Ero

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja vierailija
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
V

vierailija

Vieras
Ollaan avopuolisoni kanssa ns. kasvettu erilleen. Meillä ei ole enää mitään yhteistä, paitsi lapset. Keskusteluyhteyttä ei löydy, mielenkiinnon kohteet on aivan erilaiset ja tunnutaan haluavan ihan eri asioita.
Viime vuosina olemme nukkuneet eri huoneissa. Lomailleet eri aikoina ja kotia on pyöritetty lähinnä läpsystä vaihto-meiningillä. Huomaan, että en voi enää mitenkään ajatella häntä osana tulevaisuuttani ja elämääni.
Erosta on puhuttu ja nyt ollaan vähän sellaisessa kyttäilyvaiheessa. Kuka tekee ratkaisun, kumpi muuttaa ja miten kuviot menisivät. Tällä hetkellä emme voi puhua keskenämme riitelemättä.
Haluan erota, mutta samalla tunnen myös suurta syyllisyyttä. Syyllisyyttä siitä, että olen hajottamassa lasteni perheen. Syyllisyyttä siitä, että minun takia olemme aikoinaan muuttaneet tänne paikkakunnalle, jossa miehellä ei ole perhettä eikä kavereita. Syyllisyyttä siitä, että erotessa mies ei voi olla niin paljoa lasten kanssa ( viikko-viikko ei onnistu miehen töiden takia).
Tunnen myös sääliä miestä kohtaan. Hänellä oli aikoinaan harrastukset ja kaverit aikaisemmalla paikkakunnalla, mutta ne kaikki jäivät, kun muutimme työni takia. Nyt hänellä ei ole täällä ketään muita kuin me. Ja minä olen vielä viemässä tämä häneltä. Meillä on 4 lasta, teinistä leikki-ikäiseen.
Kyse ei ole mitään hetken mielijohteesta. Olemme olleet yhdessä yli 15 vuotta ja viimeiset 5 vuotta ollaan eletty tätä tilannetta. Olen miettinyt eroa jo kauan ja siitä on puhuttu myös yli 6 vuotta. Kuitenkin päätimme yrittää ja saimme vielä nuorimman lapsen sen jälkeen.
Millä päästä yli näistä syyllisyyden tunteista? Miten te selvisitte erosta?
 
Miehesi elämä ja valinnat ei ole sinun vastuullasi, joten suotta kannat syyllisyyttä. Lapsien osaltahan se on semmoista aina, syyllisyyttä syyllisyyden perään. Ok, ei ihan noin mutta kuitenkin. Se mistä sitten rohkeus, niin jaa a...
 
Tää olis niin paljon helpompaa, jos oikeasti vihaisi miestä. Niinä hetkinä, kun ollaan tapeltu reilusti, ero ei tunnu ollenkaan pahalta ja en tunne syyllisyyttä. Mutta sitten tänään taas on ollut sellainen olo, että en kestä tätä kaikkea, itkettää ja olo on paha. Mietin, olenko itsekäs, kun teen tämän ja tunnen suurta syyllisyyttä. Ehkä tämä tästä ajan kanssa, luulin eron olevan helpompi, kun sitä on kuitenkin niin kauan miettinyt ja asioita päässä läpi käynyt.
 
eipä tuohon mitään vastausta ole, parisuhdetta voisi yrittää vielä korjata esim. pariterapiassa jos siihen molemmilta löytyisi halua. Ei tuossa vielä ole kirjoitetun perusteella mitään peruuttamatonta tapahtunut, tai sitten keskustelujen kautta syntyisi yhteinen eropäätös niin ettei lapset kärsisi kohtuuttoman paljon
 
kannattaisko käydä vielä parisuhde terapiassa. kuitenkin se tosiasia, että väkisin sitä liittoa on turha alkaa pitämään pystyssä. eikä myöskään kannata olla yhdessä mistään syyllisyyden tunnosta. se on huonopohja ja sillä ei pitkälle pötki.
 
Minä erosin lasteni isästä muutamia vuosia sitten. Nyt me tulemme toimeen todella loistavasti, olemme lähes päivittäin yhteydessä työn ja lasten merkeissä.
Eron jälkeen oli toki vaikeaa hetken - riideltiin jne. mutta tänä päivänä asiat eivät voisi olla paremmin.

Ero ei välttämättä ole huono vaihtoehto - edes lapsille. Toki on monia asioita mitkä edesauttavat hyvän tilanteen eron jälkeen; asioita pitää yhdessä pohdiskella ja toteuttaa, jotta päästään parhaaseen mahdolliseen lopputulemaan.

Tarvittaessa kannattaa hakea apua ammattilaiselta, lasten vuoksi on ensisijaisen tärkeää, että elo on turvallista - hyvää kasvua ja kehitystä tukevaa!
 
Olen aikaisemmin ehdottanut parisuhdeterapiaa, mutta mies on sellainen tyypillinen suomalainen tuppisuu. Ei halua eikä usko, että se auttaa.
En usko, että kumpikaan meistä enää oikeasti rakastaa toista ns. romanttisessa mielessä, on hän tietenkin minulle tärkeä jo menneisyyden ja yhdessä koettujen asioiden takia. Tosin viime vuosina emme ole edes olleet kavereita, mutta uskon, että kun saataisiin taloudet erilleen ja vähän aikaa väliin, voisimme jälleen olla väleissä ja tulla ystävinä toimeen.
Esikoiselle tämä on vaikeaa jo nyt. Suree sitä, että emme tule toimeen ja kotona aina tapellaan. Hän haluaisi, että perhe olisi koossa, emme lapsille ole vielä erosta puhuneet, mutta lapsi selkeästi ymmärtää mitä on tekeillä.
 

Yhteistyössä