Mieheni varoitteli, ettei oikein tykkää vauvoista, eikä osaa olla niiden kanssa. Lapsista tykkää, ja halusi lapsen, mutta se vauva-ajatus ei oikein innostanut. Vähän samaan tapaan kuin joillain taas on kamala vauvakuume, ja se vauva on ihana juttu, muttei sisäistetä sitä että vauvasta kasvaa isompi lapsi hyvinkin äkkiä. Sanoi, että ei ehkä ole kamalasti mukana vauvanhoidossa, mutta se ei vaan oo hänen juttunsa.
No, kun esikoinen sitten saapui maailmaan, mies hihkui ihan innoissaan että "kato, kato, nyt se synty, ihana, voi miten ihana, mun tyttö!"

ja kun mä sain vauvan syliini niin mies känisi vieressä että "anna mulle, mä haluun pitää!". Kylvetti uunituoreen isän innolla, puki vauvaa, soitti koko suvun läpi ja hehkutti miten ihanan vauvan saimme...Seuraavana aamuna olin vessassa, mies oli sillä aikaa tullut osastolle meitä katsomaan, napannut vauvan sängystä, eikä antanut sitä mulle ennen kun pakotin :xmas: . Kotiin päästyämme valvoi vauvan kanssa useana yönä, ulkona ei antanut mun työntää vaunuja ollenkaan, vaihteli vaippoja, puki ja riisui, kylvetti, jäi vauvan kanssa ekaa kertaa kaksin kun vaavi oli 3 vrk ja oltiin juuri päästy sairaalasta...eli se siitä "en oikein tykkää vauvoista enkä osaa olla niiden kanssa"- jutusta
Ja nyt, kun meidän lapset on jo ns. isoja, ja mies väittää ettei hänellä oo vauvakuume, niin kuitenkin salaa lässyttää kaverinsa pariviikkoiselle vaaville :snotty: