E
ElinaLa
Vieras
Hei!
Avioeropalstalla on hiljaista ja olen saanut siellä pari kurjaa kommenttia. Kopioin tähän sinne kirjoittamani viestit. Kommentoikaa vapaasti ja asiallisesti!
"Olen 33-vuotias nainen ja olen eroamassa vuotta vanhemmasta avomiehestäni. Asumme yhdessä miehen asunnossa. Yhteistä taivalta on kertynyt vain 2 vuotta, mutta pahalta tämä tuntuu silti. Olemme olleet kovin tosissamme suhteessa.
Eron syytä on vaikea eritellä lyhyesti. Olemme käyneet terapiassa puimassa asioitamme. Siellä selvisi, että kiintymyssuhteemme ovat erilaiset: mies on pelokas ja minä turvaton. Tämä tarkoittaa meillä käytännössä sitä, että vaikeissa tilanteissa mies vetäytyy ja minä hyökkään. Viimeinen pisara oli se, että pari viikkoa sitten halusin saada miehen puhumaan tulevaisuudesta ja uhkasin erolla. Se sai miehen päättämään, että hän ei halua enää jatkaa. Mies on myös alivastuullinen, mikä vaikuttaa minuun niin, että minä alan suorittaa. Välillä emme ole pystyneet puhumaan lainkaan, minä olen ollut aivan uupunut pitäessäni kotia ja suhdetta pystyssä ja kumpikin on ollut ahdistunut. Olen ollut suhteessa tosi yksin, vaikka alussa olimme sitä mieltä, että tämä on hyvä juttu ja haluamme naimisiin ja lapsia.
Vaikka mies teki päätöksen, minä olen helpottunut ja surullinen. Olen muuttamassa nyt omaan kotiin ja mies on luvannut auttaa. Olemme sopineet ottavamme yhteyttä jossain vaiheessa, jos siltä alkaa tuntua. Haluaisin kovasti saada asiat vielä toimimaan. Aion elokuussa käydä terapeutillamme puimassa asioita."
"Minulla ja miehellä on sellainen tilanne, että jotkut vanhat käytösmallit (jo aiemmista parisuhteista tuttuja...) tulevat välillä päälle, niistä kerroinkin ylempänä, ja siksi elämä on välillä vuoristorataa. Kuitenkin tykkäämme toisistamme valtavasti ja olemme hyvin samankaltaisia ihmisiä Alussa kaikki oli helppoa ja kevyttä, mutta myöhemmin "putosimme" vanhoihin kaavoihin.
Aloitimme terapian, mikä on kesken. Itse asiassa olemme juuri tulleet ongelman ytimeen, mistä johtuen olen pettynyt, että a. itse reagoin ja b. mies vastaa siihen alkamalla muuttaa tavaroitani. Jotenkin luulen, että nämä vahvat tunteet liittyvät terapiaan. Molemmat ymmärtävät, että asiat ovat olleet huonosti, mutta vastuuta omasta käytöksestä olen ottamassa vain minä. Olen alkanut pehmetä ja avautua, näyttää olevani haavoittuvainen. Ehkä tästä johtuen mies on suostunut käymään terapiassa, vaikka asumme eri osoitteissa. Hän on nyt kaksi vikkoa hokenut, että hän on aivan umikujassa meidän suhteemme. Mikään viestini ei ole mennyt läpi. Silti eilen hän lupasi, että toteutamme erään teraputin luomaa kaavaa, missä yritetään päästä eroon vanhoista tooimitamalleista ja samalla luodaan vanhasta suhteesta uutta. Mies ei luota asiaan kauheasti, mutta sanoi, että haluaisi meidän voivan olla onnellisia.
Mies on siis ollut nyt yli kaksi viikkoa vihainen minulle. Se alkaa tuntua todella pahalta. Alkuun hän ei suostunut puhumaan, sitten hän halusi puhua kaikesta muusta kuin suhteesta ja jos suhde tuli puheeksi, hän otti täysin luovuttaneen asenteen tyyliin "ei ole ulospääsyä". Nyt hän on apinanraivolla pakannut kamojani (jouduin sanomaan, että _kaikkea_ ei tarvitse viedä heti, vaan sen verran että koen olevani kotona. Loput voi viedä muuttokuormalla jos niikseen tulee). Seuraava vaihe on ollut kärsimättömyys. Hän ei jaksa minua yhtään, huokailee ja tuhahtelee, vastaa lyhyesti ihan asiallisiin kysymyksiin, eikä suostu sanomaan, mikä ärsyttää. Hän ei sitä itsekään tiedä. Nyt hän on alkanut elää eri rytmissä kuin minä, eli hän tuijottaa tietokoneen ruutua voidakseen välttää kontaktia kanssani, ja hän menee nukkumaan 3-4 välillä yöllä. Nukkuu pitkään (olemme lomalla) ja pakkaa valveillaoloaikanni. Esimerkki ärsytyksestä on se, että kun kysyn jotain, hän vastaa jotain epämääräistä. Kun kysyn ollakseni varma siitä, mistä puhutaan, hän vaan tarkoittavansa juuri tuota, että kaikki on niin VAIKEAA.
Eilen kuitenkin tapahtui jotain, mikä on saanut minut miettimään, että tässä on kyse miehen omista tunteista. Kysyin, miksi kaikki tavarani pitää siirtää noin maanisella voimalla pois alta. Mies vastasi, että hän haluaa tilanteen rauhoittuvan. Kiinnostavaa tässä on se, että minä olen koko ajan aivan rauhallinen kun taas mies reagoi kaikin mahdollisin tavoin. Kaikki mitä minä sanon on väärin. Eli jotenkin hänen tunteistaan on kyse, kun halutaan tilanne rauhoittumaan."
"Sain itseni rauhoitettua eilen illalla. Mies haki etäisyyttä menemällä tietokoneen ääreen koko illaksi ja yöksi. Annoin niin tapahtua, lähdin ulkoilemaan, kävin nukkumaan, heräsin ja jätin hänet sänkyyn nukkumaan. Söin aamiaista, pakkasin tavaroita, luin kirjaa, tein listaa tarvitsemistani asioista ja laitan nyt ruokaa meille molemmilla. En ole yrittänyt puhua mistään enkä häirinnyt miestä. Hyväksyn, että eroon muuttaminen on tällä hetkellä ainoa vaihtoehto.
Mies on suostunut pariterapiaan pitkällisten keskustelujen tuloksena. Hän itse ehdotti sitä, että muutamme erilleen mutta noudatamme tiettyjä ohjeita (teemme töitä itsemme kanssa ja käymme terapiassa). Aluksi hän ei halunnut mitään, ollessaan tosi vihainen, mutta nyt hän on oma-aloitteisesti sitä mieltä, että voisimme jatkaa asian käsittelyä. Ja hän sanoi eilen, että haluaisi meidän onnistuvan, vaikka kaikki tuntuu olevan umpikujassa.
Olen tosiaan hirveän haavoittuvassa tilassa, aivan oikea johtopäätös. Kun sattuu olen sellainen, että se näkyy minusta. Ja mies on sanonut, että se on huonoin puoleni. Että maailma on ihan pois paikaltaan, kun minä olen loukkaantunut. Eikä minua pysty silloin lähestymään. Yritän rauhoittaa itseäni."
"Tänään on tapahtunut tällaista. Olen antanut yhä miehen olla aivan rauhassa. Tein ruokaa, luin kirjaa ja lähdin ottamaan aurinkoa. En ole sanonut mitään, kerroin vain aina kun olen lähdössä jonnekin. Mies on tänään yrittänyt ottaa kontaktia. Hän kysyi, haluanko tiettyä jälkiruokaa (mitä en halunnut), poltinko käteni pahasti (se paloi vähän ruokaa laittaessani), oliko ulkona liian pilvistä jne. Lisäksi hän on mennyt makuuhuoneeseen makaamaan ja lukemaan kirjaa, kun minä olen mennyt siihen. Luulen, että hän olisi halunnut olla minua lähellä. Sovin kaikessa rauhassa viimeisistä tavaroiden vienneistä ja tein ruokaa meille molemmille, mutta muuten olen pysynyt pois miehen tieltä. En oikein itsekään tiedä, mitä haluan. Mies on ollut tosi kurja minua kohtaan ja olen loukkaantunut. Ehkä haluan uuden miehen, joka ei ole niin sisäänpäinkääntynyt. Elämää on kuitenkin vielä (toivottavasti) paljon edessä ja ihmisiä menee ja tulee. En halua epätoivoisesti ripustautua kehenkään. Olen ajatellut jatkaa samaa rataa ja katsella, tuleeko mieheltä suorempia lähestymisyrityksiä. Olen niille avoin, mutta muuten annan asioiden olla. Mitä mieltä olette?"
Avioeropalstalla on hiljaista ja olen saanut siellä pari kurjaa kommenttia. Kopioin tähän sinne kirjoittamani viestit. Kommentoikaa vapaasti ja asiallisesti!
"Olen 33-vuotias nainen ja olen eroamassa vuotta vanhemmasta avomiehestäni. Asumme yhdessä miehen asunnossa. Yhteistä taivalta on kertynyt vain 2 vuotta, mutta pahalta tämä tuntuu silti. Olemme olleet kovin tosissamme suhteessa.
Eron syytä on vaikea eritellä lyhyesti. Olemme käyneet terapiassa puimassa asioitamme. Siellä selvisi, että kiintymyssuhteemme ovat erilaiset: mies on pelokas ja minä turvaton. Tämä tarkoittaa meillä käytännössä sitä, että vaikeissa tilanteissa mies vetäytyy ja minä hyökkään. Viimeinen pisara oli se, että pari viikkoa sitten halusin saada miehen puhumaan tulevaisuudesta ja uhkasin erolla. Se sai miehen päättämään, että hän ei halua enää jatkaa. Mies on myös alivastuullinen, mikä vaikuttaa minuun niin, että minä alan suorittaa. Välillä emme ole pystyneet puhumaan lainkaan, minä olen ollut aivan uupunut pitäessäni kotia ja suhdetta pystyssä ja kumpikin on ollut ahdistunut. Olen ollut suhteessa tosi yksin, vaikka alussa olimme sitä mieltä, että tämä on hyvä juttu ja haluamme naimisiin ja lapsia.
Vaikka mies teki päätöksen, minä olen helpottunut ja surullinen. Olen muuttamassa nyt omaan kotiin ja mies on luvannut auttaa. Olemme sopineet ottavamme yhteyttä jossain vaiheessa, jos siltä alkaa tuntua. Haluaisin kovasti saada asiat vielä toimimaan. Aion elokuussa käydä terapeutillamme puimassa asioita."
"Minulla ja miehellä on sellainen tilanne, että jotkut vanhat käytösmallit (jo aiemmista parisuhteista tuttuja...) tulevat välillä päälle, niistä kerroinkin ylempänä, ja siksi elämä on välillä vuoristorataa. Kuitenkin tykkäämme toisistamme valtavasti ja olemme hyvin samankaltaisia ihmisiä Alussa kaikki oli helppoa ja kevyttä, mutta myöhemmin "putosimme" vanhoihin kaavoihin.
Aloitimme terapian, mikä on kesken. Itse asiassa olemme juuri tulleet ongelman ytimeen, mistä johtuen olen pettynyt, että a. itse reagoin ja b. mies vastaa siihen alkamalla muuttaa tavaroitani. Jotenkin luulen, että nämä vahvat tunteet liittyvät terapiaan. Molemmat ymmärtävät, että asiat ovat olleet huonosti, mutta vastuuta omasta käytöksestä olen ottamassa vain minä. Olen alkanut pehmetä ja avautua, näyttää olevani haavoittuvainen. Ehkä tästä johtuen mies on suostunut käymään terapiassa, vaikka asumme eri osoitteissa. Hän on nyt kaksi vikkoa hokenut, että hän on aivan umikujassa meidän suhteemme. Mikään viestini ei ole mennyt läpi. Silti eilen hän lupasi, että toteutamme erään teraputin luomaa kaavaa, missä yritetään päästä eroon vanhoista tooimitamalleista ja samalla luodaan vanhasta suhteesta uutta. Mies ei luota asiaan kauheasti, mutta sanoi, että haluaisi meidän voivan olla onnellisia.
Mies on siis ollut nyt yli kaksi viikkoa vihainen minulle. Se alkaa tuntua todella pahalta. Alkuun hän ei suostunut puhumaan, sitten hän halusi puhua kaikesta muusta kuin suhteesta ja jos suhde tuli puheeksi, hän otti täysin luovuttaneen asenteen tyyliin "ei ole ulospääsyä". Nyt hän on apinanraivolla pakannut kamojani (jouduin sanomaan, että _kaikkea_ ei tarvitse viedä heti, vaan sen verran että koen olevani kotona. Loput voi viedä muuttokuormalla jos niikseen tulee). Seuraava vaihe on ollut kärsimättömyys. Hän ei jaksa minua yhtään, huokailee ja tuhahtelee, vastaa lyhyesti ihan asiallisiin kysymyksiin, eikä suostu sanomaan, mikä ärsyttää. Hän ei sitä itsekään tiedä. Nyt hän on alkanut elää eri rytmissä kuin minä, eli hän tuijottaa tietokoneen ruutua voidakseen välttää kontaktia kanssani, ja hän menee nukkumaan 3-4 välillä yöllä. Nukkuu pitkään (olemme lomalla) ja pakkaa valveillaoloaikanni. Esimerkki ärsytyksestä on se, että kun kysyn jotain, hän vastaa jotain epämääräistä. Kun kysyn ollakseni varma siitä, mistä puhutaan, hän vaan tarkoittavansa juuri tuota, että kaikki on niin VAIKEAA.
Eilen kuitenkin tapahtui jotain, mikä on saanut minut miettimään, että tässä on kyse miehen omista tunteista. Kysyin, miksi kaikki tavarani pitää siirtää noin maanisella voimalla pois alta. Mies vastasi, että hän haluaa tilanteen rauhoittuvan. Kiinnostavaa tässä on se, että minä olen koko ajan aivan rauhallinen kun taas mies reagoi kaikin mahdollisin tavoin. Kaikki mitä minä sanon on väärin. Eli jotenkin hänen tunteistaan on kyse, kun halutaan tilanne rauhoittumaan."
"Sain itseni rauhoitettua eilen illalla. Mies haki etäisyyttä menemällä tietokoneen ääreen koko illaksi ja yöksi. Annoin niin tapahtua, lähdin ulkoilemaan, kävin nukkumaan, heräsin ja jätin hänet sänkyyn nukkumaan. Söin aamiaista, pakkasin tavaroita, luin kirjaa, tein listaa tarvitsemistani asioista ja laitan nyt ruokaa meille molemmilla. En ole yrittänyt puhua mistään enkä häirinnyt miestä. Hyväksyn, että eroon muuttaminen on tällä hetkellä ainoa vaihtoehto.
Mies on suostunut pariterapiaan pitkällisten keskustelujen tuloksena. Hän itse ehdotti sitä, että muutamme erilleen mutta noudatamme tiettyjä ohjeita (teemme töitä itsemme kanssa ja käymme terapiassa). Aluksi hän ei halunnut mitään, ollessaan tosi vihainen, mutta nyt hän on oma-aloitteisesti sitä mieltä, että voisimme jatkaa asian käsittelyä. Ja hän sanoi eilen, että haluaisi meidän onnistuvan, vaikka kaikki tuntuu olevan umpikujassa.
Olen tosiaan hirveän haavoittuvassa tilassa, aivan oikea johtopäätös. Kun sattuu olen sellainen, että se näkyy minusta. Ja mies on sanonut, että se on huonoin puoleni. Että maailma on ihan pois paikaltaan, kun minä olen loukkaantunut. Eikä minua pysty silloin lähestymään. Yritän rauhoittaa itseäni."
"Tänään on tapahtunut tällaista. Olen antanut yhä miehen olla aivan rauhassa. Tein ruokaa, luin kirjaa ja lähdin ottamaan aurinkoa. En ole sanonut mitään, kerroin vain aina kun olen lähdössä jonnekin. Mies on tänään yrittänyt ottaa kontaktia. Hän kysyi, haluanko tiettyä jälkiruokaa (mitä en halunnut), poltinko käteni pahasti (se paloi vähän ruokaa laittaessani), oliko ulkona liian pilvistä jne. Lisäksi hän on mennyt makuuhuoneeseen makaamaan ja lukemaan kirjaa, kun minä olen mennyt siihen. Luulen, että hän olisi halunnut olla minua lähellä. Sovin kaikessa rauhassa viimeisistä tavaroiden vienneistä ja tein ruokaa meille molemmille, mutta muuten olen pysynyt pois miehen tieltä. En oikein itsekään tiedä, mitä haluan. Mies on ollut tosi kurja minua kohtaan ja olen loukkaantunut. Ehkä haluan uuden miehen, joka ei ole niin sisäänpäinkääntynyt. Elämää on kuitenkin vielä (toivottavasti) paljon edessä ja ihmisiä menee ja tulee. En halua epätoivoisesti ripustautua kehenkään. Olen ajatellut jatkaa samaa rataa ja katsella, tuleeko mieheltä suorempia lähestymisyrityksiä. Olen niille avoin, mutta muuten annan asioiden olla. Mitä mieltä olette?"
