Erosta selviäminen

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja vierailija
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
V

vierailija

Vieras
Meillä on mennyt huonosti jo 1,5-2 vuotta. Mies on todella ahdistunut perhe-elämästä, eikä saa oikein mistään kiinni. Tilanne pahenee jatkuvasti.

Olemme toisaalta kumpikin eron kannalla, mutta tämä pelottaa aivan valtavasti.

Tunnen olevani aivan hukassa ja pelkään, että lopullinen ero lamaa minut täysin.
Miten kykenen huolehtimaan lapsista, jos itse olen aivan rikki? Tukiverkosto on olematon.

Ajatus tulevaisuudesta ahdistaa ajoittain niin paljon, että ajattelen tappavani itseni. Haluan vain pois tästä kaikesta.

Miten saan arjen jatkumaan?
Miten selviän?
 
Voi sinua <3
Yrittäkää vielä ratkoa ulkopuolisen avulla? Joko kirkon perheneuvonta (maksuton, jonoa) tai parisuhdeterapeutti (runsas 100 e/ kerta). Jos hinta tuntuu paljolta niin kyllä se avioerokin maksaa!
 
Ja vielä: jos ero tulee, se sattuu eniten ensimmäisen vuoden. Mutta kyllä siitä vähitellen selviää, pitää olla vain kärsivällinen.

Jos ahdistus on sietämätöntä, kannattaa mennä lääkäriin.
 
Valitettavasti asioita on jo yritetty psykologilla ratkoa, mutta tilanne vain pahenee.

Avioero maksaa, mutta niistä selvitään. Tämän henkisen puolen kanssa olen hukassa.

Ap
 
Toisaalta tiedostan tuonkin, että miehen muutettua loppuu, ainakin ajan kanssa, se pelko, mitä pitää olla tehtynä ennen kuin hän tulee kotiin töistä tai mistä milloinkin ja asioiden varominen hänen läsnäollessaan.

Meillä on kuitenkin takana yli 10 vuoden suhde, jossa on ollut tietysti hyviäkin aikoja ja olen vain niin kovasti toivonut niiden paluuta ja yksin jääminen kaikesta huolimatta pelottaa. Helppoa ei tule eronkaan jälkeen olemaan, vaikka osa asioista helpottuisikin.

Ap
 
Sehän on vaikeaa ja kamalaa. Ekat pari kuukautta on yhtä tuskaa.
Mutta sit alkaa pikkuhiljaa helpottaa. Ensimmäisen vuoden jälkeen asia alkaa olla erilainen koska kaikki juhlat sun muut on jo kertaalleen koettu ilman miestä. Ja sitten mennäänkin kohti parempaa elämää.

Sinusta tulee vielä onnellinen!
 
Jotkut ei erosta selviä koskaan joten älkää sanoko että kyllä erosta selviää.Ei se kaikilla mene niin.

Selviää kyllä jos HALUAA! Jos haluaa jäädä rypemään, niin sitä saa tehdä kyllä ihan rauhassa maailman tappiin asti, eikä kukaan tuu sua sieltä nostaamaan väkisin ylös. Ja mikä nykyajan naisia vaivaa? Alistutaan toisen kynnysmatoksi tai tehdään itsestä niin toisesta riipuvainen, että sitten kun tulee ero tai vaikka puoliso kuolee, niin ollaan ihan hukassa. Kyllä nyt jokaisella pitäs sen verran itsetuntoa olla, että ajattelee asioita jo ajoissa siltä kannalta, että mitäs jos se toinen ei olkaan siinä ikuisesti sanelemassa, mitä seuraavaksi kuuluu tehdä. Kyllä naisten pitäs vähän ajatella omillakin aivoilla ja kasvattaa sitä itsetuntoa ja "taistelutahtoa" sitä varten, että selviää sitten itsenäisestikin, jos toisesta aika jättää tai se lähtee muuten litomaan. Ja opetella myös niitä taitoja, mitä tarvitaan ihan perusarjesta selviytymiseen, kuten taloudenhoito / laskujen maksu ym, ettei tarvi kitistä sit, että enhän mä osaa, enkä selviä, kun mies hoiti aina kaiken... No miksi hoiti?
 
Meillä kyse ei ole perusarjesta selviytymisessä. Suurimman osan olen minä hoitanut. Enemmän tuo mies raapii päätään vakuutusten ym. kanssa, kun minä olen kaiken hoitanut. Autoa lukuunottamatta, sen kanssa taidan pari kertaa kiristellä hampaitani.

Enemmän suren tunnepuolta, pitkän yhdessä olon jälkeen jää ikävä toista rinnalla. Vaikka se toinen siitä rinnalta on pikkuhiljaa hävinnyt, niin viimeinen isku tuntuu vaikeimmalta. Myönnän myös, että ylpeys kokee aikamoisen kolauksen. Tuntuu, turhamaista, mutta totta, kivalta paikalta tunnustaa lähipiirille, ystäville, työkavereille jne, että olen tehnyt virhearvion perustaessani perheen tämän miehen kanssa.

Ap
 
Meillä kyse ei ole perusarjesta selviytymisessä. Suurimman osan olen minä hoitanut. Enemmän tuo mies raapii päätään vakuutusten ym. kanssa, kun minä olen kaiken hoitanut. Autoa lukuunottamatta, sen kanssa taidan pari kertaa kiristellä hampaitani.

Enemmän suren tunnepuolta, pitkän yhdessä olon jälkeen jää ikävä toista rinnalla. Vaikka se toinen siitä rinnalta on pikkuhiljaa hävinnyt, niin viimeinen isku tuntuu vaikeimmalta. Myönnän myös, että ylpeys kokee aikamoisen kolauksen. Tuntuu, turhamaista, mutta totta, kivalta paikalta tunnustaa lähipiirille, ystäville, työkavereille jne, että olen tehnyt virhearvion perustaessani perheen tämän miehen kanssa.

Ap

Ei jukolauta NAINEN! Nyt se leuka pystyyn sieltä itsessäälistä! Et ole ainoa eronnut ja mitä helvettiä sun ylipäänsä tarvii kenellekään mitään alkaa tilittämään erostasi?!? Te vaan erisitte ja sillä selvä. Mitä se kenellekään kuuluu, kumman syy se oli tai kumpi epäonnistu. No mietipä, että mitä sinä teet sillä huonolla kaverilla? Jos nytkin on mennyt päin helvettiä, niin ei kait se enää paljon pahemmaksi voi muuttua? Ja sanoit, että tähänkin olet "kaiken" hoitanut itse, niin miksi muka yht äkkiä sun taidot loppuis siinä kohtaa, kun toinen on kuvioista pois? Ja jos se toinen on tunteellisesti jo pois, niin mikä käytännön ero siinä sitten loppupeleissä on jos olet ihan oikeesti itsekses? Kuulostaa vähän siltä, että haluat jäädä rypemään tuohon paskaan suhteeseen, jotta saisit paremmin sääliä, etkä edes oikeesti mieti eroa.
 
Tuollaista tekstiä kai kaipaan.

Itseasiassa en kyllä koe kerjääväni tällä suhteella sääliä, sillä en kehtaa kenellekään edes kertoa, millaiseksi mieheni on muuttunut. Meidän lisäksi tilanteestamme tietää vain psykologi.

Itsesäälissä kyllä ryven, siitä ei pääse mihinkään. Ajatukset pyörii lähinnä sellaista: "Miksi minä?"-rataa.

Ero on postitusta vaille, mutta kyllä tekee kipeää todella laittaa paperit eteenpäin.

Ap
 

Yhteistyössä