Ehkä meidän pitäisi harkita palaamista lähes sadan vuoden takaisiin käytäntöhin ja nimityksiin. Puhuttaisiin siis varatöistä = hätäaputöistä ja köyhäinavusta:
"Katujen, teiden ja satamien rakentaminen sekä maanparannustyöt kuuluivat niin sanottuina normaaleinakin vuosina olennaisiin kuntien ja valtion toimiin. Lamavuosina alentuneiden palkkojen vuoksi yhteiskunta sai töitä teettämällä halvemmalla kaipaamaansa infrastruktuuria.
Helsingissä merkittäviksi tulivat kaupungin itse järjestämät varatyöt. Tärkein yksittäinen kohde oli Herttoniemen uuden öljysataman rakentaminen ja siihen liittyvät liikennejärjestelyt.
Herttoniemen työmaa sai runsaasti huomiota. Esimerkiksi Suomen Sosialidemokraatti kirjoitti 1931 tästä ”tulevasta kultakaupungista, jolla on kaikki mahdollisuudet mitä voimakkaimmin sykkivään nykyaikaiseen työn voittokulkuun”. Noin kolmannes kaikista työttömyyden hoitoon tarkoitetuista rakennustyömäärärahoista kului Herttoniemen ”jättiläisurakassa”.
Helsingin kaupunki järjesti vuosina 1931–1934 varatöitä lähes sadassa kohteessa. Herttoniemestä rakennettiin Oulunkylään rautatie, ja kaupungista itään johtavalla uudella valtatiellä ja Viikin maantiellä työskenteli varatöissä talvisin paljon miehiä. Katuja, satamia ja puistoja rakennettiin ja parannettiin. Näiden lisäksi teetettiin lumitöitä.
Valtion merkitys hätäaputöiden järjestäjänä oli suurin maaseudulla, jossa kuntien omat resurssit eivät suurten kaupunkien tavoin riittäneet töiden järjestämiseen. Kun työllisyystilanne koheni muualla Suomessa aikaisemmin kuin Helsingissä, valtion töitä voitiin siirtää laman loppupuolella enemmän myös aivan maan eteläosaan. Suurimmat lamavuosien aikaiset valtion työt Helsingin seudulla olivat Porvoon, Turun ja Jorvaksen tietyömaat sekä ratatyöt ja asema-alueiden kunnostukset.
Lama kohdistui enemmän miesvaltaisiin aloihin: vientiteollisuuteen, metsätöihin, rakennustoimintaan ja satamiin. Koska naisia oli näillä aloilla vähän, varatyöt suunnattiin pääosin miehille. Näiden alojen miehet olivat tottuneita ruumiilliseen työhön. Töitä järjestämällä miehille ja heidän perheilleen hankittiin edes jonkinlainen toimeentulo, ja heidät saatiin pysymään paikkakunnalla ja työkuntoisena odottamassa yksityisen yritteliäisyyden elpymistä.
Lamaa edeltävässä korkeasuhdanteessa Helsingin rakennustyömaille tuli muualta Suomesta runsaasti väkeä, joten varatöissäkin oli paljon nuorehkoja miehiä. Töihin valikoitaessa etusijan saivat perheelliset. Toisaalta ulkopaikkakuntalaisia ja muuta ei-toivottua väkeä voitiin ”karkottaa” sijoittamalla heitä valtion varatyömaille ja muille paikkakunnille. Kaikkein iäkkäimpiä miehiä avustettiin useimmiten suoraan köyhäinhoidosta.
Naisille avattiin työtupia, joissa järjestettiin myös ompelukursseja. Työtuvissa naiset valmistivat pientä palkkaa vastaan vaatteita ja jalkineita, joita myytiin tai jaettiin avustuksina työttömille. Työtuvissa valmistettuja tuotteita annettiin varusteiksi muille paikkakunnille valtion varatöihin lähteville miehille. Valtaosa työtä vailla olevista naisista sai kuitenkin avustusta joko itse tai miehensä välityksellä suoraan köyhäinhoidosta.
Hätäaputyöt olivat vanha ja vakiintunut keino lievittää talvikausien ja suhdannetaantumien aikaista työn puutetta, olihan työn teettäminen elannon vastikkeena tavallista jo edellisellä vuosisadalla. Kunnat velvoitettiin joka tapauksessa köyhäinhoitolain mukaan pitämään asukkaansa hengissä.
Myöskään köyhäinapu ei ollut vastikkeetonta vaan kunnalta saatua lainaa. Vuoden 1922 köyhäinhoitolain mukaan jokainen oli velvollinen korvaamaan kunnalle siltä saamansa köyhäinhoidon. Velvollisuuteen liittyi yleisempiä yhteiskuntamoraalisia ulottuvuuksia. Voitiin ajatella niin, että työssä olevia kohtaan oli oikein, ettei heidän verorahojaan käytetty laiskojen elättämiseen. Korvausvelvollisuus – viime kädessä vaikka työtuvissa tai työlaitoksissa – oli siten tärkeä pelote, joka vähensi köyhäinavun hakijoiden määrää.
Köyhäinhoitolakia ei ollut kuitenkaan suunniteltu lamavuosien kaltaista massatyöttömyyttä varten. Kun kaikille halukkaille ei voitu järjestää töitä, köyhäinhoidon merkitys kasvoi laman pitkittyessä. Pienentyneet palkat kasvattivat entisestään köyhäinhoitomenoja, koska töiden päättyessä yhä useamman piti turvautua kunnan apuun. Viimekätiseksi tarkoitetusta toimeentuloturvasta, köyhäinavusta, tulikin varatöiden ja ruoanjakelun ohella keskeinen avustusmuoto.
Köyhäinhoitolain tulkinnassa jouduttiin ongelmiin, jolloin monet ylevät periaatteet saivat väistyä. Työttömyyttä ei voitu enää useimmissa tapauksissa pitää itse aiheutettuna. Kyseenalaisena pidettiin myös sitä, että ne, jotka pääsivät kunnan tai valtion järjestämiin töihin, eivät velkaantuneet kunnalle. Samaan aikaan köyhäinavun varassa olevilta edellytettiin avun takaisin maksamista, vaikka köyhäinapu tuli kunnille halvemmaksi kuin töiden järjestäminen.
Helsingissä lamavuosina työttömyyden takia myönnetystä köyhäinavusta suurin osa jäi perimättä takaisin. Useille siitä muodostui käytännössä vastikkeeton toimeentuloturva. Monet vapautettiin köyhäinhoitoveloistaan tosin lopullisesti vasta toisen maailmansodan jälkeen. Köyhäinhoidon elätin leima piinasi pitkään."
http://www.hiidenkivi-lehti.fi/Digipaper/OldNews.aspx?id=227