Ero uusperheessä

[Dumle]

Erosimme jokin aika sitten useamman vuoden suhteesta mieheni kanssa. Sen jälkeen hän on käynyt muutamia kertoja meillä tietystä syystä, ja näillä käynneillä nähnyt minun lapsiani. Sovittiin, että lapsille voisi ero olla helpompi käsitellä kun saisivat välillä häntä nähdä, sillä lapseni välittävät hänestä paljon.
Nyt sitten on sellainen tilanne, että mies ilmoitti ettei kykene enää tulemaan tänne, koska sattuu liikaa.
Mä soimaan itseäni niin paljon, että mun lapset joutuu tämän paskan kokemaan! Kovan ikävän ns.isää kohtaan, jota eivät tule enää näkemään. Hyi minua! Häpeän, kun en pysty parempaa lapsuutta heille antamaan.
Miten mä voin löytää jotain positiivista tästä, jotta jaksan vielä nostaa pään pystyyn ja painaa eteenpäin? Miten mä saan tämän menemään lapsilla mahdollisimman pienellä kivulla ohi?

 

[Dumle]

Anyone?

 

["Kumikameli"]

En tiedä mitä sanoa *hali*

 

[mitenköhän]

Ei sitten olisi mahdollista, että mies tulisi vaikka kerran viikossa hoitamaan lapsia? Sattuisiko sellainen ehkä vähemmän, koska sitten tietäisi että viikon päästä nähdään jälleen? Tai hän voisi hoitaa heitä kerran ja tavata toisen, jolloin odotusaikaa olisi vain pari päivää?

Eli voisiko olla mahdollista, että satunnainen vierailu on kivuliaampi kuin säännöllinen tapaaminen? Eihän se kivaa ole, että leikitään kotia ja sitten ei enää leikitäkään. Nykyisin vain on tapana kuvitella, että ihmisen voi repiä irti elämästään ilman että jää pysyvä arpi.

 

[dhfdg]

Kumman aloitteesta erositte?

Välittääkö hän lapsista oikeasti?

Jos välittää, eikö voisi tavata lapsia säännöllisesti, ottaa vaikka luokseen?

 

[Sompio]

Mä en nyt käsittänyt, että mikä siinä satuttaa eniten? Jos ei halua sua nähdä, niin lähdet siksi aikaa pois ja näkee lapsia vaikka teillä kotona.

 

[Dumle]

Nii-in. Kysymys on vaikea. Vastausta en pysty selkeää antamaan, koska en voi lukea miehen ajatuksia. Jotenkin niin, että tekee liian kipeää nähdä minua tai meitä. Tietysti voisin ehdottaa sitä, että hän näkisi pelkästään lapsia, eikä minua. En vain tiedä käsittääkö hän kuinka arvokasta se olisi lapsilleni. Kyllä hän välittää heistä todella. Se on aivan selvää, ehkä jopa enemmän kuin laspen bioisä, joka ei pahemmin ole lasten elämässä mukana.

Erottiin pitkälti koska elämäntilanteemme olivat loppujen lopuksi niin erilaiset, hän ei ollutkaan valmis perhe-elämään, ja yritettiin ties millaisilla ratkaisuilla, mutta ainoastaan lopullinen ero oli hänelle lopulta toimivin ratkaisu. Itsekin kyseenalaistin suhteen toimivuuden, mutta olisin ollut jollain tasolla valmis yrittämään kevyempänä suhteena.

 

[mitenköhän]

Voisiko siis olla kysymys siitä, että miehelle tekee kipeintä se oma kasvaminen, kun tajuaa miten paljon on antanut pois lopultakin aika vähän takia? Pitäisikö ajatella niin, että tarjoilet edelleen erilaisia vaihtoehtoja miehelle, että jos joku niistä onnistuisi? Ehkä lasten kanssa oleksiminen ilman sinun läsnäoloasi saattaisi nostaa hänen itsetuntoaan, jos sitäkin puuttuu.

 

[Dumle]

Todennäköisesti kyseessä on keskenkasvuisuus. Ei ole valmis sitoutumaan juttuun jossa joutuu "luopumaan" itsestään... Tai onkin. Ja se on se syy, miksi pelkään ettei hän ehkä ymmärrä miten tärkeää lapsille olisi, että hän pysyisi jonkin elämässä mukana. Kun ei ole tarvinnut kantaa vastuuta vielä mistään vakavasta. Ikää kuitenkin jo 30v kohta, mutta jokainenhan meistä kasvaa henkisesti omaa tahtia. On vaikea tarjota enää paljon vaihtoehtoja, kun on omatkin pettymyksen tunteet käsiteltävänä, ja yksinkertaisesti alkaa ideat olla vähissä. Toivon, että haluais edes lapsia nähdä. Katsomaan miten tulee reagoimaan kun ehdotan sitä.

 

["mä"]

Itselläni oli samanlainen tilanne ja sen eron jälkeen päätin etten ala mihinkään suhteeseen ennen kuin lapseni on vähintään murrosikäinen. Parhainta on vain katkaista kerralla välit eikä niin, että "hylkääminen" tapahtuu hitaasti mutta varmasti. Lapset toipuvat parhaiten kun eroa ei pitkitä.

Tärkeintä on avoin keskustelu lasten kanssa, ihan pientenkin ja yhä uudestaan ja uudestaan sen asian toistaminen ettei eron syy olleet lapset eikä äiti eikä tämä mies vaan syyt olivat ihan jossain muussa. Lapset kokevat helpottavana asiana sen, että syy on jokin konkreettinen asia, ei kukaan läheinen ihminen.

 

[Dumle]

Siitä olen huolehtinut, että lapset eivät syyllistä itseään. Olen pyrkinyt olemaan rehellinen menemättä likaisiin yksityiskohtiin. Se vaan tuntuu jotenkin niin karulta, että "isi" vain katoaisi elämästä. Lapset eivät todellakaan ole siis kovinkaan isoja. Pienempi luulee, että ex on hänen isänsä koska ei omaa isäänsä muista vauva-ajoilta, ja näkee todella harvoin.
Voi, sen minäkin vannoin, etten todellakaan enää seurustele ennenkuin lapset ovat jo muuttamassa pois kotoa! Heidän elämää en aio sotkea enää yhtään, jos se vaan on minusta kiinni! Niin paljon korvattavaa heille, että...
Onhan lapset sopeutuvaisia ja joustavia, ja ihmeen hyvin ovat ottaneet asian, tähän saakka. Mutta mitäs nyt, jos tapaamiset olivat tässä. Mua taitaa pelottaa se, miten tulevat reagoimaan kun aikaa on vähän kulunut, ja tuleeko näkymään heidän kehityksessä. Ja tottakai mua ottaa päähän nii hemmetisti kun lapset menettivät loistavan miehen-mallin ja mun pitäis nyt äitiyden ja huushollarin lisäksi pystyä olemaan isän roolissakin! Ei musta ole siihen kaikkeen yksin!!!!

 

["mä"]

Voi että, kun voisin sanoa jotain, mikä yhtään helpottaisi tuskaasi :/ Muistan sen niin hyvin ja ne itkut, mitä silloin itkin lapseni vuoksi. Mutta nyt vuosien jälkeen voin sanoa, että lapselle helpointa oli ehdottomasti rehellisyys ja se, ettei eroa pitkitetty.

Muista pyytää herkästi apua neuvolasta! Pääset jakamaan asiat toisen kanssa.

 

[Dumle]

Jotenkin tulee sellainen olo, että neuvolaan en kehtaa soittaa. Mä pidän itseäni tällä hetkellä sellaisena luuserina ja paska mutsina, että jos joutuisin vielä vieraan silmistä näkemään sen, niin en varmaan kestäis. Päivät menen sitkeästi lasten vuoksi, mutta näin iltaisin olo on aika uupunut. Mutta parempi, että mä kannan suurempaa tuskaa kuin nuo lapset.
Kiitos lohduttavista sanoista, kyllä kyynelvirrat taas aukesivat.