Kiitos taas kaikille uusista vastauksista.
Joku kysyi rakastanko miestäni. Mietin asiaa perusteellisesti ja vaikka hetkittäin tunnen vihaa ja välinpitämättömyyttä, pahoin pelkään että taidan kuitenkin rakastaa.
En tarkkaan tiedä mitä hänessä rakastan. Tiedän että nuo mitä luettelin ominaisuuksiksi jotka alkuun veivät jalat altani, ovat pinnallisia eikä niitä asioita voi rakastaa. Rakastan hänessä ehkä sitä peräänantamattomuutta ( toki on muitakin asioita, niitä on vaikeaa aina edes itse tiedostaa ), että vaikka elämämme on ollut todella helvettiä, hän kuitenkin aina jostain kerää sen tahdon ja voiman että me olemme me emmekä anna periksi. En tiedä onko tuo lopulta jopa vain haitallinen asia, sillä huonoilla hetkillä tuntuu että olisimme kumpikin onnellisempia ilman että eläisimme yhdessä. Hyvällä hetkellä tuntuu taas hyvältä että ei tarvitse miettiä että käveleekö mies eteeni ja ilmoittaa että suhteemme on ohi. Vaikka hän on sen usein suutuspäissään tehnytkin, ei hän kuitenkaan ole oikeasti koskaan halunnut erota. Toisaalta mietin että hän ei edes töiltään ehdi edes miettiä sitä että pitäisikö erota, siinä voi olla yksi syy. Kaikki ajatukset on 100% työasioissa.
Töitä hän tekee tuolla tavoin sillä on yrittäjä ja kantaa yrityksistään ja työntekijöistään suurta vastuuta. Toki sen tavallaan ymmärränkin, kyseessä on sekä oma että työntekijöiden elanto ja kunnia.Lisäksi rauta mitä hän takoo, on juuri nyt kuumaa ja hänen on tehtävä se työ nyt sillä se ei ehkä ole enää mahdollista joidenkin vuosien päästä.Hän väittää että ei tee minuuttiakaan ylimääräistä ja järjestää minulle kaiken mahdollisen ajan. Tätä minun on vaikea uskoa, ja yleisin riidan aiheemme on kun mies ei jaksa asiaa minulle joka välissä vakuutella. Hän raivostuu heti kun alan "nalkuttaa" töistä, kotiin tulemisesta, tms. ja sanoo ettei niin kauhean työstressin lisäksi enää kestä nalkutustani yhtään tippaa.
Mies myös aina vetoaa siihen, että on alusta asti kertonut että tulee tekemään paljon töitä, ja hän rakenta tuon firman ja sen aika on nyt. Olen itse tietoisena tilanteesta halunnut jatkaa suhdetta, muuttaa yhteen ja vauvan. Siksi mies ei hyväksy valitustani sillä on kertonut tilanteen rehellisesti. Itse ajattelen että elämän tilanteet muuttuu ja menee eteenpäin. En itsekään ajattele että kun tutustuimme, kävin baareissa ja pidin hauskaa ystävieni kanssa, elin villiä elämää ym, että nyt kun ollaan tässä tilanteessa, olisin oikeutettu jatkamaan kuten aina ennenkin. Minulla on ollut paljon tapoja joita olen muuttanut miehen vuoksi. Olen myös muuttanut miehen paikkakunnalle kärsien itse yli 200km työmatkan päivittäin ja olen mukautunut täysin hänen elämäänsä. Miksi hänen ei tarvitsisi muuttaa mitään?
Ja vaikka tekisikin paljon töitä, en ollut edes ajatellut että elämämme/ miehen elämä olisi PELKKÄÄ sitä.
En tiedä. Annoin jo periksi ja sanoin ettei tästä tule mitään, halusimme tai emme sillä asiat ovat menneet liian pitkälle. Mies oli ensin samaa mieltä, sitten harmitteli, otti syliin, halasi ja silitti, sanoi ettei halua luopua minusta, rakastelimme ihanammin kuin pitkään aikaan, tuli niin voimakkaat tunteet pintaan että itkin vuolaasti ja tunsin sellaista rakkautta jota en ollut tuntenut pitkään aikaan. Siitä eteenpäin olemme olleet sylikkäin ja puhuneet kauniisti toisillemme, ja mies on jopa jatkamassa terapiaamme jonka oli jo lopettamassa kun ei ole enää mitään tehtävissä.
Mutta kun kaksi päivää on kulunut, hän alkaa jo muuttua takaisin etäisemmäksi, huonotuulisemmaksi, jne. En tiedä mikä on kauheinta, sen tajuaminen että tästä ei ihan totta tule mitään, vai kun alkaa taas uskoa ja miettiä että mitä jos sittenkin, ja sen jälkeen taas se pettymys ja se kuinka tyhmäksi tuntee itsensä että taas uskoi ja kuvitteli jotakin, eikä vaan repäissyt itseään irti ja aloittanut kivuliasta toipumisprosessia. Jotenkin mies aina minusta haistaa milloin olen oikeasti antamassa periksi ja milloin uhkailen, ja tosi paikan edessä joko näyttelee hyvin tai alkaa oikeasti itsekin miettiä että mitäköhän sitä on menettämässä ja haluaa oikeasti yrittää.
Toisaalta tiedän itsestänikin että olen varsinainen draama queen ja minulla on taipumus katastrofaaliseen ajatteluun. Ajattelen aina pahinta ja kuvittelen miehenkin motiivit varmasti silloin tällöin paljon pahemmiksi mitä ne oikeasti ovat ja reagoin sen mukaan. Minä kuitenkin aina otan puheeksi asiat ja tilanteet, enkä mene henkilökohtaisuuksiin kuten mieheni. Toki sitten sanon takaisin kun mies sanoo.
Ongelma on myös se että mieheni on normaalioloissa hyvin itsetietoinen ja sellaisella tapaa ylpeä, että ei ala minulle turhia selittelemään,pyytelemään lupia tai pahoittelemaan. Jos hän ottaessaan työpuhelun kesken elokuvan tai lähtiessään tapaamiseen kesken leffaillan pahoittelisi, selittäisi jotakin tms., olisin paljon ymmärtäväisempi mutta hän tekee noita asioita kuin minäkin olisin vain jokin koira tai elokuva jonka voi laittaa pauselle ilman selityksiä ja sitten taas jatketaan kun hänelle sopii. Se saa minut enemmän raivon partaalle kun nuo itse tekemiset. Mutta hän ei vaan ole sellainen että osaisi tai ainakaan ei hyväksy sitä että hänen tarvitsisi selitellä tai pahoitella tekemisiään jotka hänen on pakko tehdä. Minun mielestäni se on ylimielistä ja vähättelevää käytöstä.
Mutta nämä ovat pisaroita meressä.
Keskinäinen kunnioitus mielestäni puuttuu ison osan ajasta. Nyt ei auta kun seurata kuinka kauan on taas tyyntä ennen seuraavaa myrskyä ja mitä siitä sitten seuraa. Oli kuitenkin niin ihanaa kun taas hetkeksi tuli sopu, nukahtaa rakastelun jälkeen sylikkäin miehen iso käsi potkivan ja möyrivän vatsakumpuni päällä. Siinä olimme meidän perhe...hetken onnellisina. Järki sanoo että tästä ei ole tähänkään asti tullut mitään eikä mikään ole muuttunut, joten ei tule tästä eteenkään päin. Sydän toivoo ja miettii että josko ihme olisi tällä kertaa tapahtunut...
Aina eletään minun varoillani - ja se on alkanut harmittamaan.