Itsetuntoon vaikuttaa niin moni asia.

    Erityisopetuksen vaikutus itsetuntoon

    Keltikangas-Järvinen, L. (2007). Koulu sosiaalisen pääoman lisääjänä ja elinikäisen oppimisen kasvattajana psykologisten tutkimustulosten valossa. Teoksessa Alatupa, S. (toim.). Koulu, syrjäytyminen ja sosiaalinen pääoma. Sitran raportteja 75. Helsinki.

    "Erityisopetus ja huono itsetunto kulkivat käsi kädessä. Erityisesti yleinen itsetunto laski, mitä kauemmin oppilas oli ollut erityisopetuksessa, ja se jäi opetuksen loppumisen jälkeenkin matalalle tasolle." (s. 40)
     
  3. erityisaikuinen Vierailija

    Olen ikäloppu adhd ja saanut diagnoosin vasta myöhäisessä vaiheessa aikuisikää, mutta helpottavaa se todellakin oli päästä "kaapista ulos". Moni myös varmasti arvaa, että eletty elämäni sai silmissäni aivan uuden merkityksen ja tarkoituksen ja ongelmalliseksi kokemani asiat uuden tavan ratkaista niitä.

    Minut on kasvatettu hyvin tiukalla kurilla ja rajoilla, siis ihan eri tavoin kuin muut sisarukseni. Äitini sattui olemaan opettaja ja hän näki minusta jo pikkuisena, ettei kaikki ole nyt niin kuin pitäisi. Ja mikä tänne ketjuun kirjoittaneita varmasti voi nyt ihmetyttää, niin äitini löysi minusta vahvuudet ja osaamiset ja luovi minua luottamaan itseeni niin, että saadessani diagnoosini neurologi ja neuropsykologi molemmat kiittelivät kodin vahvaa otetta oman elämäni perustan luomisessa.

    Liian moni erityislapsi jätetään yksin, eikä siinä auta olipa koulu millainen tahansa. Lapsen surkuttelu ja säälittely lähtee jo omasta kodista käsin ja jos mukaan ympätään erityisoppilaitokset on takuuvarmaa, että maailma tursuaa pian käsiään levitteleviä erityisaikuisia, joiden ei tarvitse osata yhtään mitään kun se niin selväksi jo lapsesta lähtien on tehty.

    Jos eläisimme vielä agraariyhteiskunnassa erityislapset, joita muuten oli silloinkin, saisivat monet takuuvarmasti mielekästä tekemistä. Silloin jokaiselle käsiparille oli taatusti käyttöä, joten tämä ilmiö on jollain lailla teollistumisen myötä häviämässä ja meistä kasvatetaan nyt hyvin samanlaisia broilereita omissa karsinoissamme. Siksi olen iloinen, että kävin koulua niin kuin muutkin lapset ja nuoret ja vaikka se oli joskus täyttä helvettiä, niin se kaikki myös kasvatti ja opetti. Ei minun itsetuntoni siitä hävinnyt ja minut muistetaan joka tapauksessa oppilaana, joka keksi aina jotakin jännää ja erikoista ja oli rohkeampi kuin muut. Ei se käsittääkseni virhe ole? Paremminkin antoi osviittaa, millaiseen ammattiin minusta olisi ja kun vanhemmat kotona uskaltavat puhua asioista niiden oikeilla nimillä takertumatta surkutteluun uskaltaa myös kohdata sen, että on joissakin elämänpäätöksissään mietittävä tarkemmin kuin ns. tavallinen nuori. Ja tässä korostan sitä, että se tarkemmin miettiminen voi todellakin johdattaa pois keskinkertaisuudesta asumalähiössä, jossa nuokutaan loppuelämä ns. normaaleina ihmisinä.

    Koska asenteellisuutta erityisyyteen tulee minullakin joka päivä vastaan ja etenkin viimeksi aikuiskoulutuksessa olen ollutäärettömän hämmästynyt, miten pikkumaisia ja ennakkoluuloisia ihmiset ovat. Se, että oma erityisyys tuntui nuorena hankalalta on nyt vanhemmiten ylpeyteni aihe ja kuitenkin aikani on mennyt itseäni nuoremman opettajan kanssa painiessa, koska hänen mielestään adhd on hirvittävän vakava asia ja sen suhteen täytyy ryhtyä erityistoimiin. Siis minun kohdallani, joka olen hänenkin puolestaan tarmokkaasti selvittänyt opintoihin liittyviä hallinollisia ongelmakohtia sekä parantanut kurssini olosuhteita penkomalla totuuksia esiin. Jos olenkin suorasukainen, suutun herkästi tyhmyyden ääressä ja poistun paikalta ennen kuin päreeni palavat, niin en alkuunkaan käsitä miten se voi openi ja muutamien nynnyjen kurssikaverien sielunelämää ahdistaa? En edes viitsi kertoa, mitä kaikkea openi on kehitellyt, mutta olen vakavasti harkinnut tekeväni hänestä valituksen.

    Joten kuunteleeko kukaan erityisaikuisia, heidän kokemuksiaan ja muistojaan sekä tekisi yhteenvetoja niistä. Kyllä minäkin kannatan vakavasti vammautuneiden tukemista ja hoivaamista samoin kuin omallakin kohdalla olisin joskus kaivannut koulussa jonkinlaista ymmärrystä, mutta sen takia kuljenkin nyt saarnaamassa adhd:sta saadakseni ihmiset käsittämään ettei erityisyys ole ongelma, vaan vahvuus. Minä en makaa katuojassa viinapullo kädessä viidestä taposta tuomittuna, kuten adhd herkästi mielletään, vaan elän aivan samanlaista elämää kuin muutkin toki lähimmäisiäni jatkuvasti hämmentäen ja ihmetystä aiheuttaen, mutta se on todella pieni ongelma kuin jos ei olisi vaikkapa jalkoja enää ollenkaan.

    Kiitos Allulle hyvästä keskustelun virityksestä. En ole tieteellinen tyyppi, mutta on ilahduttavaa että uskallat pitää meidän erityisten puolia. Toivottavasti olet itse opetustyössä ja käytät voimasi ihmisten auttamiseen. Myös niiden tavallisten (?) tallaajien auttamiseen, että oivaltaisivat mitä elämä oikeasti on.
     
  4. Allu Vierailija


    Hei vaan "erityisaikuinen". Olipa mukavaa saada positiivista palautetta. Juuri tuosta on kysymys, erityinen ei ole niin erityinen, että koko ympäristö pitäisi muuttaa erityisympäristöksi keinotekoisesti ja hössöttää erityisyyden ympärillä.

    Meillä on yhdistys nimeltä Salamancan lapset, jonka jäsen itsekin olen.
    http://salamancanlapset.julkaisee.fi/

    Lisäksi Facebookissa on ryhmä nimeltä: "Kaikille lapsille samat mahdollisuudet oppimiseen".
    http://www.facebook.com/group.php?gid=44596980521

    Mukana on paljon vanhempia, oppilaita, opettajia sekä alan asiantuntijoita, jotka ovat kyllästyneet nykymenoon, joka rampauttaa lapset juuri herkässä kehitysvaiheessa, kun heidän pitäisi sosiaalistua normaaliyhteiskuntaan. Kukaan ei opi elämään normaaliyhteiskunnassa normaaliyhteiskunnan ulkopuolella.
     
  5. erityisaikuinen Vierailija

    Kiitos Allu linkeistä. Onpa hieno juttu!

    Kuten jo aiemmassa viestissä kirjoitin olen vasta näin myöhäisessä ikävaiheessa törmännyt syrjintään, jota en ennen ole kohdannut. Syrjinnässä on ollut kyse "tietoisuuden kasvusta" erityisyyttä kohtaan, mutta hyvää tarkoittavat elkeet vievätkin tietoisuutta väärään suuntaan eli muutoin täysjärkinen adhd muuttuukiin vammaiseksi, jonka juttuihin ei tarvitse niin erityisen vakavasti suhtautua. Olen ollut omassa koulutuksessani järkyttynyt oppilaitokseni asenteista, paikalle raahatuista psykologeista, ylimääräisistä haastatteluista erityisyyteni vuoksi ja sen vuoksi mietin mikä olisi oikea paikka valituksen tekemiseen. Jututin muutama päivä myös lakimiestä lähtisinkö suoraan oikeuteen vai annanko anteeksi, mutta varmaa on että erityisyyteni korostaminen aikuiskoulutuksessa on ollut hyvin tyhmää. Onhan kurssilla alkoholiongelmainenkin ja pari suomenkieltä heikosti taitavaa, joiden opinnot eivät mihinkään edisty, mutta heidän suhteensa asiat on vain hiljalleen lakaistu maton alle. Vain minä, joka olen vilkas, kova kyselemään ja hakemaan tietoa sekä käyttäydyn ergisesti ikätovereihini verrattuna (tässä iässä adhd on siunaus, koska meistä ei helpolla tule sohvaperunoita tai muuten flegmaattisia) saan kummallisen leiman. Eihän aikuinen voi mitenkään nauraa, pomppia ja innostua asioista, vaan "hyviin tapoihin" kuuluu tuijottaa naama happamana kanssaihmisiään sekä keksiä jotakin,mistä valittaa.

    Ennen kerroin adhd:sta avoimesti ja uskoen, että asiasta puhuminen tekisi adhd:sta osan arkeamme. Myöntänyt, että jotkut asiat minun on pakko tehdä mutkien kautta siinä, missä ns. taviksille se onnistuu suorin vartaloin ja noin yleensä se on herättänyt lähinnä ystävällistä ymmärrystä. Nyt mietin tarkkaan haluanko mainita asiasta enää ollenkaan ympäristön "tietoisuuden kasvaessa".

    Suivaantuneena oppilaitokseni asenteisiin pidin esitelmän oireyhtymästäni. Mielenkiintoisinta oli palaute, jossa oli läpileikkaus yhteiskunnastamme. Osa ihmetteli, miksi ylipäätään tein tavallisesta asiasta numeron, osa tuijotti suu auki mikä ihmeen adhd, osa vaati muutkin "ongelmaiset" areenalle paljastamaan salaisuutensa (hauskaa ironiaa),osa päätti suhtautua minuun vammaisena säälien sekä paapoen. Jos minulla ei itseluottamustani olisi hajoaisin nyt kappaleiksi kurssin loppumetreillä. Ja tätä samaa syötetään lapsille, jotka eivät kerta kaikkiaan ilman turvaa pysty käsittelemään kokemaansa.

    Joten mitä enemmän haetaan vaihtoehtoja ja mietitään jokaisen lapsen kohdalla häntä pienenä ihmisen alkuna, sitä enemmän lapsella on mahdollisuuksia. Ihmisiä ei voi tasapäistää jakamalla heitä erityisiin ryhmiinsä, vaan suvaitsemalla erilaisuutta. En ole alkuunkaan sokea omalle mahdottomuudelleni, mitä olin lapsena, mutta siihen aikaan kasvatusmetodit olivat muutenkin kovammat kuin nyt. Ehkä se oli adhd-lapselle turvallista aikaa, jolloin naapurikin saattoi tarttua hihasta ja sanoa lujasti, ettei ajotiellä pompita. Minua pidettiin vain vilkkaana pentuna, jota piti isommalla porukalla vahtia. En kokenut olevani vaativa tai hankala lapsi, koska sellaisia sanoja ei käytetty. Jotkut lapset vieroksuivat rajuuttani, mutta toisaalta sain ystäviä aikuisista selvine rajoineen. Eikö tätä samaa mallia voi monessakin kodissa kokeilla? Ettei niin mietittäisi sitä erilaisuutta, vaan miten arjen tilanteista selvitään koko porukalla?
     
  6. äiti3x Vierailija

    <Ettei niin mietittäisi sitä erilaisuutta, vaan miten arjen tilanteista selvitään koko porukalla?

    Näinhän sitä tehdään meillä ja monella muilla joka päivä, ei sitä oman lapsen erityisyyttä niin enää mieti, aiemmin mietti mikä on kun ei tiedetty että mikä mahtaa lapsella olla eikä keinoja ollut käytettävissä, nyt kun on niin asiat sujuu paremmin. Pikkasen vääriä luuloja näyttää olevan erityislasten perheistä täällä vain kuulopuheita ja olettamuksia jonkun tutkimusten perusteella, mutta kun se todellien arki on ihan muuta. Täälläkin palstalla kuten muuallakin aina meidän erityislasten vanhempia syyllistetään. Todella kannustavasti täällä on kannaustettu äitiä jonka mielestä oli lottovoitti että poika pääsi eritiysluokalle. Tämänhetkistä tilannetta ajatellen, tällä äidillä ei ole ollut muuta vaihtoehtoa eikä varmaan muusta vaihtoehdosta tietoakaan, ei niitten opettajien asenteita tuosta noin vaan muuteta, se vie aikaa. Tämä erityslapsen vanhempana oleminen on välillä yhtä kammappailua lapsen oikeuksien puolesta.
     
  7. Erityisaikuinen Vierailija

    Oletko kertaakaan ajatellut, että erityislasten diagnosointi on melko uutta Suomessa ja ylipäätään maailmalla? Määreet muuttuvat kovaa vauhtia ja sosiaali- ja terveysalan ihmiset puurtavat monikin hiki hatussa erikoisasiantuntijoiksi voidakseen olla apuna. On yksi iso mutta: harva heistä on erityisihminen ja sen vuoksi he mielellään kuuntelevat minuakin, koska osaan kertoa lapsuudestani ja nykyisyydestäni. Minun tietoa tarvitaan.

    Koska tällä haavaa erityisaikuisia on vähän johtuen siitä, että diagnosointi on uutta, jäämme odottamaan erityislasten kasvua aikuisiksi ja heidän suurempaa joukkoa auttamaan oikean tuen ja hoidon kehittämisessä. Siinä ei siis auta erityislasten vanhempien pelkkä kamppailu "oikeuksien puolesta", jos asiallista keskustelua ei pääse syntymään ja vanhempia viedään kuin pässiä liekassa.

    Oma äitini, joka toimi opettajana aikana, jolloin koulut tursusivat myös erityislapsia kenenkään ymmärtämättä mistä oli kyse, mahdollisimman kurjassa pk-seudun lähiökoulussa (ja jossa ongelmia oli lapsilla muutenkin) oppi jo silloin näkemään, että lasten kanssa on käytettävä aikaa ja energiaa löytääkseen ne oikeat tavat opettaa ja ohjata. Hän oli tuikitavallinen opettajakoulutuksen saanut ihminen, ei mikään ekspertti, ja jaksoi silti minunkin kanssa puleerata työpäivän päälle. Ei hän kamppaillut, vaan mietti miten homma saadaan toimimaan.

    Syyllisyys ei ihmisen oma ongelma, joten suosittelen kasvamista siitä eroon. Tapat sillä kaiken voimasi olla lapsiesi tukena ja turvana.
     
  8. äiti3x Vierailija

    Käsiti väärin,meitä vanhempia yritetään usein syyllistää siis yritetään, itse en tunne syyllisyyttä!!!
     
  9. selvennys Vierailija

    Erityisongelmien diagnostisointia on ollut jo vuosikymmeniä, mutta riippuu paikkakunnasta missä asuu eli havaitaanko asiat. "Ongelmia" eli diagnooseja on tullut lisää huimaa vauhtia. osa problematiikkaa on perinnöllistä ja siirtyminen sukupolvelta toiselle on riskialtista silloin kun molemmat vanhemmat kantavat samaa perimää.
     
  10. Justpa joo Vierailija


    Tuo pitäisi muuten paikkansa, mutta kun niiden diagnoosien määrä ei kasva muissa maissa samassa suhteessa kuin Suomessa. Suomella on nyt maailmanennätys erityisoppilaiden määrässä. Epäsuhta esim Suomen ja muiden Pohjoismaiden välillä on liian suuri johtuakseen perimästä.
     
  11. Anni62 Uusi jäsen

    liittynyt:
    21.06.2006
    Viestejä:
    2 912
    Saadut tykkäykset:
    1
    Kun minä aloitin aikoinaan koulun se ei alusta alkaenkaan sujunut kovinkaan hyvin. En ymmärtänyt lukemaani tekstä ja tuli kaikkee muutakin.
    Siinä vaan käytiin peruskoulu loppuun ja numerot oli mitä oli, hyvä kun eteenpäin pääsi.
    Olin kaikenlisäksi koulukiusauksen uhri yläasteella.
    Kävin kuitenkin kaksi vuotisen ammattikoulun ja asuin asuntolassa. Sekin meni miten meni, ei kovinkaan hyvin sekään.
    Muutin kaksikymppisenä etelään ja olen vuosien aikana yrittänyt ja yrittänyt kaikenlaista. Käynyt kursseja ja ollut työkokeilussa.
    Nyt vajaa viisikymppisenä jään työkyvyttömyyseläkkeelle.
    Tyttärelläni on diagnosoitu dysfasia ja aika paljon samoja piirteitä on mulla itelläkin. Onneksi tytär sentään sai hänelle sopivaa opetusta pienryhmässä. Kävi ammattikouluakin joka jäi kesken ja jatkaa sen ensi syksynä loppuun.
    Kyllä niitä erityisluokkia tarvitaan jatkossakin.
     
  12. Allu Vierailija

    Erityisluokka ei saisi olla ainoa paikka, jossa on tukitoimia. Jos tarvitaan tukitoimia, lain ja kansainvälisten sopimusten mukaan tukitoimet tuodaan tavalliseen luokkaan.
     
  13. Anni62 Uusi jäsen

    liittynyt:
    21.06.2006
    Viestejä:
    2 912
    Saadut tykkäykset:
    1


    Kun tytär aloitti koulun seitsemän vuotiaana niin opettajalla meni koko se aika tyttäreni kans. Tytär puheli ihan omiaan eikä jaksanut keskittyä isossa luokassa. Hän kävi sitten ylimääräisen eskarivuoden päiväkodissa ja aloitti kahdeksan vuotiaana koulun erityisluokassa.
    Pienempi ryhmä oli tyttärelleni ainoa oikea vaihoehto ja hyvä näin. Ei hän olisi missään tapauksessa isossa ryhmässä pärjännyt. Oppi lukemaan kahdeksan vuotiaana.
     
  14. Allu Vierailija

    Tarinoita on monenlaisia. On myös keksittyjä tarinoita. Näissä tarinoissa on usein se vika, että niissä hyvin resurssoituja erityisluokkia varretaan resurssoimattomiin yleisopetuksen luokkaan. Vertailu ei ole reilua. Pienluokat ovat yleensä vain naamioituja erityisluokkia.
    Erityisoppilaan tarpeisiin on helpompi vastata 20 oppilaan luokassa, jossa on yksi erityisoppilas, kuin niin sanotussa pienluokassa, jossa kaikki vaativat erityishuomiota.
     
  15. Jaaha Vierailija

    Allu siirtyi tänne meuhkaamaan, kun "Koululaiset"-palstalla pantiin jauhot suuhun.
     
  16. Allu Vierailija


    Käsittääkseni "koululaiset"-palstalta poistettiin keskustelunavaukseni. Ilmeisesti sen vuoksi, että tämä keskustelu sopii paremmin tänne erityisopetuspalstalle. En ainakaan löytänyt keskustelua, kun kävin sieltä viimeksi katsomassa.

    Kävin tarkistamassa, ja toden totta! Se on yhä siellä, olen kiitollinen vinkistä! Katsotaanpas, minkä makuisia jauhoja siellä oikein on...
     
  17. ope Vierailija


    No jos nyt ENSIN saataisiin niitä resurssoituja yleisopetuksen luokkia, niin puhutaan sitten siitä että siirretään sinne enemmän erityisoppilaita.

    Jos lähdettäisiin tästä näkökulmasta, että oikeasti tehdään asialle jotain, ennenkuin ruvetaan meuhkaamaan.

    Suomi on paperitasolla sitoutunut vähän siihen sun tähän. Paperi ei paljon arkea auta. Salamancalla ja Unescolla voi pyyhkiä takapuolensa niin kauan, kun rahoitusta yleisopetuksen ryhmäkokojen pienentämseksi tai opettajien koulutuksen liäämiseksi ei löydy eikä näin edes luoda olosuhteita joissa erityisoppilaat voisivat aloittaa koulutiensä yleisopetuksen parissa.

    Jokainen oppilas on minun puolestani tervetullut lähikouluunsa, silloin kun luokat on resursoitu oikein (on löytynyt rahaa ja tahtoa muuhunkin kuin matkustaa johonkin kokoukseen tekemään sopimuksia eikä erityisoppilas häiritse muiden oppilaiden työskentelyä merkittävästi.

    Valitettavasti tämä on tosiaan tällä hetkellä vain kaunis ajatus paperilla.
     
  18. Allu Vierailija


    Siitähän on paljon esimerkkejä, että inkluusio ei toimi. Vai kertovatko nämä esimerkit sittenkin vain inkluusion puutteesta? Kun sanotaan, ettei inkluusio toimi tarkoitetaan kai sitä, ettei kaikkia tarpeellisia tukitoimia ole mahdollista tuoda tavalliseen luokkaan. Että kyse on vain kauniista ajatuksesta, joka on käytännössä mahdoton toteuttaa.

    Konkreettisempaa olisi silloin kysyä, millaiset tukitoimet ovat tavallisessa luokassa mahdottomia. Onko suvaitsevaisuus tai peräti vammaisen ihmisen kunnioittaminen suomalaiselle opettajalle mahdotonta? Onko eriyttäminen mahdotonta? Kokemukset sekä meiltä että muualta ovat osoittaneet, että hyvinkin tiiviit tukitoimet voidaan tuoda tavallisiin ympäristöihin. Mitä ovat ne erityiskoulujen työtavat, joita muka ei voi siirtää tavalliseen luokkaan? Pulpetteja ympäröivät sermit ovat ehkä sellaisia, mutta nämä hirvitykset pitäisi poistaa myös erityiskouluista.

    Ei pidä vähätellä erityisen tuen tarpeita, sanovat erityisluokkien kannattajat ja ovat tietysti oikeassa. Ei niitä pidä liioitellakaan. YK:n arvion mukaan 80 - 90 % kaikista erityisoppilaista on helposti integroitavissa tavallisiin luokkiin (From exclusion to equality, 2007, 85). OECD:ssä "kaunista ajatusta" on kommentoitu seuraavasti: "OECD on tehnyt tiiviitä tutkimuksia inkluusion toteuttamisesta... kahdeksassa OECD-maassa, jotka edustavat hyvin erilaisia kasvatuksellisia ja poliittisia järjestelmiä. Nämä tutkimukset osoittavat, että kaikkien oppilaiden opettaminen yleisopetuksen kouluissa, siitä riippumatta miten vaikeavammaisia he ovat, on täysin mahdollista. Sitä toteutetaan monissa maissa." (Evans, 2000). Valtioneuvoston vammaispoliittisen selonteon mukaan (2006) "koulut järjestävät opetuksessa tarvittavat tukitoimet kohtuullisesti". Integroidulle opetukselle ei siis ole resurssien puolesta esteitä.

    Kaikki eivät kuitenkaan ole vakuuttuneita siitä, että integraatio toimii. Eikö siis ensin tarvita lisänäyttöjä? Ei tarvita, sillä tavallinen kouluympäristö on normaali kansalaisoikeus, jota ei tarvitse erikseen ansaita todistelun avulla. Todistustaakka kuuluu poikkeusjärjestelyjen esittäjille. On siis väärin puhua "integraatiokokeilusta". Sen sijaan kaikki erityisluokalle siirretyt pysyvät koekaniineina, kunnes siirron hyödyt on luotettavasti osoitettu.

    Inkluusio ei silti enää ole vain kaunis ajatus vaan myös lakisääteinen oikeus. Se ei vielä tarkoita, että Suomessa inkluusio toteutuisi. Kunnat rikkovat lakia ja loukkaavat ihmisoikeuksia. Tämä on mahdollista, koska siitä ei näytä olevan mitään seurauksia. Lapsen oikeuksien perääminen voi myös vaatia oikeusjuttujen aloittamista. Perheiden käräjöintihaluja vähentää se, että oma lapsi on yleensä vastapuolen panttivankina. Pelätään, eikä aina aiheetta, lapseen kohdistuvia vastatoimia.

    Lakeja pitäisi silti noudattaa. Perustuslain 22 §:ssä sanotaan erikseen, että julkisen vallan on turvattava perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutuminen.

    Mutta eikö olisi järkevintä ruveta integroimaan vasta sitten, kun yleisopetus on siihen sekä resurssien että asenteiden puolesta valmis? Eikö ole turha lähteä soitellen sotaan? Ei kai erityisopetusta edes tarvittaisi, jos yleisopetus pystyisi ottamaan vastaan kaikki oppilaat.

    Ensin pitää kysyä, millaisista valmiuksien puutteista puhutaan. Opettajilla on tapana väittää, ettei heillä ole riittävää kokemusta erilaisten oppilaiden opettamiseen, joten asia ei heille kuulu. Sen sijaan erityisopettajilla kokemusta on. Tähän voi vastata, että kokemukset vaihtelevat monessa muussakin asiassa. Työntekijän kuuluu tehdä ne asiat, jotka hänen töihinsä kuuluvat, riippumatta siitä sattuuko työtoverilla mahdollisesti olemaan enemmän kokemusta. Yleisopetus ei tule koskaan valmiiksi integraatioon, jos opettajat voivat jatkuvasti siirtää kiusankappaleiksi kokemansa oppilaat muualle. Valmiuksia ja osaamista alkaa syntyä silloin, kun asiat täytyy kohdata. Integraatiota opitaan tekemällä sitä.

    Miksi tarvittavia asioita ei sitten opita jo opettajankoulutuksessa? Kyllä ne opitaankin. Jokainen valmistuva opettaja saa riittävät valmiudet eriyttää opetustaan. Hänelle ei kuitenkaan voi antaa reseptikirjaa jokaista eri tapausta varten. Jos valmiuksilla tarkoitetaan opettajien asenteita, vastaväitteessä on enemmän pohjaa. Ongelmana on vain se, että asenteiden muutosta saa epäilemättä odotella aina helvetin jäätymiseen asti. Suomessa ei olisi vieläkään peruskoulua, jos olisi jääty odottamaan oppikoulunopettajien asennemuutosta. Sitähän ei ole tapahtunut vieläkään.

    Pitäisikö siis yhtäkkiä ja ilman valmistautumista siirtää kaikki oppilaat erityisluokilta tavallisille luokille? Mitä siitäkin tulisi? On syytä palauttaa mieleen, että Suomi allekirjoitti Salamancan julistuksen vuonna 1994. Tähän mennessä inkluusion toteuttamista on valmisteltu jo yli 15 vuotta. Niiden kuluessa tilanne on vain pahentunut. Mikähän olisi kohtuullinen aikataulu, jos ei vieläkään saa aloittaa?

    Muotoillaan vastaväite sitten näin: ”Kannatan inkluusiota, mutta ainoastaan silloin, kun siihen on tarvittavat resurssit. Muuten lapsesta tehdään inkluusioideologian pelinappula.” Kuulostaa moraalisesti ylevältä. Vielä ylempää olisi kai puolustaa lapsen laillisia oikeuksia. Jos integraation edellytykset puuttuvat, oikea ratkaisu ei ole lapsen poistaminen, vaan puutteiden korjaaminen. Sehän ei ole vaikea asia. Yleensä valmiuksien puute on itse aiheutettua. Näin lapsesta on tavallaan tehty segregaatioideologian pelinappula.

    Mitä resursseja sitten tarvitaan? Jos luokassa on opettaja, siellä on jo paikalla opetuksen tärkein resurssi. Harvoin tarvitaan mitään muuta. Opettajien vaatimukset lisäresursseista pakkaavat valitettavasti menemään mahdottomuuksiin. Esimerkiksi luokkakokojen pienentämistä vaaditaan, koska "integraatio on mahdotonta nykyisissä jättiluokissa". Näitä väitteitä ei tietenkään hiljennä se, että opetusministeriön selvityksessä Suomesta ei löydetty jättiluokkia (Opetusministeriö, 2008:5). OAJ korostaa, ettei se vastusta integraatiota sinänsä, vaan ainoastaan puutteellisin tukitoimin tehtyä "säästöintegraatiota". Kun siis ensin on heitetty pois pesuvesi, lapsikin voidaan heittää perässä. Näin lapsi kuitenkin menee pesuveden mukana. Parempi olisi palauttaa pesuvesi.
     
  19. ope Vierailija

    ..ja ennen kuin sotkeentuu omaan näppäryyteensä, kannattaa aloittajankin miettiä mitä tarkoittaa integraatio ja mitä inkluusio. Ja kumpaa oikeastaan kannattaakaan..

    Valitettavasti aloittajan oma ääni hukkuu politikonomaisesti lainausten taakse, eikä oikeastaan hänkään osaa sanoa, mitä konkreettista oikeastaan tarvittaisiin, että integraatiosta voitasiin siirtyä inkuluusioon. Varmasti Saloviidalta löytyy sopiva lainasu tähänkin :)
     
  20. Allu Vierailija


    Nimenomaan. Sieltä Saloviidan artikkelista löytyy vastaus melkein jokaiseen vastaväitteeseen. Se, että toistellaan samoja väitteitä johtunee siitä, ettei olla jaksettu artikkelia lukea läpi. Käyhän se näin pienempinäkin palasina ;-)

    MITÄ ”INKLUUSIO” TARKOITTAA?

    Käsite "inclusive education" tuli tunnetuksi Unescon Salamancan julistuksesta vuonna 1994. Ottamalla käyttöön kokonaan uusi sana, inkluusio, haluttiin korostaa uutta periaatetta, joka sisältyi YK:n ja Unescon vammaispoliittisiin ohjelmiin. Tuon periaatteen mukaan normaalin yhteiskunnan tuli olla syrjimätön ja avoin kaikille vammaisille henkilöille vamman asteesta riippumatta. Enää ei riittänyt, että yhteiskunta olisi vain mahdollisimman syrjimätön. Uusi tavoite voitiin saavuttaa yksilöllisten tukitoimien avulla, jotka tuodaan sinne, missä kukin henkilö itse halusi olla. Inkluusio on "ideologia" vain sen vastustajille. Muille inkluusio, osallisuus, merkitsee yhtäläisiä oikeuksia ja syrjimätöntä yhteiskuntaa. Inkluusion periaate ilmaistiin ensimmäisen kerran YK:n vammaisten vuoden 1981 tunnuksessa: "Full participation and equality" (täysi osallistuminen ja tasa-arvo).

    Onko inkluusio sama asia kuin integraatio? Kyllä ja ei. Inklusiivisen opetuksen käsite syntyi 1990-luvun alussa yhdysvaltalaisen TASH -järjestön piirissä tarkoittamaan toimintamallia, jossa yksilöllisten tukitoimien avulla kaikki, myös syvimmin vammaiset lapset pystyvät osallistumaan normaaliin koulunkäyntiin. Tämä paradigmamuutos erotti sen aiemmin käytetyistä termeistä integration ja mainstreaming. Unesco otti inkluusion käsitteen käyttöön 1990-luvun alussa, kun haluttiin korostaa YK:n politiikan siirtymistä uuden ajatustavan kannalle. Sitä ennen puhuttiin "täydestä integraatiosta". Vaikka käsitteet periaatteessa kytkeytyvät eri ajatusmalleihin, niitä voi käyttää rinnakkain.

    Inkluusion käsitteen yleistymisen myötä sen sisältö valitettavasti vesittyi. Kun ideologiat kamppailevat keskenään, tahtoo käydä niin, että valtaa pitävät puhetavat (eli hienommin sanoen "hegemoniset diskurssit") kaappaavat ja tyhjentävät vastarintaan pyrkivän kielenkäytön sanaston. Näin kävi myös inkluusiolle, joka on alusta alkaen esiintynyt ainoastaan muunnellussa muodossa suomalaisen opetushallinnon puheessa (Erityisopetuksen strategia, s. 19; Kuopio).

    Mitä inkluusio tarkoittaa?
     
  21. ope Vierailija

    *huoh*

    Hetken jo ehdin toivoa että sinulla allu olisi jotain omaa sanottavaa, etkä papukaijana toistelisi muiden sanomisia.

    Minä en lukenut linkkä ollenkaani. Olen tenttinyt aikoinaan erkkapedan opinnoissani Saloviidan kirjan Kohti uutta koulua ja se riittää kiitos minulle.

    Nyt ois kiva saada sinulta omaa kokemusta aiheesta kehiin, eikä vaan pelkkää Saloviitaa.
     
  22. Allu Vierailija


    Mielelläni kertoilisin tarinoita erityisopetuksesta, mutta säästän teidät tarinoiltani. Tieteen tuottama tieto auttaa yhteiskunnallisessa päätöksenteossa, ei Allun pohdinta kahvipöydän ääressä päivänpolttavista asioista.

    Suosittelen, että luet linkin, jotta voit ainakin vastustaa sitä jos ei muuten. Vastaa argumenttiin vasta-argumentilla. Tutkimustulokseen tutkimustuloksella jne. Älä hauku minun persoonaani tai yritä saada minua kertoilemaan tarinoita tylsästä elämästäni. Nyt puhutaan erityispedagogiikasta ja siitä, mikä on tieteen kanta erityisopetukseen. Puhumme myös siitä, miksi Suomella on maailmanennätys erityisopetuksessa ja miksi muissa maissa toteutetaan laajamittaista, mutta meidän 5-miljoonainen kansa luulee olevansa ainoita oikeassa olevia.

    Mitä inkluusio tarkoittaa?
     
  23. ope Vierailija

    Tuota, minähän en sinänsä vastusta inkluusiota, ihmettelen vaan miten se käytännnössä on mahdollista nykyisillä lähtökohdilla. En siis usko siihen että sen toteuttamiseksi löytyy tarpeeksi hyvää tahtoa ja resursseja. Siis polittisten päättäjien taholla.

    Siihen ei valiettavasti auta vaikka me vuorotellen vetäisimme esiin minkälaisia tieteellisiä tutkimustuloksia tahansa.

    Kyllä minusta on sinänsä relevanttia kysyä, että mikä on oma kokemuksesi luokkahuonetyöskentelystä? Eli tunnetko opettajan työtä muuten kuin oppilaan kannalta? Vai nojaatko vain ja ainaostaan siihen mitä joku toinen asiasta sanoo? Ja ihan jossain lehdessä!

    Jos sinä haluat seistä tieteellisten artikkeleiden takana etkä ajatella mitä siellä koulun arjessa tapahtuu, se on sinun valintasi.
     
  24. inklu Vierailija

    ja 15-vuotta on lyhyt aika asenteiden muuttamiseen !
     
  25. Allu Vierailija


    Niinpä. 15 vuoden ajan erityisoppilaiden määrä on kasvanut Suomessa joka vuosi.
     
Kaikki kentät ovat pakollisia
Luonnos tallennettu Luonnos poistettu

Jaa tämä sivu

Alibi
Anna
Deko
Dome
Erä
Hymy
Kaksplus
Kippari
Kotilääkäri
Kotiliesi
Koululainen
Ruoka.fi
Parnasso
Seura
Suomen Kuvalehti
TM Rakennusmaailma
Tekniikan Maailma
Vauhdin Maailma
Golfpiste
Vene
Nettiauto
Ampparit
Plaza
Muropaketti