Haluaisin lapsia - mutta pelottaa

["elli"]

Haluaisin lapsen, tai lapsia, mutta samaan aikaan olen huolissani kaikesta mahdollisesta.

Lapsettomuus pelottaa, raskaus pelottaa, synnytys pelottaa. Huolettaa, että osaisinko sittenkään edes hoitaa vauvaa. Puhumattakaan että mitä isomman lapsen kasvatuksesta tulisi. Ja mitä parisuhteelle kävisi, lähtisikö mies menemään. Miten rahat riittäisivät, saisinko ikinä enää töitä alaltani, missä me asuttais. Jaksaisinko olla kärsivällinen, mitenhän yövalvomiset, olisko musta kuitenkaan siihen.

Ja ei, en ole teini, olen yli 30... Mikä nyt neuvoksi? Mietittekö itse asiaa koskaan näin paljon? Ja jos joo, niin miten pääsitte kaiken tämän yli?

 

[chef]

En taida tuntea ketään, jota ei olisi pelottanut, kun lastenhankinta on tullut ns. ajankohtaiseksi.

Mä olen pelännyt lapsettomuutta useamman kertaa elämäni aikana. Ensin aivan totaalista lapsettomuutta...ja kun sitten tulin äidiksi, aloin pelkäämään sekundaarista lapsettomuutta, eli etten saisikaan lapsi enää lisää. Ja niinhän siinä sitten kävikin, etten onnistunut raskautumaan ilman lääketieteellistä apua, kun oli aika hankkia se toinen lapsi. Onneksi lääketiede kuitenkin auttoi.

Jokainen raskaus on ollut pelottava. Huolehdin aina kovasti siitä, ettei vauvalle vain kävisi mitään. Ensi itken silmät päästäni, kun viikolla 8 tulee pyyhittäessä tippa verta. Kun huoli todetaan aiheettomaksi, stressaan sitä, mitä löytyy viikon 12 ultrassa. Onko kaikki on, vai onko jokin vialla? Tai mitä, jos niitä onkin kaksi!!!?
Ultran jälkeen olo on parempi. Viikkoja on takana jo 12 ja kaikki näyttää hyvältä. Tosin liikkeitä ei vielä tunnu...mistä voin tietää, että kaikki on varmasti hyvin? Mahaa juilii ja nippailee...onko ne kohdun kasvukipuja, vai onko raskaus sittenkin menossa kesken?

Kun rakenneultra lähenee, alkaa taas pelko nostamaan päätään. Mitä, jos kaikki ei ole hyvin. Jos vauvalla onkin joku vikana? Liikkeetkään ei vielä tunnu päivittäin, joten mistä voin tietää, että kaikki on ok?
Kun ultraava lääkäri sitten toteaa, että vauvan mahalaukku on liian pieni, on tilanne melko pelottava. Kaikki ei välttämättä ole kunnossa. Uusintaultra 4 viikon kuluttua kuitenkin osoittaa, että mahalaukku on täysin normaali. Mutta se 4 viikkoa kului hitaammin, kuin koskaan.

Sitten alkaa jännitys sen suhteen, ettei vauva vain synny ennen aikojaan. Selaan nettiä ja tutkin, millä viikoilla vauvan on jo mahdollista jäädä henkiin. Ja millä viikoilla vauva jo todennäköisesti jää henkiin. Ja millä viikolla vauvan on mahdollista olla täysin terve, vaikkakin hän syntyisikin useamman viikon etuajassa. Päivät kuluvat hitaasti.

Kun ollaan turvallisilla vesillä, alkaa uusi jännitys. Mitä, jos vauva kuoleekin kohtuun nyt, kun hän pystyisi jo elämään myös täällä "maan päällä". Viikkoja on 36-40, eikä vauva vielä näytä merkkejä siitä, että hän olisi tulossa ulos. Apua, jos vauva kuristuukin kohdussa napanuoraan? Tai jos istukka irtoaa? Ja jos raskaus menee yli, istukka ei enää ole täydessä iskussa...jos vauva ei saa riittävästi happea?

Ja sitten se synnytys? Mitä, jos vauva jää jumiin ja kärsii hapenpuutteesta? Kätilö kertoo, että vauvalla on "vähän tukalat oltavat" ja nyt olisi tärkeää saada vauva HETI ulos. Joten kätilö komentaa "PONNISTA! PONNISTA KOVAA, VIELÄ LUJEMPAA!" Voi sitä kipua, mutta suurempi kipu on sydämessä, kun on niin kova huoli vauvan voinnista.

Olen synnyttänyt 4 kertaa. Ja olen edelleen hengissä. Pelkään synnytytä enemmän nyt, kuin ennen synnytystä, tai kolmen synnytyksen jälkeen. Tiedän kuitenkin, että jos vielä synnytän (en todellakaan synnytä), jään henkiin.

Kun sen käärön saa käteen, tuntuu sekavalta. Onko tämä todella mun? Kokonaan? Ihan aina? Loppuelämäni? Voi sitä virheiden määrää, mitä tulen tekemään? Osaanko edes vaihtaa vaippaa, sillä en ole sitä koskaan tehnyt? Saan apua, opin ja sen jälkeen osaan. Niskapaskoja tulee välillä, mutta onneksi on keksitty vesi, saippua ja pesukone.

Vauva huutaa. Se huutaa, vaikka se on saanut ruokaa, yllä on kuiva vaippa ja lämpimät vaatteet. Se huutaa, vaikka se on sylissä. Mitä mun kuuluu tehdä? Kello on 2 yöllä, olen yksin. Tai siis kaksin, mutta silti enemmän yksin, kuin koskaan ennen elämäni aikana. Pelottaa.
Seuraava päivä on parempi. Ja muutamien viikkojen jälkeen koliikki loppuu. Sitten on helpompaa. Osaan jo aika paljon, sillä vauvan kanssa oleminen kyllä opettaa. Ja onneksi voi soittaa ja kysyä neuvoa neuvolasta ja vaikka omalta äidiltä.

Väittävät, että mitä isompi lapsi, sen suuremmat murheet. En uskonut. Nyt esikoiseni on 12v ja nykyään uskon. Mutta vaikka tässäkin on haasteensa, kyse ei kuitenkaan ole ydinfysiikasta. Ja jos loppuu omat keinot, otetaan "kriisipuhelu" kaverille, jolla on samanikäinen. Yhdessä sitten pohditaan, että miten ehkä kannattaisi toimia. Puhumalla lapsen kanssa pääsee yleensä jo melko pitkälle.

Parisuhde jää herkästi hieman takaa-alalle. Toisaalta se tiivistyy. Vaikka yhteistä aikaa ei ole enää samalla tapaa, silti jatkossa on enemmän yhteistä, kuin mitä oli ennen. Ja aikaa myöden, kun lapsi kasvaa, parisuhde pääsee taas enemmän esiin.

Mies voi lähteä menemään. Tai nainen. Fakta on se, että pikkulapsiperheissä tulee paljon eroja. Mutta ero voi tulla ilman lapsiakin. Kukaan ei tiedä, mikä tilanne on huomenna. Voit olla huomenna jo kuollut, joten kannattaa koittaa ainakin tietyssä määrin elää hetkessä. Ihan kaikkeen ei voi varautua, aivan kaikkea ei voi järkeillä ja punnita.

Rahat riittävät, koska asumme suomessa. Saattaa olla, että monestakin asiasta joutuu tinkimään, mutta se on sen arvoista. Ja paljon enemmänkin.

Töitä kyllä varmasti löytyy jatkossakin, sillä ei työt tekemällä lopu. Töitä ei kyllä tunnu riittävän kaikille, mutta toisaalta en tunne yhtäkään ihmistä, joka olisi työtön vuosikausia, jos hän tätä ei itse ole valinnut, eikä asiaan liity sairautta tms.

Asumiseen vaikuttaa miehen mahdollinen työ. Kannattanee asua kohtuullisen matkan päässä miehen duunista. Eiköhän teille mieluinen koti löydy, jos nykyinen ei olisi enää lapsiperheelle soveltuva.

Et varmastikaan jaksa olla aina kärsivällinen. Ei meistä kukaan jaksa. Yövalvomisiin saa jostain (hormooneista?) aivan uskomatonta voimaa ensimmäisiin viikkoihin. Tottahan toki sitä sitten ajan myötä väsyy, jos vauva on kovasti huonouninen, mutta tällöin kannattaa pyytää apua. Mies voi hoitaa vauvaa yöllä (antaa maidon pullosta) ja viikonloppuaamuna äiti nukkuu superpitkään ja paikkaa sillä univelkojaan.

Kyllä. Mietin asiaa paljon. Kuten tekstistäni luultavasti huomaa. En ole vieläkään päässyt asian yli. Jos vielä hankkiutuisin raskaaksi, kävisin jällee kerran koko tämän saman rumban läpi, kuin jo 4 kertaa aiemmin. Tosin kokemusten kautta jo tiedän, että miten noin niin kuin suunnilleen jaksan ne yöt ja miten jaksan uhman jne. Mutta edelleen pelkäisin sitä raskautta, synytystä, vauvan vointia jne.

Neuvoni on se, että anna mennä vain. Ryhdy äidiksi.

 

["elli"]

Voi chef, onpa lohduttavaa kuulla. Kaikki tuo, kiitos!

Jotenkin näin ulkopuolelta näyttää, että nämä asiat on monille niin paljon helpompia. Lapsi vaan hankitaan, ja myös saadaan. Kun nämä vuodet vaan kuluu, alan epäillä, että ehkä musta sitten ei vaan ole äidiksi, kun en kerran ole jo äiti (mikä kirkas logiikka...). Ja että ehkä en sitten halua tarpeeksi, kun mietin näin paljon (tai sitten olen vain varautuvaa tyyppiä, ihan niinkuin muillakin elämän alueilla).

 

[chef]

[QUOTE="elli";30303599]Voi chef, onpa lohduttavaa kuulla. Kaikki tuo, kiitos!

Jotenkin näin ulkopuolelta näyttää, että nämä asiat on monille niin paljon helpompia. Lapsi vaan hankitaan, ja myös saadaan. Kun nämä vuodet vaan kuluu, alan epäillä, että ehkä musta sitten ei vaan ole äidiksi, kun en kerran ole jo äiti (mikä kirkas logiikka...). Ja että ehkä en sitten halua tarpeeksi, kun mietin näin paljon (tai sitten olen vain varautuvaa tyyppiä, ihan niinkuin muillakin elämän alueilla).[/QUOTE]

Eipä kestä

Mun nähdäkseni se asioiden kunnolla pohtiminen nimenomaan osoittaa sen, että ihminen on tietyllä tapaa järkevä, kun hän ymmärtää mahdolliset riskit, omat heikkoutensa ja sen, että moni asia voi mennä pieleen.

Joten mä kyllä olisin enempi huolissani silloin, jos en lainkaan pelkäisi, miettisi ja jännittäisi. Tuolloinhan olisin vain joku "tyhjäpää", jolla ei olisi lainkaan huolta huomisesta. Ja eihän se nyt aivan noinkaan voi mennä.

Tietenkään ihan joka ikistä asiaa ei elämässä kannata pohtia, miettiä ja analysoida, mutta ei kaikkea voi sitenkään ajatella, että on vain ajattelematta

 

[ihan normaalia]

Isot, elämää muutttavat asiat pelottavat, vaikka ne olisivat toivottujakin, ja se on ihan normaalia. Olisi jopa vähän outoa jos tuntematon ei pelottaisi vähääkään. Tärkeintä on ettei jätä haluamiaan asioita tekemättä koska pelottaa.

 

["vihreä"]

Tuli pelättyä montaakin asiaa mutta oikeastaan vaan yhtä pohdittiin tosissaan. Sitä paljonko lapsi maksaa ja mihin kaikkiin kuluihin pitää olla kulloinkin varautunut. Pakkohan se on uskaltaa mennä sokkona eteenpäin jos jotain meinaa elämässään hankkia.

 

["Anni"]

Hei! Tähän viestiin minunkin oli pakko vastata. Kirjoitit juuri minun ajatukseni. Siis ajalta ennen vauvaa. Jahkailin ja pelkäsin aivan samoja asioita, kuin sinä. Peloista tuntui hullulta edes puhua kenellekään. Jahkailin vuosia. Aloin viettää enemmän aikaa kahden mukavan perheellisen ystävän kanssa. Sellaisten, jotka eivät kysele miksi sinulla ei vielä ole lapsia. Heidän seurassaan oli rentoa ja mukavaa. Miehen kanssa puhuin peloista, mutta sitten tuntui, että jahkailtiin sitten yhdessä. Puhuminen kuitenkin kannatti. Lopulta sain sanottua äidilleni, että haluan lapsen, mutta kaikki mahdollinen pelottaa. Äiti vastasi, että ennen ajateltiin, että lapsi tuo leiän tullessaan. Voin sanoa, että mihinkään noihin pelkoihin ei lopulta tietenkään löytynyt kaiken kattavaa vastausta. Jossakin vaiheessa, prosessointi kuitenkin sai riittää ja päätin, että nyt tai ei koskaan. Ikää minullakin oli jo 30. Elämäntilanne on edelleenkin kaoottinen, mutta viimeiset puoli vuotta minulle on ollut sylissäni maailman ihanin vauva. Enkä vaihtaisi mihinkään. Ei ollut synnyskään helppo. Mutta äitiys toi ainakin minulle valtavasti rohkeutta ja sanoin kuvaamatonta onnea. Vieläkin pelkään ja jahkailen kaikenlaista. Neuvolassa todettiin, että on osa persoonaani ja kertoo herkkyydestä. Herkkyys on hieno voimavara esimerkiksi vauvan tarpeisiin vastaamisessa. Ei muuta kuin hyväksy itsesi huolinesi kaikkinesi ja Anna mennä. Elämä on tehty elettäväksi.

 

["elli"]

[QUOTE="vihreä";30303676]Tuli pelättyä montaakin asiaa mutta oikeastaan vaan yhtä pohdittiin tosissaan. Sitä paljonko lapsi maksaa ja mihin kaikkiin kuluihin pitää olla kulloinkin varautunut. Pakkohan se on uskaltaa mennä sokkona eteenpäin jos jotain meinaa elämässään hankkia.[/QUOTE]

Tämä muakin huolettaa! Mulla ei ole säästöjä, palkka on kohtalainen, mutta ala epävarma... Miehellä suunnilleen samoin.

 

["elli"]

Isot, elämää muutttavat asiat pelottavat, vaikka ne olisivat toivottujakin, ja se on ihan normaalia. Olisi jopa vähän outoa jos tuntematon ei pelottaisi vähääkään. Tärkeintä on ettei jätä haluamiaan asioita tekemättä koska pelottaa.

Mua pelottaa tässä se, että pelottaako mua vaan, vai onko tämä joku toinen tunne. Mitä jos mun ei pitäisikään hankkia lapsia? Jos jotenkin vaan tiedänkin, että ei musta eikä meistä ole tähän, ja sitä kannattaisikin kuunnella?

 

["elli"]

[QUOTE="Anni";30303685]Hei! Tähän viestiin minunkin oli pakko vastata. Kirjoitit juuri minun ajatukseni. Siis ajalta ennen vauvaa. Jahkailin ja pelkäsin aivan samoja asioita, kuin sinä. Peloista tuntui hullulta edes puhua kenellekään. Jahkailin vuosia. Aloin viettää enemmän aikaa kahden mukavan perheellisen ystävän kanssa. Sellaisten, jotka eivät kysele miksi sinulla ei vielä ole lapsia. Heidän seurassaan oli rentoa ja mukavaa. Miehen kanssa puhuin peloista, mutta sitten tuntui, että jahkailtiin sitten yhdessä. Puhuminen kuitenkin kannatti. Lopulta sain sanottua äidilleni, että haluan lapsen, mutta kaikki mahdollinen pelottaa. Äiti vastasi, että ennen ajateltiin, että lapsi tuo leiän tullessaan. Voin sanoa, että mihinkään noihin pelkoihin ei lopulta tietenkään löytynyt kaiken kattavaa vastausta. Jossakin vaiheessa, prosessointi kuitenkin sai riittää ja päätin, että nyt tai ei koskaan. Ikää minullakin oli jo 30. Elämäntilanne on edelleenkin kaoottinen, mutta viimeiset puoli vuotta minulle on ollut sylissäni maailman ihanin vauva. Enkä vaihtaisi mihinkään. Ei ollut synnyskään helppo. Mutta äitiys toi ainakin minulle valtavasti rohkeutta ja sanoin kuvaamatonta onnea. Vieläkin pelkään ja jahkailen kaikenlaista. Neuvolassa todettiin, että on osa persoonaani ja kertoo herkkyydestä. Herkkyys on hieno voimavara esimerkiksi vauvan tarpeisiin vastaamisessa. Ei muuta kuin hyväksy itsesi huolinesi kaikkinesi ja Anna mennä. Elämä on tehty elettäväksi. [/QUOTE]


Kiitos Anni, tämäkin vähän rohkaisee ja lohduttaa. Herkkä ihminen olen kyllä minäkin, ehkä se on sitten osittain sitä. Elämä on tehty elettäväksi, ja haluaisinkin antaa mennä vaan. Välillä pelottaa myös, että onkohan se ihan reilua lastakaan kohtaan. Jos kaikki romahtaisikin, ja olisi ihan hirveää, ja mistään ei tulisi mitään, niin lapsihan siinä sitten ihan syyttään asiasta kärsisi.

Nää on tiukassa nää mun pelot

 

[ihan normaalia]

[QUOTE="elli";30303691]Mua pelottaa tässä se, että pelottaako mua vaan, vai onko tämä joku toinen tunne. Mitä jos mun ei pitäisikään hankkia lapsia? Jos jotenkin vaan tiedänkin, että ei musta eikä meistä ole tähän, ja sitä kannattaisikin kuunnella?[/QUOTE]

Tuota on ihan hyvä miettiä (mutta älä mieti liian pitkään tai aika ajaa ohi). Näiden viestien perusteella mä arvioisin kuitenkin, että sulla on ainakin yksi erittäin hyvä ja suotava ominaisuus vanhemmalle: osaat ennakoida ja miettiä asioita monelta kannalta. Monet ei osaa, valitettavasti.

 

["elli"]

Tuota on ihan hyvä miettiä (mutta älä mieti liian pitkään tai aika ajaa ohi). Näiden viestien perusteella mä arvioisin kuitenkin, että sulla on ainakin yksi erittäin hyvä ja suotava ominaisuus vanhemmalle: osaat ennakoida ja miettiä asioita monelta kannalta. Monet ei osaa, valitettavasti.

Siitä ei oikein miettimällä näytä selvyyttä saavan, on tässä jo joku hetki nimittäin ohi vierähtänyt tätä tunnustellessa... Toki aina on ollut joku muukin "hyvä" syy, miksi lapsi ei elämään nyt ihan juuri sopisi. Työpaikan vaihto, koulutus, Aasian matka jne.

 

[jusss]

Et sä voi elää elämääs ollenkaan tuolla ajattelutavalla. Jos et haluaisi lapsia, niin pelkäisit taas sitä mitä muut sanoo, jos tuletkin katumapäälle, oletko yksin vanhana, jättääkö mies jne. Ja jos saat niitä lapsia, niin pelkäät niiden puolesta, itsesi puolesta, huolehdit maailman menosta ja tulevaisuudesta. Menettömisen pelko, asiassa kuin asiassa, kertoo vain siitä että jotkut asiat ovat tärkeitä ja se pitää hyväksyä että jotain voi aina käydä, mutta se kuuluu elämään.

Minä en halua lapsia. Aina ajattelin että se on sellainen elämään kuuluva asia, mutta sen ajankohtaistuessa pelot nostivat hyvin samaan tapaan päänsä kuin sinulla. Aloin pelätä raskautta, synnytystä ja herra ties mitä muuta aivan kauheasti. Keltään lähipiirissä ei herunut ymmärrystä asialle, lasten saantihan on niin luonnollista ja itsestäänselvää, että niiden asioiden pelkääminen on melkein petos ihmisluontoa kohtaan. Ja itsekästä tietenkin vielä. Ratkaiseva ero tuossa sinun asiassasi on se, että minä en ole koskaan pelännyt lapsettomuutta ja silloinkin kun luulin hankkivani vielä joskus lapsia, en koskaan pelännyt muuta kuin itseni ja hyvinvointini puolesta. En koskaan mitään lapsen terveydestä tai siitä osaisinko hoitaa, lapsettomuudesta tai keskenmenoista yms. Kun pääsi yli siitä, että ei minun tarvitsekaan, niin pelot loppuivat kuin seinään ja pääsin sinuiksi asian kanssa, että ei tarvitsekaan haluta. Ja jos mieli muuttuu, niin katsotaan asiaa uudelleen, mutta jos sitä vauvakuumetta tai äidinvaistoja ei tule, niin mikäs siinä. Kunhan tekee kuten itse hyväksi kokee.

Jos sitä haluat enemmän kuin pelkäät, niin anna mennä vain. Ja jos pelkäät enemmän, niin mieti tarkkaan, että onko pelkojen säätelemä elämä vielä pahempi kauhistus.