etäsuhde&arki&tulevaisuus

[veera]

millaisia kokemuksia löytyy pitkästä etäsuhteesta? siis kun suhde on ollut etäsuhde alusta alkaen. Entä arjesta etäsuhteen jälkeen, siis kun pitemmän (vuoden?->) eri paikkakunnilla asumisen jälkeen asetutaan samalle paikkakunnalle tai jopa saman katon alle? Vai tuleeko siihen enää haluakaan, kun etäsuhdeaikana ensin kaipaamisen jälkeen ryhdistäytyy ja yrittää nauttia elämästä omalla tahollaankin? Siis että oppiiko sitä nauttimaan omasta arjesta niin että yhteiseen arkeen ei enää löydykään kiinnostusta? vaikka kuinka toista rakastaisi ja yhteisestä tulevaisuudesta haaveilisi?
Itse pohdiskelen tässä omaa itsenäisyyttä & itsekkyyttä suhteessa yhteiseen arkeen. Että pitäisikö tässä tehdä töitä sen eteen, kun seurustelevana mutta viikot arkea yksin elävänä (mutta toki toista kovasti ajatellen ja yhteyttä pitäen) viihtyy ikävästä huolimatta niin hyvin, että edessä olevan muutoksen suuruus pelottaa.

 

[Inhorealisti]

Lyhyen samassa kaupungissa asumisen jalkeen ja palattuani Suomeen puoli vuotta valimatkaa 3000 kilometria. Sitten vuosi yhdessa asuen ja puolivuotta valimatkaa 8000 kilometria. Loppu hyvin, kaikki hyvin, kun naimisiin paadyttiin ja edelleenkin ollaan.

Onnellisesta lopputuloksesta huolimatta sanon kokemuksen syvalla rinta-aanella: Ei enaa ikina kaukosuhdetta. Ensinnakin virtuaaliseurustelu on syvalta. Ei parisuhteen iloja, velvollisuudet kyllakin. Seurustelet itseasiassa mielikuvasi kanssa, et oikean ihmisen.

Yhteenmuutto on shokki, kun toisen todellinen arkimina alkaa paljastua. Niinhan se aina yhteenmuutettaessa, mutta etasuhteessa se on viela suurempi shokki. Vahintaankin toinen osapuoli on tehnyt suuren uhrauksen muuttaessaan toisen luokse. Odotuset haavekuvien jalkeen ovat suuret, mutta tulevaisuudesta ei ole mitaan takeita.

Lisaksi milestani yksin asuminenkin on syvalta. Mika se sellainen parisuhde on, jossa ei arkea jaeta? Sinkkuna ollessani nautin yksinolostani ja vapaudestani. Suhteessa ollessani en nauttinut sitten tippaakaan. En ymmarra pareja, jotka asuvat vuosia erillaan. Ehka siihen jotkut tottuvatkin.

Jos vaimo hankkisi tyopaikan edes Suomesta toiselta paikkakunnalta, ottaisin varmaan eron. Jos eroaisin, en enaa ikina aloittaisi kaukosuhdetta. Sellaista ihmista ei olekaan, etta viela menisin siihen halpaan. Tosin tiedan pariskuntia, jotka ovat niin elaneet vuosikymmenia, joten ei se mahdotonta ole.

 

[kah]

Tuo oli hyvin sanottu, että seurustelee mielikuvan kanssa.
Mulla on mieheni arkiminä tullut tutuksi. Nyt kaukosuhteen aikana en usko että hänen aamuäreä persoonansa siitä muuttuu. Sitä en tiedä, mikä shokki on tavata seuraavan kerran, pelkään sitä fiilistä, joka musertaa jos toisen elämänasenne tai puheet on kaukosuhteen aikana kauheesti muuttuneet. Tai sitä, että toinen ei olekaan niin intona enää nähdessään minut pitkänajan jälkeen.

Puhelimessapuhuminen ei kauheesti auta, sillä se oikestaan vain tekee niitä vähiäkin mielikuvia ja muistoja tyhjäksi, ja luurin sulkemisen jälkeen yksinäisyys palaa kymmenkertaisena..
Onneksi puhelimessa voi silti jauhaa ihan paskaakin, eikä varsinkaan ruotia mitään suhteeseen tai varsinkaan riitelyyn liittyvää. Kaikista tyhmintä olisi minun mielestäni vannoa rakkautta ja kaipuuta puhelimessa, tekstiviesteillä se kannattaa tosin, ja lähinnä niin, että mies laittaa hellän tekstarin, se varmistaa aina sen, että nainen jaksaa uskoa suhteen olemassaoloon, koska minusta se läsnäolo on minulle jotenkin enempi päällimäisenä tarvelistalla.
Ja häntäheikit hönkii heti kimppuun, jos ne aistii että mies ei ole hoitanut tehtäviään, ja siinä on laukomisen paikka.

Ja itse naisena olen sitä mieltä, että yksin jätetty ja hylätyksi itsensä tunteva nainen on vaaraksi itselleen.
Mies on kärsivällisempiu ehkä, se kuuluu varmaan soturin luonteeseen, että on pakko vaeltaa ja jotta voi vaeltaa on tunteet pantava hyllylle.
Sitten kun se tulee takasin, niin se ei osaa enää muuta kuin murahdella ja on henkisesti ihan muualla.