Haluan vain purkaa johonkin tätä ahdistusta

[Masentunut]

Ahdistaa, kun en osaa iloita lapsistani, en jaksa niiden kanssa touhuta niin paljon kuin haluaisin, enkä jaksa pitää kotia koko aika tarpeeksi siistinä.

Hermostun tosi pienistä asioista enkä kestä ollenkaan epäonnistumisia.

Suurimmaksi osaksi olo on lääkkeiden ansiosta ok ja ero entiseen on huima, mutta olen itsekin järkyttynyt, miten pienistä asioista romahdan ihan totaalisesti ja alan miettimään että perheelläni olisi parempi ilman minua ja mielessä käy ihan konkreettisia ajatuksia mitä kaikkea itselle voisikaan tehdä. Ja kuitenkin soimaan itseäni siitä, että olen liian kiltti tekemään edes itsaria :/

Hirveintä on ajatus siitä,, että oikeastaan haluaisin vain yrittää itsaria ja kirjoittaa kaikille minua kaltoin kohdelleille ihmisille syyllistävä kirje ja että he siis luulisivat että olen kuollut ja haluaisin olla näkemässä tuntevatko he yhtään huonoa omatuntoa asiasta.

Tiedän, että nämä ovat ihan sairaita ajatuksia, enkä oikeasti tule koskaan mitään tuollaista tekemään. Jollain surullisella tavalla ymmärrän täydellisesti heitä jotka ovat päätyneet tuohon ratkaisuun.

Miksi juuri minä masennuin? Enkö ole jo saanut kokea tarpeeksi pahaa lapsuudessani ja myöhemmin ihmissuhteissani? Enkö olisi jo ansainnut olla onnellinen? Miksi en saa nauttia ihanista lapsistani? MIKSI????

Anteeksi sekava vuodatus. En edes tiedä miksi tänne avauduin tai mitä tällä kirjoituksellani haen. Ehkä ymmärrystä/kohtalotovereita??? Kenellekään en ole näistä ajatuksistani puhunut.

 

[se on niin perkele]

Mietin just äsken, kun sain alkoholisti-isältäni uhkailevan puhelun, että miksi tässä elämässä ei koskaan ole vapaa lähtökohdistaan. vaan ne ovat ikuisesti haitta.

Ja sen sijaan että miettisin itseni tappamista, voin kertoa, että tällä hetkellä toivon koko sydämestäni, että isäni olisi kuollut. Se olisi tosi ihanaa.

Mitä jos sinäkin yrität kääntää vihan itsesi sijasta niihin, jotka ovat sinua piinanneet?

 

[JONSERED Karhunkantaja]

Viha syö sisältä...

Mutta tänne mahtuu purkamaan mieltään, eli antaa tulla vain!

 

[Aloittaja]

Mietin just äsken, kun sain alkoholisti-isältäni uhkailevan puhelun, että miksi tässä elämässä ei koskaan ole vapaa lähtökohdistaan. vaan ne ovat ikuisesti haitta.

Ja sen sijaan että miettisin itseni tappamista, voin kertoa, että tällä hetkellä toivon koko sydämestäni, että isäni olisi kuollut. Se olisi tosi ihanaa.

Mitä jos sinäkin yrität kääntää vihan itsesi sijasta niihin, jotka ovat sinua piinanneet?

Olen jo lapsesta asti toivonut, että isäni kuolisi tai joutuisi vaikka vankilaan, ettei minun olisi tarvinnut sitä haisevaa juoppoa nähdä, nykyään en pidä mitään yhteyttä.

Ja yritän kyllä kovasti tuota, mutta miten päästä eroon katkeruudesta? Se varmaan on tällä hetkellä tunne joka on voittanut vihan... Mielessäni syytän näitä muita omasta pahasta olostani ja toisaalta myös itseäni kun en uskalla "kostaa". Jotenkin kuvittelen, että jos saisin jollain tavalla aiheutettua näille ihmisille jotain tosi pahaa, se tavallaan korvaisi sen pahan mitä he ovat minulle tehneet..

 

[Zopo]

Mihinkään noihin kysymyksiin ei taida löytyä vastausta.. Mutta uskoisin kuitenkin asioiden olevan paremmin kuin pystytte tällähetkellä edes kuvittelmaan. Keskitytte vain liikaa siihen mikä on elämässänne negatiivista.

On yllättävän helppoa oppia rakastamaan itseänsä juuri sellaisena kuin on, kun tämän on oppinut, kaikki muutkin näkee itsensä sellaisena millaisena itse itsesi näet! Mitä enemmän syyllistät itseäsi tai jotain toista, sitä enemmän muutkin syyttävät sinua ja sen taidattekin jo molemmat tietää ettei se helpota oloa ollenkaan.

Ja mikä tulee siihen, että miten osata nauttia omista lapsistaan, on joka ikinen päivä aloitettava kysymyksellä, mikä tekee niistä nauttimisen arvoisia, kertoa joka päivä itselleen vastaus tähän kysymykseen. Älä pidä itsestään selvyytenä sitä että he ovat siinä, niin nautittavaakin on enemmän.

 

["vieras"]

Ihan vaan pieni kommentti, että anna itsellesi armoa ja anna niiden kotihommien olla. Ne ei katoa mihinkään ja ei niin kauheesti ees lisäänny, jos päivällä tai parilla niitä siirtää. Sen sijaan, lasten mentyä nukkumaan pyri rentoutumaan sillä, mikä on itselle mieluista. Itsekkin päätin, että en rupea muiden mielipiteiden mukaan elämään, vaan kotona on sellaista kuin on, joskus siistiä ja joskus ei niin siistiä.

 

["Juh"]

Oletko hakenut ammattiapua ahdistukseesi? Niinkuin joku jo tuossa kirjoittikin, älä ole liian ankara itsellesi! Hanki joku harrastus, ota aikaa itsellesi. Sinulle ei ole mitää hyötyä siitä, että mietit, miten joku tuntisi huonoa omatuntoa kuolemastasi, vain sinä voit vaikuttaa omaan elämääsi. Kannattaa myös miettiä, millaiset lähtökohdat haluat antaa omille lapsillesi. Hanki apua, arvosta itseäsi ja omaa elämääsi!

 

[se on niin perkele]

En koe tarvetta hautoa kostoa, koska isäni ei päässyt pilaamaan elämääni, koska äitini onneksi otti paskasta eron. Yrittäähän se silti pilata elämäni ja olisi ihanaa jos sitä ei olsii vaan kuolisi.

Varmasti hautoisin kostoa,jos äiti ei olisi eronnut.

Ehkä paras kosto, minkä voit hänelle tehdä, on se, että pääset hänestä irti ja selviydyt voittajana? hoidat oman perheen hyvin ja pysyt terveenä ja jaksat. haet apua jos et jaksa.

 

[Beep]

Kyllä tosta voi vielä nousta, usko pois. Tarviit vaan apua, onko miehestäsi tukea? Tai ylipäänsä onko sulla hyvää kuuntelijaa, tukijaa?

 

[Aloittaja]

Olen kyllä hoitosuhteessa psyk. Avohoidossa, mutta hoitaja kenen luona käyn "kontrolleissa" sanoi minulle, että tämähän ei sitten ole mitään terapiaa kun koitin avautua pahasta olostani. Aiemmin eri yksikössä minulla oli aivan ihanat hoitajat joilta sain tosi paljon tukea ja ymmärrystä..

Harrastuksen hankkimisesta; yksin on todella vaikea minnekään lähteä, eikä minua oikeastaan kiinnostakaan mikään.. lasten kanssa käyn muskarissa.

Tiedän, että minun pitäisi ottaa enemmän omaa aikaa ja saada kodin ulkopuolisia virikkeitä, mutta en vain osaa.. Ystävät ovat kadonneet lasten myötä ( onneksi olen muutamaan uuteen äitiin tutustunut, mutta nekin ovat yleensä tapaamisia lasten kanssa, enkä ole juurikaan uskaltanut masennuksestani heille kertoa)

Tuossa joku sanoi, että pitäisi miettiä millaiset lähtökohdat haluan lapsilleni.. Se onkin yksi iso musertava tekiä, sillä koen jatkuvaa huonoa omatuntoa, etten pysty sellaista perustaa lapsuudelle luomaan kuin haluaisin... Siinä tosin taidan olla vähän turhankin perfektionisti. Lapset vain ovat juuri pahimmassa uhma-iässä, joten tunnen jatkuvaa epäonnistumista itku-potku-raivareiden kanssa, siitäkin huolimatta että tiedän että niitä on lähes joka perheessä. Huoh.

Niin, ei ne kotihommat todellakaan katoa, sitäkin on koitettu että koittaisin keskittyä olennaiseen. Mutta ehkä tilanteesta kertoo jotain se, että pahimpina hetkinä ostan mielummin kertakäyttöastioita kuin jaksaisin alkaa tiskaamaan tai laittamaan astioita koneeseen. Ja kyllä tuo pyykkivuorikin uhkaavasti kasvaa ja hermot menee, kun en enää loydä edes puolipitoisia sukkia itselleni, puhtaista puhumattakaan. Ja hermot vaan kiristyy, kun mikään ei ole paikoillaan ja mitään ei löydy ja lapset huutaa kärsimättöminä vieressä.

Huoh, anteeksi valitus..

 

["vieras"]

tuttua tuo että kotihommat kasautuu kun niitä ei vain jaksa tehdä. itse olen huomannut että tärkeintä olisi nukkua pitkät yöunet, vaikka jopa 10 tuntia. nytkin minun pitäisi olla nukkumassa mutta en malta, sitten aamulla taas väsyttää... pyydä äitisi vaikka apuun että siivoaisitte kunnolla ja sen jälkeen olisi helpompi alkaa pitämään kotia edes vähän helpommin siistinä.

kyllä se joskus alkaa helpottamaan

 

[Aloittaja]

[QUOTE="vieras";22391696]tuttua tuo että kotihommat kasautuu kun niitä ei vain jaksa tehdä. itse olen huomannut että tärkeintä olisi nukkua pitkät yöunet, vaikka jopa 10 tuntia. nytkin minun pitäisi olla nukkumassa mutta en malta, sitten aamulla taas väsyttää... pyydä äitisi vaikka apuun että siivoaisitte kunnolla ja sen jälkeen olisi helpompi alkaa pitämään kotia edes vähän helpommin siistinä.

kyllä se joskus alkaa helpottamaan[/QUOTE]

Sehän tässä pahinta onkin, että minä joudun hoitamaan pääsääntöisesti yöherätykset (1-15 kertaa/yö kahden lapsen kanssa), päikkäriaikaan koitan nukkua, muttei läheskään aina onnistu kun usein menee niin, että kun toinen lapsista nukahtaa, toinen jo herääkin. Ja äiti asuu toisella puolella Suomea, on tosi huonossa kunnossa sairaseläkkeellä vaikka kohtuu nuori onkin eli sieltä suunnasta ei ole apua vaan lähinnä lisähuolta ja huonoa omatuntoa kun MINÄ en pysty häntä auttamaan.

Anoppi auttaa välillä sen minkä pystyy, mutta olen siitä jotenkin tosi nolona ja hänellä on paljon muitakin autettavia, niin en viitsi kovin usein vaivata.

Miehen antamaan "tukeen" olen tosi pettynyt, koen että minun vastuullani on aivan liikaa tämä minun masennus huomioon ottaen. Molemmat ollaan siis tosi väsyneitä tähän tilanteeseen..

Kiitos kaikille ihanille, jotka ovat jaksaneet kannustaa.

 

[O_O]

Ja taas... miksi niitä lapsia pitää tehdä omankin jaksamisen äärirajoilla???!!

 

[dechs]

Ja taas... miksi niitä lapsia pitää tehdä omankin jaksamisen äärirajoilla???!!

No kun ne on niin söpöjä ja on vauvakuume kun naapurin Maaritillakin oli vauva.

 

[sähköpaimenkoira]

No kun ne on niin söpöjä ja on vauvakuume kun naapurin Maaritillakin oli vauva.

Miehet on sitten niin vaaleanruusunpunaisia ja romanttisia, hempeitä ja lutusia noissa ajatelmissaan. Luultavasti kortsu vaan hajos tai unohtu. :xmas:

 

[Aloittaja]

No kun ne on niin söpöjä ja on vauvakuume kun naapurin Maaritillakin oli vauva.

Jep jep, ei tullut mieleen, että masennus on puhjennut synnytysten jälkeen? Eipä sitä paljon voi ennalta tietää että niin käy. Ja molemmat lapset siis ovat kuitenkin toivottuja, ilman että lähipiirissä olisi ollut yhtään vauvaa

 

[buwr]

Miksi minun isän piti kuolla nuorena ja aivan liian aikaisin? maailman ihanin isä!!! Häntä olisi täällä tarvittu kaikki juopporetkut kyllä elävät vaikka kuinka pitkään ja piinaavat muita. Tasan ei mene....