A
asdöflkajdöflk
Vieras
Huokaus, elämä tuntuu olevan taas ihan solmussa.
Olen ollut pitkään naimisissa arabimiehen kanssa. Mielestäni meillä ei ole ollut kulttuurieroista johtuvia ongelmia - vai olenko valehdellut itselleni - mutta toki toisen ulkomaalaisuus tuo tiettyjä paineita suhteeseen.
Lapsia on kolme.
Kun meillä menee hyvin, tunnen itseni läheiseksi miehen kanssa, mutta kun sukset menevät ristiin, ne menevät totaalisen ristiin.
Milloin ne sitten ovat liikaa ristissä? Nyt tuntuu, että seesteisen jakson rikkoo milloin mikäkin riita, ja yleensä kaikki on aina minun vikaani.
Olen yrittänyt oikeasti miettiä omaa käytöstäni ja joitain vikoja itsessäni tunnistanutkin, mutta voiko kaikki oikeasti johtua minusta?
Nyt esim. mies, joka on iltatöissä, on vihainen, koska joutuu hoitamaan syyslomalla olevia lapsia. Ihan kuin minä en haluaisi, mutta olen töissä, eikä minulla ole lomaa!
Hän myös kuvittelee, että iltaisin minä vain laitan lapset nukkumaan ja istun loppuillan sohvalla, mikä ei myöskään pidä paikkaansa - illat ovat lyhyitä, se on totta, mutta minulla on paljon tekemistä - lasten harrastusmenoja, ruuanlaittoa, siivousta, pyykkäystä, toisinaan teen töitä illalla tai opintoihini liittyviä tehtäviä jne.
Sanomattakin lienee selvää, että minun työni on ihan typerä ja opinnoista ei kannata keskustella.
Eilen riita puhkesi siitä, kun valmistamani lihapaisti ei ollutkaan vielä kunnolla pehmeä. Mies suuttui, koska hänen mielestään en keskittynyt, vaan muut asiat ovat minulle tärkeämpiä. Kävin päivällä lenkillä ja hänen mielestään väsytin siellä itseni.
Hän odottaa muutenkin, että viikonloppuisin minun pitäisi olla yhtä aurinkoa aamusta iltaan, koska hänellä on ollut rankka viikko - siis tämä koskee kaikkia viikonloppuja. Ja ymmärrän sen kyllä toisaalta, mutta rankkaa on kai voinut olla muillakin?
Eilen hän myös totesi, että en saa enää osallistua poikamme harrastukseen, se on kuulemma miesten juttu. Pysy kotona ja huolehdi tytöistä - ensimmäisen kerran kuulin hänen suustaan jotain tämän suuntaista.
Olen huomannut, että usein pohdin miten paljon helpompaa olisi elää yksin lasten kanssa, mutta silti ajatus on kauhea. En halua viedä lapsilta isää, ja hyvät ajat ovat hyviä. Avioero olisi myös jotenkin iso häpeä, en tiedä miksi.
En tiedä miten pitäisi toimia. Yleensä alan puolustella itseäni, itken ja huudan, mutta taidan yrittää olla nyt vain hiljaa. Vaikka ei kai asiat puhumatta parane.
Olen ollut pitkään naimisissa arabimiehen kanssa. Mielestäni meillä ei ole ollut kulttuurieroista johtuvia ongelmia - vai olenko valehdellut itselleni - mutta toki toisen ulkomaalaisuus tuo tiettyjä paineita suhteeseen.
Lapsia on kolme.
Kun meillä menee hyvin, tunnen itseni läheiseksi miehen kanssa, mutta kun sukset menevät ristiin, ne menevät totaalisen ristiin.
Milloin ne sitten ovat liikaa ristissä? Nyt tuntuu, että seesteisen jakson rikkoo milloin mikäkin riita, ja yleensä kaikki on aina minun vikaani.
Olen yrittänyt oikeasti miettiä omaa käytöstäni ja joitain vikoja itsessäni tunnistanutkin, mutta voiko kaikki oikeasti johtua minusta?
Nyt esim. mies, joka on iltatöissä, on vihainen, koska joutuu hoitamaan syyslomalla olevia lapsia. Ihan kuin minä en haluaisi, mutta olen töissä, eikä minulla ole lomaa!
Hän myös kuvittelee, että iltaisin minä vain laitan lapset nukkumaan ja istun loppuillan sohvalla, mikä ei myöskään pidä paikkaansa - illat ovat lyhyitä, se on totta, mutta minulla on paljon tekemistä - lasten harrastusmenoja, ruuanlaittoa, siivousta, pyykkäystä, toisinaan teen töitä illalla tai opintoihini liittyviä tehtäviä jne.
Sanomattakin lienee selvää, että minun työni on ihan typerä ja opinnoista ei kannata keskustella.
Eilen riita puhkesi siitä, kun valmistamani lihapaisti ei ollutkaan vielä kunnolla pehmeä. Mies suuttui, koska hänen mielestään en keskittynyt, vaan muut asiat ovat minulle tärkeämpiä. Kävin päivällä lenkillä ja hänen mielestään väsytin siellä itseni.
Hän odottaa muutenkin, että viikonloppuisin minun pitäisi olla yhtä aurinkoa aamusta iltaan, koska hänellä on ollut rankka viikko - siis tämä koskee kaikkia viikonloppuja. Ja ymmärrän sen kyllä toisaalta, mutta rankkaa on kai voinut olla muillakin?
Eilen hän myös totesi, että en saa enää osallistua poikamme harrastukseen, se on kuulemma miesten juttu. Pysy kotona ja huolehdi tytöistä - ensimmäisen kerran kuulin hänen suustaan jotain tämän suuntaista.
Olen huomannut, että usein pohdin miten paljon helpompaa olisi elää yksin lasten kanssa, mutta silti ajatus on kauhea. En halua viedä lapsilta isää, ja hyvät ajat ovat hyviä. Avioero olisi myös jotenkin iso häpeä, en tiedä miksi.
En tiedä miten pitäisi toimia. Yleensä alan puolustella itseäni, itken ja huudan, mutta taidan yrittää olla nyt vain hiljaa. Vaikka ei kai asiat puhumatta parane.