Eronneita äitejä paikalla? Lapsi on isällään joka toinen vkloppu ja

["Huokaus"]

joka kerta ( tai ainakin melkein) lapsi ei haluais lähteä minun mukaan kotiin. Lapsi kiukuttelee, itkee, haluaa isin syliin jne. koittaa kaikin tavoin ettei tarvitsis lähteä. Poika on nyt 3-vuotias !
Tuntuu äidistä pahalta. Oikeasti. Sydämestä riipaisee. Itse ikävöin koko viikonlopun ja sitten poika ei juoksekaan syliini halaukseen vaan kiukutellen lähtee mukaani. Vaikka koitan olla hellä, järkevä ja puhua lapselle rauhoittavasti kun kävellään autoon niin silti kotona viimeistään alkaa itkeä ikäväänsä isän luo.

Meillä on isän kanssa hyvät välit. Erosimme kavereina ja tullaan toimeen hyvin.

Onko muilla kokemusta tuollasesta käytöksestä? Mikä neuvoksi...

 

[pookypooh]

Ei siihen auta kuin aika. Tottahan se on lapselle vaikeaa siirtyä paikasta toiseen ja ikävä tulee auttamatta.

 

["Vieras"]

Pojalle on vaan raskasta erota isästä kun saa olla hänen kanssaan niin vähän. Ei tuossa ole mielestäni kyse siitä etteikö poika haluaisi olla sinun kanssasi, vaan siitä että haluaa olla isänsä(kin) kanssa. Menee varmasti ajan mittaan ohi, yritä jaksaa siihen asti. Hyvä kun poika osaa ja uskaltaa näyttää tunteitaan .

 

[Kitiara Uth Matar]

Minun samoja ikiä oleva poikani on todella paljon isänsä perään. Pari vuotiaaksi oli "äidin poika", mutta leikki-ikäisenä haluaa vain isin. Emme ole eronneet, mutta monesti jos isä lähtee omille menoilleen, jää itkemään lohduttomasti perään ja työntää minua pois kun haluaa vaan sen isän. Pojalla on isän kanssa niin kivaa ja isä on pojan idoli ja paras mies maan päällä. Poika haluaa olla kuin isänsä tuossa iässä. Kyllähän se riipaisee, mutta neuvolan mukaan on ihan normaalia että lapsi leimautuu omaa sukupuolta olevaan vanhempaan vahvemmin (huolissani jo kyselin sieltä mitä teen väärin kun isi on parempi).

Jos näkee vain jokatoinen viikonloppu niin varmasti ikävöi isäänsä kovasti. Olisiko teillä mahdollisuutta isän tavata useammin? Vaikka ihan pari tuntia arki-iltana?

 

["aloittaja"]

Erosta tosin on aikaa vasta 8kuukautta. Ehkä tää koko juttu on mulle vaan niin outo vieläkin. Itse kun olin lapsi ja vanhemmat eros niin muistan miten oli ihanaa ku äiti tuli hakemaan kun tuli niin kova ikävä, toki isän luoksekin ikävä oli mutta aina oli mukava lähteä äidin mukaan. Poika näkee isäänsä myös arki-iltoina omien aikataulujemme mukaan koska hän asuu vain kahden kilometrin päässä. Ehkä tää täytyy vaan äidin kestää, että ne kiukuttelut tulee mulle, kun mun kanssa viettää aikaa eniten. Isälleen ei koskaan ole kiukutellut tai itkenyt...

 

["vieras"]

[QUOTE="Huokaus";26394463]joka kerta ( tai ainakin melkein) lapsi ei haluais lähteä minun mukaan kotiin. Lapsi kiukuttelee, itkee, haluaa isin syliin jne. koittaa kaikin tavoin ettei tarvitsis lähteä. Poika on nyt 3-vuotias !
Tuntuu äidistä pahalta. Oikeasti. Sydämestä riipaisee. Itse ikävöin koko viikonlopun ja sitten poika ei juoksekaan syliini halaukseen vaan kiukutellen lähtee mukaani. Vaikka koitan olla hellä, järkevä ja puhua lapselle rauhoittavasti kun kävellään autoon niin silti kotona viimeistään alkaa itkeä ikäväänsä isän luo.

Meillä on isän kanssa hyvät välit. Erosimme kavereina ja tullaan toimeen hyvin.

Onko muilla kokemusta tuollasesta käytöksestä? Mikä neuvoksi... [/QUOTE]

Onko tämä ero tuorekin tapaus? Jos lapsi näkee isäänsä kuitenkin paljon vähemmän kuin sinua, on kai ihan luonnollista itkeä ikävää.

Onko sun mielestä tavoiteltavaa, että lapsella olisi ikävä vain sinua? Eikö sen pitäiti olla hyvä asia, että isä on tärkeä. Sinä olet kuitenkin se, jonka kanssa lapsi on suurimman osan ajasta ja siksi varmaan tuo isältä lähtö itkettää.

En ole mikään psykologi, mutta mun mielestäni teet väärin jos annat lapsen ymmärtää, että isää ei saa ikävöidä. Sanoitkin puhuvasi rauhallisesti ym. Ei ehkä kannata näyttää sitä, että itse pahoitat mielesi jotenkin. Sä et voi ottaa sitä isän ikävää ja harmia lapselta pois.

 

[Jätkä]

Aika auttaa, pojallakin varmasti on vaikeaa osata suhtautua uuteen(?) tilanteeseen.

 

["aloittaja"]

[QUOTE="vieras";26394515]Onko tämä ero tuorekin tapaus? Jos lapsi näkee isäänsä kuitenkin paljon vähemmän kuin sinua, on kai ihan luonnollista itkeä ikävää.

Onko sun mielestä tavoiteltavaa, että lapsella olisi ikävä vain sinua? Eikö sen pitäiti olla hyvä asia, että isä on tärkeä. Sinä olet kuitenkin se, jonka kanssa lapsi on suurimman osan ajasta ja siksi varmaan tuo isältä lähtö itkettää.

En ole mikään psykologi, mutta mun mielestäni teet väärin jos annat lapsen ymmärtää, että isää ei saa ikävöidä. Sanoitkin puhuvasi rauhallisesti ym. Ei ehkä kannata näyttää sitä, että itse pahoitat mielesi jotenkin. Sä et voi ottaa sitä isän ikävää ja harmia lapselta pois.[/QUOTE]

Erosta on siis 8kk vasta aikaa, eli aika tuore on. Minusta on tärkeää toki että lapsi välillä ikävöi isäänsä. Ainoastaan se, ettei haluaisi tulla kotiin äidin mukaan, satuttaa. En lapselle näytä että minulla tulee pahamieli noista tilanteista. Itse olen niin kiintynyt lapseen että vaikka minulla olis mahdollisuus viettää se viikonloppu yksin, rentoutuen tai jotenkin muuten, niin silti monesti vain kaipaan poikaa enkä pysty ikävältä aina edes tekemään mitään... Ja kun innolla lähden lasta hakemaan sunnuntaina niin saan vastaani itkuisen kiukuttelevan lapsen joka itkee isää eikä halua kotiin. Toki mulla tulee sellanen olo että oon maailman kamalin äiti....