Perhepeti on ihmisen perusmalli
Kun vauva tulee perheeseen, hän on valmis mukautumaan millaisiin olosuhteisiin tahansa. "Tällä ei kuitenkaan tarkoiteta sitä, että mikä tahansa ympäristö tuottaisi tasapainoisen vauvan", lastenpsykiatri Jukka Mäkelä korostaa.
Suurimmassa osassa maailmaa lapset nukkuvat yhä äitiensä tai perheidensä kanssa. Länsimaissa alettiin lapsia nukuttaa erillään 1800-luvulla, aluksi ylemmissä sosiaaliluokissa. Kuten monet muutkin asiat, tapa alkoi levitä laajemminkin. Mäkelällä on selkeä mielipide: "Unihäiriöt liittyvät länsimaiseen tapaan jättää liian pienet lapset nukkumaan yksin". Tämä tapa perustuu hänen mielestään puhtaasti aikuisen tarpeeseen: "Nisäkäspennun paikka on emon ihoa vasten". Emolla hän tarkoittaa niin isää kuin äitiäkin, tai muuta läheistä aikuista.
Läheisyys kasvattaa itsenäisyteen
Perhepedissä hyväksytään lapsen tarve olla vanhempansa lähellä niin yöllä kuin päivälläkin. Yhdessä nukkuvat perheet eivät usein pidä esimerkiksi vauvan yöheräämisiä huonona tapana, josta on päästävä eroon, vaan kehitysvaiheena, joita tulee ja menee. Näissä perheissä perustan laskeminen turvallisuuden ja läheisyyden varaan nähdään tärkeämpänä kuin lapsen varhainen itsenäistyminen.
Perhepedin tiukin määritelmä on se, että lapsi tai lapset nukkuvat vanhempien vuoteessa. Väljemmin määriteltynä perhepediksi voidaan lukea myös sivuvaunu, jossa pinnasänky on kiinni vanhempien vuoteessa, laita alas laskettuna tai poistettuna. Myös omassa sängyssään samassa huoneessa vanhempien kanssa nukkuvan lapsen voi sanoa olevan perhepedissä.
"Varhaislapsuudessa maksimaalisesti vanhempiensa lähellä ollut lapsi on kolme-, neljävuotiaana erittäin kyvykäs suuntautumaan ulkomaailmaan", kertoo Jukka Mäkelä kiinnittymistutkimukseen viitaten. Hän kumoaa myös väitteen siitä, etteivät perhepedissä nukkuvat lapset koskaan oppisi nukkumaan yksin: "Lapset siirtyvät omaan sänkyyn ja omaan huoneeseen sitten, kun oman tunnemaailman hallinta on kunnossa. On lapsia, jotka tarvitsevat läheisyyttä pidempään, mutta hekin siirtyvät ajallaan". Kun lapset siirtyvät perhepedistä omiin huoneisiinsa, heillä on positiivinen ja luottavainen käsitys nukkumisesta. He eivät yhdistä nukkumista yksinjäämiseen.
Läsnäolo ja kosketus rauhoittavat
Jukka Mäkelän mukaan vanhempien on syytä miettiä, mihin haluavat lapsensa kasvattaa. Noin 80-85 % lapsista oppii tavalla tai toisella olemaan itkemättä ja nukkumaan. Mäkelä kehottaa vanhempia kysymään itseltään, mitä muuta lapsi oppii siinä samalla: "Mikä on lapsen kokemus, kun hän herää ja kokee, että on hätä? Onko joku läsnä ja tyynnyttää, vai jätetäänkö hänen hätäänsä vastaamatta?"
Mäkelä muistuttaa omaankin kokemukseensa viitaten, että aina on se noin 15 % lapsista, jotka eivät opi nukkumaan "kunnolla": "Puolitoista vuotta joka yö kannoimme ja lohdutimme lastamme. Vasta kolmevuotiaana hän nukkui tunteja. Meillä jokaisella on hauraat kohtamme, tämä on hänen." Tällaisissakin tapauksissa vanhemman läsnäolo ja lohduttaminen ovat lapselle tärkeitä. Hellä, mutta vahva kosketus selän ja pakaroiden alueella rauhoittaa. "Se ei ehkä aina yksinään riitä tyynnyttämään lasta kokonaan, mutta joka tapauksessa se rauhoittaa", vakuuttaa Mäkelä.
Aikuisen läheisyys auttaa lapsen epäkypsää hermostoa itsesäätelyyn unen aikana. Se voi jopa vähentää kätkytkuoleman riskiä estämällä lasta vaipumasta liian syvään uneen Vanhemman hengitys myös rytmittää lapsen hengitystä.
Jotta vanhemmat voisivat säädellä lapsensa sisäistä tilaa, heidän on oltava fyysisesti läsnä, kosketusetäisyydellä. Pienen vauvan hermojärjestelmä ei vielä ole kehittynyt sille tasolle, että hän pystyisi keskellä yötä havahtuessaan vakuuttumaan itsenäisesti siitä, että kaikki on hyvin. Vasta noin puolitoistavuotias on tähän valmis, jotkut vasta paljon myöhemmin. Lastenpsykiatri Jukka Mäkelä toteaakin: "Perhepeti on ehdottomasti ihmisen psykobiologian kannalta perusmalli."
Loput : http://www.hernekeppi.fi/hernekeppi/hk3/perhepeti.shtml
Samassa huoneessa nukutaan varmaan aika pitkään.