S
Surku Yniäinen
Vieras
Itku! Ero tuli, eikä minun tahdostani.
Aloimme seurustella kesällä, vain muutama kuukausi sen jälkeen kun mies oli eronnut avosuhteesta. Olivat olleet yhdessä pari vuotta, mutta eronneet kun viimeiset puoli vuotta oli ollut yhtä helvettiä.
Ajattelin alussa, että ei ole viisasta alkaa seurustelemaan niin pian toisen eron jälkeen, mutta minkäs sille mahtoi; hän teki minun olooni hyväksi ja minä nostin kohinalla hänen itseluottamustaan. Entinen ei ollut kehunut, vaan lähinnä ignorannut häntä loppuajan. Mies ihmetteli, kuinka näin onnellinen ja iloinen voi ollakaan!
Suhteen aikana huomasin aina silloin tällöin, että kaikki ei vaan ole kunnossa. En tuntenut saavani tunteilleni vastakaikua. Mies kyllä otti kaikki hellittelyt ja kauniit sanat mielellään vastaan ja toki piti minuakin hyvänä. Silti tunsin, että hän ei ole täysin päässyt exästään yli.
Viime viikolla hän ilmoitti, että ex oli soitellut pari viikkoa sitten ja pyytänyt, että he tapaisivat ja juttelisivat. Ensin mies oli kieltäytynyt ja sanonut, että ei ole hänen mielestään hyvä idea. Sitten ex oli soittanut uudelleen ja sama oli toistunut. MUtta ex oli ilmeisesti jäänyt hänen mieleensä ja niinpä hän soitti itse takaisin ja sopi tapaamisen. Tässä vaiheessa hän kertoi minulle, että hänen on pakko tavata tuo ex. Tunnusti itsekin, että ei ole päässyt hänestä yli, vaikka haluaisi. Sanoin, että en voi olla hänen kanssaan, jos haluaa tavata exäänsä.
He olivat tavanneet perjantaina ja jutelleet syistä, jotka johtivat eroon ym. Eivät olleet miehen sanojen mukaan puhuneet yhteenpaluusta. Lisäksi mies sanoi, että hänellä on voimakkaammat tunteet minuun, kuin oli tajunnutkaan ja että on kuulemma yhä ihan sekaisin.
Sanoin, että keskiviikkona haluan kuulla jonkin päätöksen. En voi odotella ikuisuuksia. Itse olen sitä mieltä, että kyllä sen tietää, jos haluaa toisen kanssa olla. Jos miehen pitää miettiä, haluaako hän olla minun kanssani vai toisen kanssa, niin ei se oli sen arvoista. Sitten saa miettiä koko ajan, että ketähän se miettii, vaikka minut "valitsisikin".
Puhelun jälkeen tuntui, että hän oli kanssani samaa mieltä esim siitä, että ei tiedä mikä olisi muuttunut siitä edellisestä puolesta vuodesta. Jos ei sinä aikana saa ongelmia puhutuksi, niin miksi nyt kaikki olisi yhtäkkiä helpompaa..?
Tänään ilmoitti, että ei edelleenkään ole kyennyt tekemään mitään päätöksiä, on kuulemma ajatukset yhä liian sekaisin. Ilmoitin hänelle, että mun pakko sitten jatkaa elämää. Ikää alkaa olla (28), eikä aikaa odotella toista, kun miettii kenet haluaisi mielummin! Hän vastasi, että ymmärtää että haluan tehdä tämän päätöksen.
Nyt on surkea olo. Kaipaisin jotakin kannustusta, että ei tuollaista miestä kannata enää miettiä.. Alkaa kohta kauhistuttaa, että tällainen normaali, iloinen nainen ei vaan yksinkertaisesti löydä vertaistaan miestä, jonka kanssa perustaa joskus perhe. Ahdistaa, kun taas ollaan sinkkuna, eikä edes omasta tahdosta.
Aloimme seurustella kesällä, vain muutama kuukausi sen jälkeen kun mies oli eronnut avosuhteesta. Olivat olleet yhdessä pari vuotta, mutta eronneet kun viimeiset puoli vuotta oli ollut yhtä helvettiä.
Ajattelin alussa, että ei ole viisasta alkaa seurustelemaan niin pian toisen eron jälkeen, mutta minkäs sille mahtoi; hän teki minun olooni hyväksi ja minä nostin kohinalla hänen itseluottamustaan. Entinen ei ollut kehunut, vaan lähinnä ignorannut häntä loppuajan. Mies ihmetteli, kuinka näin onnellinen ja iloinen voi ollakaan!
Suhteen aikana huomasin aina silloin tällöin, että kaikki ei vaan ole kunnossa. En tuntenut saavani tunteilleni vastakaikua. Mies kyllä otti kaikki hellittelyt ja kauniit sanat mielellään vastaan ja toki piti minuakin hyvänä. Silti tunsin, että hän ei ole täysin päässyt exästään yli.
Viime viikolla hän ilmoitti, että ex oli soitellut pari viikkoa sitten ja pyytänyt, että he tapaisivat ja juttelisivat. Ensin mies oli kieltäytynyt ja sanonut, että ei ole hänen mielestään hyvä idea. Sitten ex oli soittanut uudelleen ja sama oli toistunut. MUtta ex oli ilmeisesti jäänyt hänen mieleensä ja niinpä hän soitti itse takaisin ja sopi tapaamisen. Tässä vaiheessa hän kertoi minulle, että hänen on pakko tavata tuo ex. Tunnusti itsekin, että ei ole päässyt hänestä yli, vaikka haluaisi. Sanoin, että en voi olla hänen kanssaan, jos haluaa tavata exäänsä.
He olivat tavanneet perjantaina ja jutelleet syistä, jotka johtivat eroon ym. Eivät olleet miehen sanojen mukaan puhuneet yhteenpaluusta. Lisäksi mies sanoi, että hänellä on voimakkaammat tunteet minuun, kuin oli tajunnutkaan ja että on kuulemma yhä ihan sekaisin.
Sanoin, että keskiviikkona haluan kuulla jonkin päätöksen. En voi odotella ikuisuuksia. Itse olen sitä mieltä, että kyllä sen tietää, jos haluaa toisen kanssa olla. Jos miehen pitää miettiä, haluaako hän olla minun kanssani vai toisen kanssa, niin ei se oli sen arvoista. Sitten saa miettiä koko ajan, että ketähän se miettii, vaikka minut "valitsisikin".
Puhelun jälkeen tuntui, että hän oli kanssani samaa mieltä esim siitä, että ei tiedä mikä olisi muuttunut siitä edellisestä puolesta vuodesta. Jos ei sinä aikana saa ongelmia puhutuksi, niin miksi nyt kaikki olisi yhtäkkiä helpompaa..?
Tänään ilmoitti, että ei edelleenkään ole kyennyt tekemään mitään päätöksiä, on kuulemma ajatukset yhä liian sekaisin. Ilmoitin hänelle, että mun pakko sitten jatkaa elämää. Ikää alkaa olla (28), eikä aikaa odotella toista, kun miettii kenet haluaisi mielummin! Hän vastasi, että ymmärtää että haluan tehdä tämän päätöksen.
Nyt on surkea olo. Kaipaisin jotakin kannustusta, että ei tuollaista miestä kannata enää miettiä.. Alkaa kohta kauhistuttaa, että tällainen normaali, iloinen nainen ei vaan yksinkertaisesti löydä vertaistaan miestä, jonka kanssa perustaa joskus perhe. Ahdistaa, kun taas ollaan sinkkuna, eikä edes omasta tahdosta.
