Erotakko vai ei?

Nyt tarvittais kommentteja tai omakohtaisia kokemuksia.. Ollaan avopuolison kanssa oltu 14 vuotta yhdessä. Aloitettiin seurustelu nuorena, 16 vuotiaina. Lapsia löytyy kaksin kappalein, 7 ja 2 vuotiaat. Viimeinen vuosi on ollut aika hankala. Tuntuu kuin nykyään oltaisiin pelkkiä kämppäkavereita. Avopuolison kanssa on hyvin vaikea puhua mistään, hän on hyvin herkkä suuttumaan, ja kääntämään asiat minun syykseni. Olen yrittänyt panostaa siihen kuinka esitän asiat, mutta mikään ei tunnu auttavan. Yhteisiä harrastuksia ei löydy, eikä yhteisiä kiinnostuksen kohteita, muutakun lapset, enää löydy. Lapset ovat ainut asia mikä yhdistää. Ei me riidellä eikä huudeta kotona, ja tavan arki sujuu suht "hyvin." Ilman lapsia ero olisi jo tullut.

Ja tähän soppaan lisätään toinen nainen, johon olen tutustunut ja tykästynyt noin puoli vuotta sitten. Olemme vain jutelleet, ja huomanneet kuinka paljon meillä yhteistä. En tiedä, ehkä olimme avopuolison kanssa liian nuoria aloittaessamme seurustelun tietääksemme mitä loppujen lopuksi haluamme. Vaikeinta itselleni tästä tekee sen, etten voisi viettää lasten kanssa aikaa niin paljon kun haluaisin mahdollisen eron sattuessa.

Tässä olen nyt pähkäillyt vaihtoehtoja. Joko olla hiljaa, odottaa kunnes lapset ovat vanhempia ja erota, erota suht piakkoin tai yrittää vielä kerran puhua ja kertoa mikä mättää.. Vai löytyykö vielä neljäs?

Toivottavasti tekstistä sai jotenkuten selvää, en mikään häävi kirjailija ole.

 

Surullista kuulla, että teille on käynyt noin. Jos haluatte vielä yrittää saada suhteenne kuntoon, suosittelen lämpimästi pariterapiassa käymistä. Usein parisuhteen ongelmat johtuvat tai vähintäänkin pahenevat, jos kommunikaatiossa on ongelmia, niin kuin teillä tuntuu olevan. Silloin on usein apua siitä, että käy ulkopuolisen asiantuntijan kanssa läpi suhdetta ja siinä olevia ongelmakohtia. Itse on usein sokea omalle tilanteelleen, ulkopuolisen voi olla helpompi hahmottaa mihin kannattaisi keskittyä ja mitä asialle voisi tehdä.

Pariterapia ei tee ihmeitä, ja voi olla, että päädytte siitä huolimatta eroamaan. Se saattaa tällöinkin tuoda ymmärrystä itseä ja puolisoa kohtaan, ja mahdollinen ero ja sen jälkeinen lasten yhteishuolto voi sujua paremmin.

 

Ehkä tuo parisuhdeterapia voisi olla paras vaihtoehto. Tiedän kyllä että ainakin itselläni on keskustelutaidoissa parannettavaa, ja olen kiinnittänyt siihen huomiota. Toisaalta, voi olla että tunteet tätä toista naista kohtaan ovat vahvistaneet huonoja asioita jotka nykyisessä suhteessa on. Mutta täytyy varmaankin keksiä keino millä esittää parisuhdeterapia avopuolisolle, ja katsoa miten käy. Kiitos neuvosta

 

Ihan alkuun: sillä toisella naisella ei ole mitään sijaa sun elämässäsi. Mieti asiaa toisin päin. Ottasko päähän? Et pysty keskittymään tohon sun olemassa olevaan suhteeseesi, niin pitkään aikaan, kun roikotat sitä toista muijaa mukanasi. Et tainnut tietää, että maailma on naisia täynnään ja myös arkea, joka heidän mukanaan elämääsi tulisi. Siinä toisessa ihmisessä ei ole mitään muuta, kuin uutuuden viehätys.

Ihmiset sanovat, ettei lasten takia kannata yhdessä olla. Miksi ei? Olette heidät maailmaan saattaneet, on teidän vastuullanne se, minkälaiset lähtökohdat elämään heille annatte. Rikkinäisen kodin ilman kumpaakin vanhempaa vai ehjän ja turvallisen kodin. Sanoit, että ette tappele, sehän on lapsille hyväksi. On äärettömän itsekeskeistä ajatella, että eletään sitä omaa ihqua elämää välittämättä muista. Lapsillasi ei ole osaa eikä arpaa siihen, että olet ihastunut tähän toiseen naiseen. Käsittämätöntä, että joku voi edes miettiä omien lapsiensa hylkäämistä jonkun toisen ...pillun takia. Jos olet keskusteluseuraa vailla, mene juttelemaan seurakuntasi pastorille-varmaan kuuntelee ja todennäköisesti myös keskustelee. Tai hanki harrastus, missä pääset juttelemaan.

Ajatteletko asiaa siis ...muna kädessä vai aivoilla? Sun elämäsihän se... Vai? Kaikissa parisuhteissa tulee eteen matalapainetta, niin kuin korkeapainettakin. Myötä- ja vastamäkeä.

 

Tuo on kyllä ihan totta. Taitaa olla paras kokonaan katkaista välit tähän toiseen naiseen. Ja eihän tässä seksistä ole kyse, vaan tuesta ja kuuntelusta, mitä ei avopuolisolta saa. Eikä myöskään äijäkavereilta. Mutta tässä se pariterapia toivottavasti auttaa.

 

Onko avokkisi aina ollut hankala luonteeltaan? Vai vasta sen jälkeen kun sai selville että sinulla on toinen nainen?

Jos ennen on ollut ok, niin ei ihme että nyt on heittäytynyt hankalaksi, sehän on ymmärrettävää.

Joku kirjoittikin, että se uusikin nainen muuttuu ajan myötä vähemmän mukavaksi, jos on sen luonteinen, siis jos nyt näyttelee sinulle parhaat puolensa. Kaikissa on omat vikansa, sinä et vain ole vielä huomannut, kun olet niin rakastunut.

Minäkin olen ollut pariin otteeseen rakastunut vieraaseen, mutta routa porsaan kotiin ajoi, kun huomasin että eivät olleetkaan niin ihania kuin luulin.

 

Niin siis tutustuin tähän toiseen naiseen pitkän aikaa sen jälkeen, kun ongelmat avopuolison kanssa alkoivat, jos jäi epäselväksi ensimmäisestä viestistä. Ja eihän tässä rakastumisesta puhuta. Vaikka eihän nuo perustelut mitään oikeuta. Ymmärrän toisaalta että joku voi nähdä tämänkin eräänlaisena pettämisenä

 

Puhua voi aina, mutta se millä äänensävyllä puhuu ja mitä sanojen takana on, merkkaa enemmän kuin sanat. Pahoittelen nyt tulee pidempi juttu, mutta ehkä tämä avaa jotain solmuja jollekin.

Ex-mieheni oli kova puhumaan, aina äänessä, minä olin enimmäkseen hiljaa.
Mieheni ei pitänyt lainkaan isyyslomaa, koska hän oli omasta mielestään tärkein henkilö työyhteisössään. Minä olin kotona, koska mieheni halusi niin ja koska hänen mielestään meillä ei ollut varaa kahteen autoon. Ilman sitä en olisi päässyt töihin asuinpaikkakunnallamme.

Jatkuvasti oli pientä keskustelua nimenomaan minun puutteista. Alussa yritin puolustautua, mutta pikkuhiljaa olin vain hiljaa.
Sitähän voi silleen nätisti sanoa vaimolle esim. tv-ohjelmista että katso miten vetävän näköinen nainen, aivan mielettömät ryntäät (silikonit) jne. Mieheni oli huippuetevä keksimään kiertoilmauksia minun puutteistani. Jos en ehtinyt tehdä jotain asiaa, siitä tuli noottia, että on se nyt kumma kun JOKU on kotona mutta EI EHDI tekemään mitään yhteisen hyvän eteen, mihinkähän ne JONKUN päivät oikein kuluu. Ja hyvin kuvaavaa oli, että vieraiden nähden mieheni esiintyi hyvin rakastavasti ja huolehtivasti.

Tässä hyvin kuvaava esimerkki:
Kun nuorimmainen oli vain 3 kk vanha, keskimmäinen 2v, vanhin lapsemme 4v, minulla oli rintatulehdus, kuumetta yli 39 astetta, lapset piti hoitaa yksin koska mies halusi olla pitkän päivän töissä, vaikka hän tiesi jo aamulla töihin lähtiessään, että olin sairaana.
Lunta oli satanut koko päivän, mies tuli illalla töistä kotiin ja totesi kiukkuisena että olisi se ollut kiva jos JOKU olisi tehnyt edes lumityöt ja ruokaa TÖISSÄ KÄYVÄLLE.
Soitin isälleni 100km päähän ja pyysin häntä hakemaan minut ja lapset luokseen. Mieheni oli raivona, että tämäkin vielä! Isäni vei minut suoraan sairaalaan, rinnat olivat aivan hirveässä kunnossa minä olin 2 vrk tipassa. Kuvitelkaa 72 vuotias vauvan ja kahden pienen lapsen kanssa vain sen takia lasten isä kokee, että hän on niin korvaamaton työyhteisössään ettei voi olla pois töistä. Mieheni kiukutteli vielä jälkikäteenkin, että pitikö sun sekin tulehdus hankkia!
Ihan kuin olisin tahallani rintatulehduksen jostain itselleni hommannut.

Muutama kuukausi tuosta episodista, muksut olivat kaikki vatsataudissa enkä ehtinyt silittämään miehen työpaitoja joten HÄN JOUTUI viemään paitansa pesulaan ja minun takiani rahaa paloi turhaan!
Kun nuorimmainen oli vajaat 2v, isäni oli meillä käymässä ja mieheni käyttäytyi taas miten käyttäytyi, ruoka oli huonoa, tiuski lapsille jne.
Kun mieheni lähti töihin, isäni keitteli meille kahvit ja sanoi, että kuule nyt hän sanoo ikävästi, mutta hänen on pakko sanoa: hän ei ole koskaan pitänyt miehestäni eikä siitä miten mieheni minua kohtelee. Isäni sanoi, että hän ei halua katsoa miten mies painaa minua henkisesti alamaihin. Kysyi suoraan, mitäpä jos eroaisit, voisimme tulla lasten kanssa aluksi vaikka hänen luokseen asumaan.

Olin tuossa vaiheessa jo isäni kanssa samaa mieltä, en minäkään pitänyt siitä miten aviomieheni minua kohteli. Täytin eropaperit isäni kanssa netissä saman tien. Miehen mielestä minä olin se joka ei rakastanut, syyllisti minua kaikille ystäville, miten hän oli kaikkensa yrittänyt mutta kun vaimo.. No, oikeassahan ex-mieheni oli, en enää rakastanut häntä.

Neuvona sinulle ap: mitäpä jos vähentäisit puhumista ja siirtyisit positiivisiin tekoihin.
Teet oman osuutesi kotitöistä, kuljettelet lapsiasi harrastuksiin, olet heille hyvä isä, leikit lasten kanssa joka päivä, huolehdit osaltasi arjen pyörityksestä. Pidät vaimoasi hyvänä, pussaat, hipaiset ohikulkiessasi, rutistat ja halaat monta kertaa päivässä, otat illalla kainaloon ja suukottelet, olet lempeä ja hellä, sanot rakastavasi, kehut häntä kauniiksi, menet nukkumaan samaan aikaan vaimon kanssa etkä jää telkkaa töllöttämään, otat vaimon syliin sängyssä ja pidät hyvänä, näytät rakkautta ja olet myönteinen, sitoudut parisuhteeseesi, vaimoosi. Nauttisit perheestäsi, vaimostasi, lapsistasi, sen sijaan, että keskityt jonkun vieraan naisen ongelmiin..

 

Puhua voi aina, mutta se millä äänensävyllä puhuu ja mitä sanojen takana on, merkkaa enemmän kuin sanat. Pahoittelen nyt tulee pidempi juttu, mutta ehkä tämä avaa jotain solmuja jollekin.

Ex-mieheni oli kova puhumaan, aina äänessä, minä olin enimmäkseen hiljaa.
Mieheni ei pitänyt lainkaan isyyslomaa, koska hän oli omasta mielestään tärkein henkilö työyhteisössään. Minä olin kotona, koska mieheni halusi niin ja koska hänen mielestään meillä ei ollut varaa kahteen autoon. Ilman sitä en olisi päässyt töihin asuinpaikkakunnallamme.

Jatkuvasti oli pientä keskustelua nimenomaan minun puutteista. Alussa yritin puolustautua, mutta pikkuhiljaa olin vain hiljaa.
Sitähän voi silleen nätisti sanoa vaimolle esim. tv-ohjelmista että katso miten vetävän näköinen nainen, aivan mielettömät ryntäät (silikonit) jne. Mieheni oli huippuetevä keksimään kiertoilmauksia minun puutteistani. Jos en ehtinyt tehdä jotain asiaa, siitä tuli noottia, että on se nyt kumma kun JOKU on kotona mutta EI EHDI tekemään mitään yhteisen hyvän eteen, mihinkähän ne JONKUN päivät oikein kuluu. Ja hyvin kuvaavaa oli, että vieraiden nähden mieheni esiintyi hyvin rakastavasti ja huolehtivasti.

Tässä hyvin kuvaava esimerkki:
Kun nuorimmainen oli vain 3 kk vanha, keskimmäinen 2v, vanhin lapsemme 4v, minulla oli rintatulehdus, kuumetta yli 39 astetta, lapset piti hoitaa yksin koska mies halusi olla pitkän päivän töissä, vaikka hän tiesi jo aamulla töihin lähtiessään, että olin sairaana.
Lunta oli satanut koko päivän, mies tuli illalla töistä kotiin ja totesi kiukkuisena että olisi se ollut kiva jos JOKU olisi tehnyt edes lumityöt ja ruokaa TÖISSÄ KÄYVÄLLE.
Soitin isälleni 100km päähän ja pyysin häntä hakemaan minut ja lapset luokseen. Mieheni oli raivona, että tämäkin vielä! Isäni vei minut suoraan sairaalaan, rinnat olivat aivan hirveässä kunnossa minä olin 2 vrk tipassa. Kuvitelkaa 72 vuotias vauvan ja kahden pienen lapsen kanssa vain sen takia lasten isä kokee, että hän on niin korvaamaton työyhteisössään ettei voi olla pois töistä. Mieheni kiukutteli vielä jälkikäteenkin, että pitikö sun sekin tulehdus hankkia!
Ihan kuin olisin tahallani rintatulehduksen jostain itselleni hommannut.

Muutama kuukausi tuosta episodista, muksut olivat kaikki vatsataudissa enkä ehtinyt silittämään miehen työpaitoja joten HÄN JOUTUI viemään paitansa pesulaan ja minun takiani rahaa paloi turhaan!
Kun nuorimmainen oli vajaat 2v, isäni oli meillä käymässä ja mieheni käyttäytyi taas miten käyttäytyi, ruoka oli huonoa, tiuski lapsille jne.
Kun mieheni lähti töihin, isäni keitteli meille kahvit ja sanoi, että kuule nyt hän sanoo ikävästi, mutta hänen on pakko sanoa: hän ei ole koskaan pitänyt miehestäni eikä siitä miten mieheni minua kohtelee. Isäni sanoi, että hän ei halua katsoa miten mies painaa minua henkisesti alamaihin. Kysyi suoraan, mitäpä jos eroaisit, voisimme tulla lasten kanssa aluksi vaikka hänen luokseen asumaan.

Olin tuossa vaiheessa jo isäni kanssa samaa mieltä, en minäkään pitänyt siitä miten aviomieheni minua kohteli. Täytin eropaperit isäni kanssa netissä saman tien. Miehen mielestä minä olin se joka ei rakastanut, syyllisti minua kaikille ystäville, miten hän oli kaikkensa yrittänyt mutta kun vaimo.. No, oikeassahan ex-mieheni oli, en enää rakastanut häntä.

Neuvona sinulle ap: mitäpä jos vähentäisit puhumista ja siirtyisit positiivisiin tekoihin.
Teet oman osuutesi kotitöistä, kuljettelet lapsiasi harrastuksiin, olet heille hyvä isä, leikit lasten kanssa joka päivä, huolehdit osaltasi arjen pyörityksestä. Pidät vaimoasi hyvänä, pussaat, hipaiset ohikulkiessasi, rutistat ja halaat monta kertaa päivässä, otat illalla kainaloon ja suukottelet, olet lempeä ja hellä, sanot rakastavasi, kehut häntä kauniiksi, menet nukkumaan samaan aikaan vaimon kanssa etkä jää telkkaa töllöttämään, otat vaimon syliin sängyssä ja pidät hyvänä, näytät rakkautta ja olet myönteinen, sitoudut parisuhteeseesi, vaimoosi. Nauttisit perheestäsi, vaimostasi, lapsistasi, sen sijaan, että keskityt jonkun vieraan naisen ongelmiin..

Olipa fiksu kirjoitus!

Ihan uteliaisuudesta kysyn, erositteko oikeasti?

 

erosimme oikeasti. Erosta on vajaa vuosi.
Kuulin ystäviltä, että ex-mies löysi uuden naisen muutamassa viikossa. Onnittelut vaan eksälle.
Minulla on tällä hetkellä riittävästi töitä lasten ja töihin menon kanssa, onneksi on hyvät tukiverkot taustalla niin kyllä tämän pikkulapsiajan jaksaa näinkin, en ole uutta parisuhdetta etsimässä.

 

Puhua voi aina, mutta se millä äänensävyllä puhuu ja mitä sanojen takana on, merkkaa enemmän kuin sanat. Pahoittelen nyt tulee pidempi juttu, mutta ehkä tämä avaa jotain solmuja jollekin.

Ex-mieheni oli kova puhumaan, aina äänessä, minä olin enimmäkseen hiljaa.
Mieheni ei pitänyt lainkaan isyyslomaa, koska hän oli omasta mielestään tärkein henkilö työyhteisössään. Minä olin kotona, koska mieheni halusi niin ja koska hänen mielestään meillä ei ollut varaa kahteen autoon. Ilman sitä en olisi päässyt töihin asuinpaikkakunnallamme.

Jatkuvasti oli pientä keskustelua nimenomaan minun puutteista. Alussa yritin puolustautua, mutta pikkuhiljaa olin vain hiljaa.
Sitähän voi silleen nätisti sanoa vaimolle esim. tv-ohjelmista että katso miten vetävän näköinen nainen, aivan mielettömät ryntäät (silikonit) jne. Mieheni oli huippuetevä keksimään kiertoilmauksia minun puutteistani. Jos en ehtinyt tehdä jotain asiaa, siitä tuli noottia, että on se nyt kumma kun JOKU on kotona mutta EI EHDI tekemään mitään yhteisen hyvän eteen, mihinkähän ne JONKUN päivät oikein kuluu. Ja hyvin kuvaavaa oli, että vieraiden nähden mieheni esiintyi hyvin rakastavasti ja huolehtivasti.

Tässä hyvin kuvaava esimerkki:
Kun nuorimmainen oli vain 3 kk vanha, keskimmäinen 2v, vanhin lapsemme 4v, minulla oli rintatulehdus, kuumetta yli 39 astetta, lapset piti hoitaa yksin koska mies halusi olla pitkän päivän töissä, vaikka hän tiesi jo aamulla töihin lähtiessään, että olin sairaana.
Lunta oli satanut koko päivän, mies tuli illalla töistä kotiin ja totesi kiukkuisena että olisi se ollut kiva jos JOKU olisi tehnyt edes lumityöt ja ruokaa TÖISSÄ KÄYVÄLLE.
Soitin isälleni 100km päähän ja pyysin häntä hakemaan minut ja lapset luokseen. Mieheni oli raivona, että tämäkin vielä! Isäni vei minut suoraan sairaalaan, rinnat olivat aivan hirveässä kunnossa minä olin 2 vrk tipassa. Kuvitelkaa 72 vuotias vauvan ja kahden pienen lapsen kanssa vain sen takia lasten isä kokee, että hän on niin korvaamaton työyhteisössään ettei voi olla pois töistä. Mieheni kiukutteli vielä jälkikäteenkin, että pitikö sun sekin tulehdus hankkia!
Ihan kuin olisin tahallani rintatulehduksen jostain itselleni hommannut.

Muutama kuukausi tuosta episodista, muksut olivat kaikki vatsataudissa enkä ehtinyt silittämään miehen työpaitoja joten HÄN JOUTUI viemään paitansa pesulaan ja minun takiani rahaa paloi turhaan!
Kun nuorimmainen oli vajaat 2v, isäni oli meillä käymässä ja mieheni käyttäytyi taas miten käyttäytyi, ruoka oli huonoa, tiuski lapsille jne.
Kun mieheni lähti töihin, isäni keitteli meille kahvit ja sanoi, että kuule nyt hän sanoo ikävästi, mutta hänen on pakko sanoa: hän ei ole koskaan pitänyt miehestäni eikä siitä miten mieheni minua kohtelee. Isäni sanoi, että hän ei halua katsoa miten mies painaa minua henkisesti alamaihin. Kysyi suoraan, mitäpä jos eroaisit, voisimme tulla lasten kanssa aluksi vaikka hänen luokseen asumaan.

Olin tuossa vaiheessa jo isäni kanssa samaa mieltä, en minäkään pitänyt siitä miten aviomieheni minua kohteli. Täytin eropaperit isäni kanssa netissä saman tien. Miehen mielestä minä olin se joka ei rakastanut, syyllisti minua kaikille ystäville, miten hän oli kaikkensa yrittänyt mutta kun vaimo.. No, oikeassahan ex-mieheni oli, en enää rakastanut häntä.

Neuvona sinulle ap: mitäpä jos vähentäisit puhumista ja siirtyisit positiivisiin tekoihin.
Teet oman osuutesi kotitöistä, kuljettelet lapsiasi harrastuksiin, olet heille hyvä isä, leikit lasten kanssa joka päivä, huolehdit osaltasi arjen pyörityksestä. Pidät vaimoasi hyvänä, pussaat, hipaiset ohikulkiessasi, rutistat ja halaat monta kertaa päivässä, otat illalla kainaloon ja suukottelet, olet lempeä ja hellä, sanot rakastavasi, kehut häntä kauniiksi, menet nukkumaan samaan aikaan vaimon kanssa etkä jää telkkaa töllöttämään, otat vaimon syliin sängyssä ja pidät hyvänä, näytät rakkautta ja olet myönteinen, sitoudut parisuhteeseesi, vaimoosi. Nauttisit perheestäsi, vaimostasi, lapsistasi, sen sijaan, että keskityt jonkun vieraan naisen ongelmiin..

Kyllä sinä olet ihan oikeassa. Täytyy vaan panostaa itse vielä enemmän. Ja jaksamisia sinne

 

Kyllä sinä olet ihan oikeassa. Täytyy vaan panostaa itse vielä enemmän. Ja jaksamisia sinne

Kun seuraan kirjoituksiasi ja vastauksiasi, tulee mieleeni, että sinä saattaisit hyötyä ihan henkiläkohtaisesta terapiasta. Tulee tunne, että pyytelet kokoajan anteeksi ajatuksiasi. Ehkäpä pieni itsetuntoasioiden käsittely voisi tehdä ihan oikeasti hyvää.

Toivon, että saat elämäsi ja ajatuksesi järjestykseen ja löydät vielä elämään ilon ja onnen, oli se sitten mitä kautta tahansa...lapsia unohtamatta.

 

Kun seuraan kirjoituksiasi ja vastauksiasi, tulee mieleeni, että sinä saattaisit hyötyä ihan henkiläkohtaisesta terapiasta. Tulee tunne, että pyytelet kokoajan anteeksi ajatuksiasi. Ehkäpä pieni itsetuntoasioiden käsittely voisi tehdä ihan oikeasti hyvää.

Toivon, että saat elämäsi ja ajatuksesi järjestykseen ja löydät vielä elämään ilon ja onnen, oli se sitten mitä kautta tahansa...lapsia unohtamatta.

Niin noh, tässä taas huomataan kuinka vaikea on lukea ihmisiä pelkän tekstin perusteella. Jostain syystä kohteliaisuus, ja oikeinkirjoitus luetaan epävarmuudeksi ja itsetunto-ongelmiksi. Mutta jokainen tyylillään