Hae Anna.fi-sivustolta

Harrastaminen on statuskysymys

Viestiketju osiossa 'Harrastukset' , käynnistäjänä Naurattipa taas, 15.09.2011.

  1. Naurattipa taas Vierailija

    Monille vanhemmille lapsen harrastaminen on statuskysymys. Tuntuu hienolta puhua, että meidän maijalla on torstaisin viulutunti ja lauantaina ratsastusta ja maanantaina tanssikoulu.

    Työkaverini pakottaa kaikki kolme lastansa harrastuksiin, vaikka heitä se erityisesti kiinnosta. Äiti vain on päättänyt, että "meidän perheessä lapsilla täytyy olla kaksi harrastusta, jokin liikunta- ja jokin soittoharrastus". Niin hän sitten joka päivä pälättää puhelimessa kouluikäisten tenaviensa kanssa ja pakottaa ja patistaa näitä harkkoihin, vaikka kuulemani perusteella kersoja ei voisi vähempää kiinnostaa.

    Menin oman naperoni kanssa taaperojumppaan. Me käymme siellä lähinnä sen takia, että hoitovapaalla on mukavaa, kun edes kerran viikossa on joku järjestetty meno ja mahdollisuus tavata muita äitejä&lapsia. Kyllä nauratti, kun jumppasalissa pari äitiä noin 1-vuotiaiden(!) vauvojensa kanssa (eivät edes kävelleet vielä kunnolla) puhuivat tosissaan ja tohkeissaan, että "on se niin hyvä ja välttämätöntä että lapsella on jokin liikuntaharrastus..."
    Haloo, jos tenava ei osaa edes vielä kävellä, niin hänelle riittää kyllä harrastukseksi sylissä köllöttely :D

    Eikös sen harrastamisen pitäisi olla jotakin rentouttavaa ja kivaa ja sellaista, mistä lapsi itse tykkää? Ei mitään vanhempien oman hännän nostamista!
     
  2. Valitettavasti Vierailija

    Valitettavasti olen itsekin tavannut tällaisia vanhempia. Se on aika surullista. Erityisen surullista, jos lapsella ei ole mitään sananvaltaa siinä, mitä hänen tulee harrastaa. Monet vanhemmat tuntuvat ajattelevan, että lapsi on tuhoon tuomittu ja tuleva kriminaali, jos hänellä ei ole vähintään kolme kertaa viikossa jotain harrastustoimintaa. Ja harrastukseksi lasketaan vain aikataulutetut, mielellään kalliit, jonkun ulkopuolisen tahon järjestämät toiminnot. Sitten valitellaan, että voivoi kun kaikki illat menee siihen, kun lapsia pitää kuskata paikasta toiseen. Jotain nautintoa siitä kai nämä vanhemmat saavat. Ehkä itse eivät lapsena ole saaneet harrastaa, vaikka olisivat halunneet. En tiedä.
     
  3. harrastuksista Vierailija

    On se monelle vanhemmalle varmaankin tässä kilpailuyhteiskunnassa statuskysymyskin. Jäin kuitenkin miettimään mitä edellinen kirjoittaja sanoi siitä, että vanhempi ei ole saanut itse harrastaa pienenä. Allekirjoitan omalla kohdallani sen. Olin huono uimaan josta seurasi se, että molemmat lapseni opetettiin uimaan tosi pieninä. Toinen aloitti touhun jo vauvauinnilla ja ovat molemmat hyviä uimareita. Kaikki huom kaikki kaverini peruskoulussa laskettelivat paitsi minä. Siispä lapseni vietiin rinteeseen 4-5 vuotiaina ensin suksille ja myöhemmin laudalle. Olisin saanut soittaa viulua, mutta halunnut soittaa rumpuja joten en siis soittanut mitään. Niinpä lapseni soittavat kitaraa (tyttö 26 aloitti taas kitaratunnit omasta vapaasta tahdostaan) molemmat. Minä en päässyt ratsastustunneille ja sitä paitsi pelkäsin hevosia. Siispä tyttäreni aloitti ratsastusharrastuksen 6 vuotiaana ja meille hankittiin oma hevonen. Ex-mieheni ei voinut sietää jääkiekkoa tai jalkapalloa niinpä poikamme (22) ei harrasta kumpaakaan. Ex-mieheni oli ja on fanaatikko purjehtimisen suhteen, joten koko perhe harrasti purjehdusta. Onhan näissä kertomissani asioissa yksi hyvä puoli me harrastimme lasten kanssa asioita yhdessä. Toinen hyvä puoli on se, että koko perhe harrasti liikuntaa tavalla tai toisella.
    Kolmas puoli on tietenkin se , että pitäähän meidänkin lasten kun muidenkin. Kuka sitä nyt haluaa jäädä ulkopuoliseksi, en minä ainakaan.
     
  4. status ja status Vierailija

    Minusta ihan viisas idea tuo yksi liikunta ja yksi musiikki. Jos on rahaa kursseihin niin hieno homma. Pieni patistelukin on ihan ok, mutta jos kerta kaikkiaan lapsi leipääntyy niin sitten kannattaa vaihtaa puuhaa.
     
  5. soitonopettaja Vierailija

    Minä taas annan niitä soittotunteja, ja täytyy kyllä ihmetellä joidenkin vanhempien pakkomiellettä lasten harrastuksiin. Soittaminen on vaativaa hommaa joka vaatii paljon harjoittelua, eikä siitä oikein tule mitään jos lasta itseään ei kiinnosta. Ihminen oppii kunnolla vain sellaista mitä hän haluaa oppia. Jos ei soittaminen innosta, niin ehkä kannattaisi pohtia muita harrastusmahdollisuuksia, näin säästyisi kaikkien aikaa. No, minä opetankin nykyään lähinnä aikuisia, koska he yleensä ovat itse saaneet valita, haluavatko käydä soittotunneilla vai eivät.

    Sitten on tietysti myös niitä vanhempia, joiden lapset pelaavat maanantaisin jalkapalloa, tiistaisin heillä on balettia ja sen jälkeen jumppaa, keskiviikkona jääkiekkoa, torstaina sitä, ja perjantaina tätä. Itse en ainakaan jaksaisi moista ruljanssia. Toinen kysymys on myös edelleen se, että jos joka päivä on jotain eri ohjelmaa, koska sitten oppilas harjoittelee sitä balettia tai soittamista, harrastusten lisäksi kun on myös koulu ja läksyt? Varsinkin jos ei omaa innostusta eikä aikaa valmistautumiseen ole, ei edistystäkään tapahdu. Oma mielipiteeni on se, että niin lasten kuin aikuistenkin kannattaisi hankkia yksi tai kaksi harrastusta, joihin oikeasti panostaa ja joista oikeasti pitää.
     
  6. Ankelika Vierailija

    "Oma mielipiteeni on se, että niin lasten kuin aikuistenkin kannattaisi hankkia yksi tai kaksi harrastusta, joihin oikeasti panostaa ja joista oikeasti pitää."

    Hienosti sanottu. Olen ollut huomaavinani lehtijutuissa, että moni haastateltava ei enää luettele hienoja harrastuksia. Kävelykin on nykyään harrastus.

    Vanhempi lapseni aikoinaan kävi viulu- ja pianotunneilla. Kun harrastus alkoi tökkiä luovutin
    patistelun. Joskus tytär on harmitellut, että en pitänyt pintaani. Myimme pianon muuton yhteydessä. Samoin sähköpiano meni aikoinaan myyntiin.

    Vanhempana usein on huuli pyöreänä. Varsinkin yh:na.

    Itse harmittelen, kun en harrasta mitään hienoa. Kävely, lukeminen ja sohvapottuilu lienevät
    vakituisimmat harrastukset.
     

  7. Miehellani on aika samalaisia kokemuksia. Han on innokas golffaaja ja nuoruudessaan hankki lisatienesteja antamalla golftunteja. Golfkentan omistaja piti itse "oikeat asiakkaat" ja miehelleni jai keski-ikaisten naisten ja lasten opetus. Naisasiakkaat olivat Ok, mutta suurinta osaa lapsista ja nuorista asia ei olisi voinut vahempaa kiinnostaa. He olivat siela vain, koska vanhempien mielesta golf oli hieno statusharrastus :(.

    Taytyy muistaa, etta lapsetkin ovat erilaisia. Meilla tytto haalii itselleen kaiken mahdollisen ja illat ovat aika taynna. Poika taas haluaa vain leikkia sisalla Legoilla tai sitten ulkona rakentelee majoja tai pelaa futista kavereiden kanssa. Mikaan organisoitu ei kiinnosta.

    Minua arsyttaa suunnattomasti se, etta nykyaan ei voi enaa harrastaa huvin vuoksi vaan urheilussakin mukaan tulee kilpailu ja tavoitteellisuus jo lapsilla. Tottakai ymmarran, etta jos haluaa huipulle, asialle on omistauduttava jo nuorena. Pelkalta harrastepohjalta lahtevia ryhmia on aika vaikea loytaa.
     
  8. sivukommentti Vierailija

    Mitä angloelli kirjoitti, on totta, että on hankalaa, kun tietyt lajit vaativat omistautumista ja ovat niin suorituskeskeisiä. Että pitäisi olla myös kevyempää "huvikseen" harrastamista.

    Minulla on tuosta jälkimmäisestäkin kielteinen kokemus. Harrastin 80-luvulla lapsena tanssia jossain kämäisessä pikkutanssikoulussa. Olin tosi ylpeä harrastuksestani. Olin niin kiinnostunut tanssista, että hakeuduin toisen tanssikoulun kesätanssikurssille. Tässä tanssikoulussa valmennettiin myös ammattiin harjoitteleva nuoria tanssijoita. Ymmärsin 13-vuotiaana, että en ollut oppinut mitään siellä toisessa tanssikoulussa. En ollut tanssillisesti lahjakas enkä mitenkään ammattilaisainesta mutta sen lisäksi olin vielä aivan surkea tanssissa eikä minulla ollut tekniikkaa ollenkaan. Se oli kova järkytys 13-vuotiaalle. Jouduin käsittelemään järkytykseni, sen, että aloitan teknisesti nollasta ja kuitenkin olin hyvin kiinnostunut tanssista ja nautin siitä.

    Kannattaa siis ymmärtää sekin puoli, että harrastelijaryhmässä, jossa ei ole mitään tavoitteita, voi joku lapsi kuitenkin alkaa helliä omaa unelmaansa ja muodostaa itselleen käsityksen omista taidoistaan, jotka eivät sitten kestäkään tarkastelua siinä vaiheessa, kun laitetaan rinnalle joku tosissaan harjoitteleva. Näitähän tapauksia näkee sitten Idolseissa sun muissa ohjelmissa.

    Eli mielestäni jos joku laji kiinnostaa, pitäisi kuitenkin pitää realiteetit mukana ja katsoa sekin mahdollisuus, voisiko lapsi harjoitella lajia tosissaan. Asia ei varmasti ole joko-tai -asia, jonkun asian tekemisen ilo voi löytyä siitäkin, että se on ollut pakko.
     
  9. soitonopettaja taas Vierailija

     

Tilaa Annan uutiskirje!

Annan uutiskirje tuo sähköpostiisi uusimmat artikkelit, testit ja kilpailut.

Kaikki kentät ovat pakollisia
Luonnos tallennettu Luonnos poistettu

Jaa tämä sivu

Alibi
Anna
Deko
Dome
Erä
Hymy
Kaksplus
Kippari
Kotilääkäri
Kotiliesi
Koululainen
Ruoka.fi
Parnasso
Seura
Suomen Kuvalehti
TM Rakennusmaailma
Tekniikan Maailma
Vauhdin Maailma
Golfpiste
Vene
Nettiauto
Ampparit
Plaza
Muropaketti