Etäiset ja viileät välit omaan isään

[tytär minäkin]

Minun perspektiivistä on tosi outoa, jos tytär halaa isänsä kanssa, vitsailee tämän kanssa tai muuten viettää aikaansa tämän kanssa.

Isäni on aina ollut minulle tosi etäinen. Minulla on kaksi isompaa veljeä, joten pettymys tyttöydestä tuskin on syynä, lisäksi isäni palvoo nuorempaa siskoani. : /
En ollut lapsena erityisen sievä, olin myös hyvin vaativa ja muistan isäni monesti menettäneen malttinsa minuun.
Monesti lapsena toivoin, että isä vain lähtisi pois.
Vasta näin aikuisena ollessani isäni on halannut minua, ihan viime aikoina vasta. Tuntuu niin oudolta, että tunnen oloni tosi vaivautuneeksi.

En tiedä haluanko edes lähentyä isääni, mutta toisaalta nolottaa hieman, etten lähettänyt edes isänpäiväkorttia hänelle.

Minulla on jotenkin outo suhtautuminen miehiin/poikiin, suhde omaan poikaani on myös jotenkin etäinen ja mekin halailemme harvoin. Haluaisin enemmän.

Monesti olen miettinyt tätä, että onko minua jotenkin lapsena hyväksikäytetty.

 

[tytär minäkin]

olisin kaivannut edes jotain kommenttia...

 

["mä"]

tuskin on hyväksikäytetty, oireilisit ehkä muuten siitä? ei meilläkään halattu oo lapsena ja näin aikuisena vain sillointällöin eikä se ole kovin luontevaa. olen huomannut että koko ikäni olen kaivannut miestä rinnalle ja miehen syliin, onneksi oma kulta on sellainen joka halittelee. en osaa tuota miehen syli-kaipuuta tarkemmin selittää, mutta siskoni sanoo kokevansa samoin.

 

["Toinen"]

Minulla on kuvaamasi kaltaiset välit äitiini ja välillä kyllä harmittaa, etenkin kun anoppi on niin paljon enemmän elämässämme mukana ja on ns. Oikeanlainen äiti pojalleen ja mummo meidän lapsille..
Jotenkin siis oman äitiyden myötä olen tajunnut minun ja äitini välien epänormaaliuden. En muista, että äiti olisi koskaan halannut, saati sanonut että edes välittää puhumattakaan että rakastaisi..
Lasten puolesta harmittaa, kun oma äitini saattaa vaivautuneesti sanoa, että mummi tykkää ja anoppi taas hellii ja kertoo rakastavansa.. Onneksi ovat vielä niin pieniä, etteivät ymmärrä eroa.

En ole koskaan kertonut äidilleni esim. Menkkojen alkamisesta kun taas mieheni juttelee äitinsä kanssa avoimesti esim. Seksistä.

Oma äiti siis tuntuu tosi etäiseltä, enkä muista koskaan edes ajatelleeni, että rakastaisin häntä. Kai hän silti on tärkeä minulle jollain tasolla...

Omaan isääni olen välit katkaissut jo kymmenisen vuotta sitten eikä ole ikävä. Pari ekaa isänpäivää koin huonoa omatuntoa, etten edes tekstarilla muistanut, mutta enpä aikaisemminkaan ole vastausta saanut.

Mulla on myös jonkin aikaa tullut ajatuksia, että onko mitenkään mahdollista että isä olisi jotenkin hyväksikäyttänyt. Mitään muistikuvia asiasta ei ole, mutta outoja "fläshbäkkejä" joista en osaa sanoa, ovatko oikeasti totta vai mielikuvituksen/ masennuksen aiheuttamia ajatuksia..

En tiedä oliko tästä mitään apua, mutta olisi ihan mielenkiintoista saada keskustelua aikaan millaisena kukin omat vanhempansa kokevat ja mikä on ns. Normaalia vanhemmuutta jne.