Mulla on nyt vuoden verran ollut tunne, että haluan erota. Mieheni on ihan hyvä mies, mutta kun sitä jotakin puuttuu. En vain rakasta miestäni. Kun mietin suhdettamme taaksepäin, niin olen jo vuosia vältellyt mieheni seuraa. Olemme tavanneet nuorena, joten olemme ehkä vain kasvaneet erilleen.
Olemme myös lukemattomia kertoja puhuneet, mikä "mättää", mutta muutosta ei tule.
Ilman lastani ero olisi selvä. Minulla on 7 vuotias lapsi. Mieheni ei ole lapsen biologinen isä, mutta olemme seurustelleet siitä asti, kuin lapsi oli 7kk ja kasvaneet perheeksi. Poika rakastaa miestä ja pitää tätä tärkeänä, heillä on paljon yhteisiä jutuja yms. Biologiseen isään lapsella on myös hyvät välit.
Lapsi on herkkä ja reagoi asioihin melko voimakkaasti. Mä en jotenkin pysty tehdä lapselleni tätä. En halua rikkoa häneltä perhettä, jossa hän on onnellinen. Mutta toisaalta jos äiti näivettyy, niin ehkä se lapsikin sen huomaa.
Mä tiedän, että eroan kuitenkin joskus. Joten olisiko se helpompaa nyt, kuin silloin, kun lapsi on esim. murrosikäinen?
tuota sinä voit itse vaikuttaa tunteisiisi ja senhän oelt tehnytkin,eikö vain? ruokit koko ajan sitä sun tyytymättömyyttäsi ja halua erota.. oletko kokeillut sitä että päätät haluta rakastaa... jos oikeasti haluaa rakastaa ja etsii toisesta niitä hyviä asioita negatiivisten sijaan niin ne tunteet seuraa perässä!
mut jos koko ajan vertaa miestä johonkin sellaiseen mikä on vain oman mielikuvituksen tuotetta..tottakai mies häviää.
mikä siinä suhteessa oikeesti mättää miksi et ole tunnetasolla sitoutunut,mikä on se mikä aiheutti tuon?
kai sä ymmärrät että joka suhteessa tulee se aallon pohja,tulevaisuus riippuu siitä mitä valintoja silloin tekee.
kai te ootte kasvanut erilleen jos ette vietä yhdessä aikaa kahden kesken.
mulle sanoi pariterapeutti näin: jos yhdessä on kaksi ihmistä jotka vetäytyy kun kokee tulleensa loukatuksi(eikä näinollen puhu suoraan siitä mikä tuntuu pahalta/mitä tarvitsisi) niin jonain päivänä pari toteaa että ollaan kasvettu erilleen.. ja eroaa.
se tapahtuu siksi että niin on itse antanut tapahtua!
Parisuhdekoulu: askel 4 | Rakkaudeksi.fi
Sitoutuminen on parisuhteen ensimmäinen haaste - Väestöliitto
Parisuhteen aloittaminen merkitsee uudenlaisten haasteiden kohtaamista. Ensimmäinen haaste on sitoutuneen suhteen luominen. Kromosomien jakautuessa kaksoiskierteet avautuvat, kromosomit joutuvat kohtaamaan vastineparinsa. Samalla tavalla parisuhteen syntymässä joudumme avaamaan omat kaksoiskierteemme, joudumme käymään yhdessä olemisen keskeiset asiat toisen kanssa läpi. Joudumme vertaamaan omia henkisiä kromosomejamme toisen kromosomeihin ja katsomaan, löydämmekö molemmille sopivia malleja yhdessä elämiseen.
Osin löytyy jotain samantapaista, osin erilaista. Kaikki ihmiset kohtaavat samantyyppisiä perusasioita ja perustarpeet ovat yleisinhimillisiä. Erot syntyvät perimästä ja siitä, miten elämä on kutakin kohdellut.
Sitoutuminen suhteeseen vaatii tunteita ja järkeä
Haluanko sitoutua parisuhteeseen, onko toinen varmasti se oikea? Entä jos teen virhevalinnan? Pitäisikö jatkaa vielä etsintää - mistä voin tietää, ettei jotain vielä parempaa voisi olla löydettävissä? Kuinka pitkään valintaa on tehtävä, montako seurustelua pitää olla takana ennen kuin kannattaa sitoutua? Entä jos en nyt sitoudu, jäänkö loppuiäkseni yksin?
Hyvän päätöksen syntymisessä ovat mukana sekä tunteet että järki. Jos ryhtyy pitämään toiselle koeaikaa tarkkaillakseen toisen sopivuutta ja pätevyyttä, voi tehdä mahdottomaksi hyvän suhteen syntymisen. Jos jää hyppimään kahden suhteen välille, löytää itsensä todennäköisesti ennen pitkää yksin. Kun tekee viimein valinnan, voi olla, että valittu on jo pitkään odottamisen niin pettynyt, että se vie mahdollisuudet suhteen onnistumiselta. Jos ei ole valmis panostamaan, ei voi myöskään saavuttaa.
Ihmissuhteessa toiseen luottaminen sisältää aina pettymyksen mahdollisuuden, mutta ilman riskin
