Eteen taitaa tulla ongelma josta en kuvitellutkaan...
Eli: olemme suomalainen pariskunta joka on itseasiassa asunut ulkomailla koko seurustelun ja avioliiton ajan, tosin vihitty Suomessa. Viimeiset vuodet olemme olleet Skandinaviassa, tähän maahan tultiin muuten nimenomaan vaimon toivomuksesta. Meillä on kaksi pientä lasta ja molemmilla hyvät työpaikat (itselläni jopa unelmatyö). Itse olen ollut työelämässä Suomessakin mutta pätkätöiden ja niistä johtuneen epävarmuuden vuoksi muutin pois jo viime vuosituhannen puolella, vaimo ei ole työskennellyt Suomessa.
Vaimolla on ikävä Suomeen mutta itseäni ei Suomi houkuttele tippaakaan, ulkomaat ovat antaneet kaikkea mitä olen haaveillut. Ymmärrän hyvin vaimoanikin, hän ei ole kokenut suomalaista työelämää. Itselläni alkaa olla jo sen verran ikää että olen joutunut jo miettimään eläkejärjestelyjäkin, sitäpaitsi tuntuisi vaikealta aloittaa alusta työura, täällä olen nimittäin varsin haluttu työntekijä mutta Suomessa joutuisin hankkimaan yliopistossa lisäkoulutusta mikäli haluaisin edetä urallani. Eikä koko talouden muuttaminen asunnon ja työpaikan etsimisineen tunnu millään muotoa houkuttelevalta. Lisäksi harrastusmahdollisuuteni ovat täällä aivan toisenlaiset kuin Suomessa. Itseasiassa ongelmista pienin on että vuotuinen tulotasomme Suomessa samankaltaisesta työstä olisi noin 10000 euroa vähemmän kuin täällä, tosin sillä maksaa aika pitkälle asuntoa sekä säästää eläkettä. Hintatasohan täällä on jotakuinkin sama kuin Suomessa. Vaimon mielestä rahalla ei ole väliä mutta kun nyt olen ollut vastuussa taloudesta äitiyslomien ajan niin kyllähän sekin vaikuttaa.
Vaimon suhde vanhempiinsa on selvästi läheisempi kuin minulla omiini ja hän haluaakin muuttaa lähemmäksi heitä. Muuten hyvä mutta appiukko ei ole ihan helpoin mahdollinen ihminen ja, vaikka en häntä vihaakaan, en tule hänen kanssaan oikeastaan ollenkaan toimeen, aika usein riitelemme kuin näemme. Ongelmana onkin että emme ole käyneet ulkomaanmatkalla missään muualla kuin joko minun tai vaimoni kotipaikalla vuosikausiin, hän ei yksinkertaisesti halua minnekään muualle kuin sinne - ja itse vain ahdistun siellä. Hän onkin sanonut että vain siellä hän tuntee olonsa kotoisaksi, olenkin vakuuttunut että mikäli muuttaisimme muualle Suomeen hän olisi onneton niin kauan kunnes pääsisi kotiseuduilleen - mutta tietenkään en voi olla siitä varma.
Vaikka minulla ei olekaan asperger-diagnoosia (eikä varmasti tulisikaan) niin olen havainnut itselläni senkaltaisia piirteitä, liekö sitten tyypillisiä kaikille miehille. Jokatapauksessa olen viime aikoina tajunnut virheitä ja väärintulkintoja joita olen tehnyt suhteemme aikana ja kadun niitä syvästi. Olen tarjoutunut yrittämään muuttumista oikeastaan kaikessa (poislukien sen maan vaihtamisen) josta vaimo on toivonut mutta sekään ei auta. Itseasiassa sain kuulla että minun ei kannata tehdä mitään etten vain toivoisi mitään. Mutta onhan minun kai edes yritettävä, mitä muuta mahdollisuutta minulla on? Suomeen kaipuun on oltava aivan valtava mikäli se on suurempi kuin kakki muu yhteensä.
Olemme pattitilanteessa ja kumpikaan ei halua eikä ehkä voikaan joustaa. Vaimo haluaa ehdottomasti Suomeen eikä pysty näkemään tulevaisuutta täällä, itse en taas pysty näkemään sitä Suomessa, olenhan siellä asunut ja työskennellyt kolmikymppiseksi ja voin vakuuttaa että se oli hyvin vaikeaa aikaa. Lomillakin lähinnä odotan että pääsen takaisin tänne, kotiini - vaimolla tilanne on juuri päinvastainen. Minun elämäni on kuitenkin vuosien varrella muotoutunut tänne. Ja koska olen kymmenkunta vuotta vanhempi en halua enää uuttaa muutto/työn/asunnonetsimisruljanssia vaan haluan ns. aloittaa jo elämän, erityisesti kun minulla on hyvä olla.
Suurimpana ongelmana ovat tietysti lapset. Vanhempi on kehittymässä hyvää vauhtia kaksikieliseksi, pienempi ei juuri (iän vuoksi) vielä puhu. Minulla on hyvä suhde molempiin mutta äiti on vakuuttunut että hän vie heidät lähellä vanhempiaan, siis toiseen maahan. Käytännössähän se tarkoittaa, ikävä kyllä, sitä että minun suhteeni heihin tulee heikkenemään. Työni ei myöskään ole niin hyväpalkkaista että pystyisin joko itse lentämään Suomeen edes kuukausittain tai kustantamaan heidän matkojaan tänne, erityisesti kun he vielä tarvitsisivat aikuisen mukaansa.
Eli vaihtoehtoina ovat:
- vaimo jää tänne ja masentuu
- minä lähden Suomeen ja masennun
- vaimo lähtee lasten kanssa Suomeen ja minä jään tänne, todennäköisesti
molemmat masentuvat, tosin vaimo on niin paljon nuorempi
että hänellä on vielä enemmän elämää edessään - minulla ei
- vaimo lähtee Suomeen ilman lapsia (mahdoton vaihtoehto johon hän ei suostu).
Juuri nyt elämäni näyttää todella synkältä enkä minä yksinkertaisesti tiedä mitä teen, tai kuinka selviäisimme tästä. Vaimo nimittäin näkee vain tulevaisuuden Suomessa ja jos vaihtoehtoina on joko se ilman minua (lasten kanssa) tai olla täällä minun kanssani valitsee hän Suomen. Ihan oikeasti, minusta tuntuu siltä että minulla ei ole enää tulevaisuutta ja ajatukseni ovat jo aika synkkiä.
Mutta voinko minä taas kieltää hänen muuttonsa? Se särkisi vaimon sydämen mutta oman mielenterveyteni kannalta mahdollisuus olla isä omille lapsilleni olisi kyllä ratkaisevan tärkeää, samon lapsille se olisi varmasti oikea ratkaisu. Tiedän että juridisesti ainakin periaatteessa voin kieltää muuton toiseen maahan mutta eettisesti tilanne taitaa olla ongelmallisempi - ajatellako itseään vai muita...
Eli: olemme suomalainen pariskunta joka on itseasiassa asunut ulkomailla koko seurustelun ja avioliiton ajan, tosin vihitty Suomessa. Viimeiset vuodet olemme olleet Skandinaviassa, tähän maahan tultiin muuten nimenomaan vaimon toivomuksesta. Meillä on kaksi pientä lasta ja molemmilla hyvät työpaikat (itselläni jopa unelmatyö). Itse olen ollut työelämässä Suomessakin mutta pätkätöiden ja niistä johtuneen epävarmuuden vuoksi muutin pois jo viime vuosituhannen puolella, vaimo ei ole työskennellyt Suomessa.
Vaimolla on ikävä Suomeen mutta itseäni ei Suomi houkuttele tippaakaan, ulkomaat ovat antaneet kaikkea mitä olen haaveillut. Ymmärrän hyvin vaimoanikin, hän ei ole kokenut suomalaista työelämää. Itselläni alkaa olla jo sen verran ikää että olen joutunut jo miettimään eläkejärjestelyjäkin, sitäpaitsi tuntuisi vaikealta aloittaa alusta työura, täällä olen nimittäin varsin haluttu työntekijä mutta Suomessa joutuisin hankkimaan yliopistossa lisäkoulutusta mikäli haluaisin edetä urallani. Eikä koko talouden muuttaminen asunnon ja työpaikan etsimisineen tunnu millään muotoa houkuttelevalta. Lisäksi harrastusmahdollisuuteni ovat täällä aivan toisenlaiset kuin Suomessa. Itseasiassa ongelmista pienin on että vuotuinen tulotasomme Suomessa samankaltaisesta työstä olisi noin 10000 euroa vähemmän kuin täällä, tosin sillä maksaa aika pitkälle asuntoa sekä säästää eläkettä. Hintatasohan täällä on jotakuinkin sama kuin Suomessa. Vaimon mielestä rahalla ei ole väliä mutta kun nyt olen ollut vastuussa taloudesta äitiyslomien ajan niin kyllähän sekin vaikuttaa.
Vaimon suhde vanhempiinsa on selvästi läheisempi kuin minulla omiini ja hän haluaakin muuttaa lähemmäksi heitä. Muuten hyvä mutta appiukko ei ole ihan helpoin mahdollinen ihminen ja, vaikka en häntä vihaakaan, en tule hänen kanssaan oikeastaan ollenkaan toimeen, aika usein riitelemme kuin näemme. Ongelmana onkin että emme ole käyneet ulkomaanmatkalla missään muualla kuin joko minun tai vaimoni kotipaikalla vuosikausiin, hän ei yksinkertaisesti halua minnekään muualle kuin sinne - ja itse vain ahdistun siellä. Hän onkin sanonut että vain siellä hän tuntee olonsa kotoisaksi, olenkin vakuuttunut että mikäli muuttaisimme muualle Suomeen hän olisi onneton niin kauan kunnes pääsisi kotiseuduilleen - mutta tietenkään en voi olla siitä varma.
Vaikka minulla ei olekaan asperger-diagnoosia (eikä varmasti tulisikaan) niin olen havainnut itselläni senkaltaisia piirteitä, liekö sitten tyypillisiä kaikille miehille. Jokatapauksessa olen viime aikoina tajunnut virheitä ja väärintulkintoja joita olen tehnyt suhteemme aikana ja kadun niitä syvästi. Olen tarjoutunut yrittämään muuttumista oikeastaan kaikessa (poislukien sen maan vaihtamisen) josta vaimo on toivonut mutta sekään ei auta. Itseasiassa sain kuulla että minun ei kannata tehdä mitään etten vain toivoisi mitään. Mutta onhan minun kai edes yritettävä, mitä muuta mahdollisuutta minulla on? Suomeen kaipuun on oltava aivan valtava mikäli se on suurempi kuin kakki muu yhteensä.
Olemme pattitilanteessa ja kumpikaan ei halua eikä ehkä voikaan joustaa. Vaimo haluaa ehdottomasti Suomeen eikä pysty näkemään tulevaisuutta täällä, itse en taas pysty näkemään sitä Suomessa, olenhan siellä asunut ja työskennellyt kolmikymppiseksi ja voin vakuuttaa että se oli hyvin vaikeaa aikaa. Lomillakin lähinnä odotan että pääsen takaisin tänne, kotiini - vaimolla tilanne on juuri päinvastainen. Minun elämäni on kuitenkin vuosien varrella muotoutunut tänne. Ja koska olen kymmenkunta vuotta vanhempi en halua enää uuttaa muutto/työn/asunnonetsimisruljanssia vaan haluan ns. aloittaa jo elämän, erityisesti kun minulla on hyvä olla.
Suurimpana ongelmana ovat tietysti lapset. Vanhempi on kehittymässä hyvää vauhtia kaksikieliseksi, pienempi ei juuri (iän vuoksi) vielä puhu. Minulla on hyvä suhde molempiin mutta äiti on vakuuttunut että hän vie heidät lähellä vanhempiaan, siis toiseen maahan. Käytännössähän se tarkoittaa, ikävä kyllä, sitä että minun suhteeni heihin tulee heikkenemään. Työni ei myöskään ole niin hyväpalkkaista että pystyisin joko itse lentämään Suomeen edes kuukausittain tai kustantamaan heidän matkojaan tänne, erityisesti kun he vielä tarvitsisivat aikuisen mukaansa.
Eli vaihtoehtoina ovat:
- vaimo jää tänne ja masentuu
- minä lähden Suomeen ja masennun
- vaimo lähtee lasten kanssa Suomeen ja minä jään tänne, todennäköisesti
molemmat masentuvat, tosin vaimo on niin paljon nuorempi
että hänellä on vielä enemmän elämää edessään - minulla ei
- vaimo lähtee Suomeen ilman lapsia (mahdoton vaihtoehto johon hän ei suostu).
Juuri nyt elämäni näyttää todella synkältä enkä minä yksinkertaisesti tiedä mitä teen, tai kuinka selviäisimme tästä. Vaimo nimittäin näkee vain tulevaisuuden Suomessa ja jos vaihtoehtoina on joko se ilman minua (lasten kanssa) tai olla täällä minun kanssani valitsee hän Suomen. Ihan oikeasti, minusta tuntuu siltä että minulla ei ole enää tulevaisuutta ja ajatukseni ovat jo aika synkkiä.
Mutta voinko minä taas kieltää hänen muuttonsa? Se särkisi vaimon sydämen mutta oman mielenterveyteni kannalta mahdollisuus olla isä omille lapsilleni olisi kyllä ratkaisevan tärkeää, samon lapsille se olisi varmasti oikea ratkaisu. Tiedän että juridisesti ainakin periaatteessa voin kieltää muuton toiseen maahan mutta eettisesti tilanne taitaa olla ongelmallisempi - ajatellako itseään vai muita...
Viimeksi muokattu:
