E
eroa miettivä
Vieras
Haluaisin tästä itselleni tsemppiketjun. Kokemuksia muilta ym.
Olen ollut parisuhteessa mieheni kanssa yli 8v. Meillä on kaksi lasta. Mies osti talon kolme vuotta sitten johon muutettiin asumaan. Talossa on havaittu vanhan talon haju (mies ei tätä usko todeksi, eikä näin ollen ole kovin halukas asiaa korjaamaan), vaatteemme haisevat ja minua hävettää tuo haju.
Remontoitavaa olisi vaikka kuinka, mutta edellinen remonttiraha kului osittain miehen juomiseen ja baari-iltoihin, taksilla ajeluun, remontti sentään valmistui melkein kokonaan. Seuraava remontti olisi ollut nyt edessä mutta mies veti aikeet takaisin keksien muuta tarkoitusta säästyneille rahoille. Tilanpuute uhkaa koska remontteja ei hoideta. Ja jos jotain aloittaa, se jää aina kesken, listoja vaille jne.
Vaikka pyydän ja anelen että jotain tehtäisiin, on vastaus "tee itse jos on rahaa ja aikaa".
Masentaa tässä talossa olo, avioliitosta huolimatta en ole itse mitenkään kiinni talossa, en lainassa enkä omistuksessa. Olen haaveillut lähteväni jo keväästä asti, tehnyt kai jollain tasolla eroa sisälläni.
En halua että mies enää koskee minuun. Ärsyttää lähinnä koko mies. Hän juo liikaa, on humalassa aggressiivinen, paiskoo tavaroita ja viime viikonloppuna kun olimme yhdessä viihteellä, pisti minutkin pihalle talosta sanoin "minun talo, minä määrään", sen jälkeen ei olla paljoa puhuttu ja mies nukkunut sohvalla koska nostin aikamoisen metelin asiasta.
Mies ei kunnioita minua äitinä, vaan haluaisi minun olevan kuten oma äitinsä. En ole enkä halua olla, enkä tule olemaan. Mielestäni olen hyvä äiti, rakastava ja hellä ja huolehtiva.
Miestä ei juurikaan lapset kiinnosta, on aina töissä/harrastuksissa/kavereiden luona.
On hyvin mustasukkainen, en pääse yksin viettämään iltaa ikinä ilman jumalatonta sotaa ja monen päivän mökötystä, en siis enää yksin käy missään. Eikä paljoa huvita miehenkään kanssa käydä koska olen hänelle ilmaa silloin, huorittelee minua ihmisten kuullen ja metelöi tyhjästä.
Mies on pettänyt minua usein, tosin edellisestä kerrasta on jo vuosi tai pari aikaa. Anteeksi olen antanut mutta en ole unohtanut. Esim seksielämämme koki kovan kolauksen tästä syystä, en ole juuri halunnut enää mitään muuta kuin sen pakollisen panon että mies on tyytyväinen. Joka kerta vain odotan että loppuisi jo.
Mies on tehnyt rikoksia joita häpeän, on oppinut kyllä virheistään ja maksanut niistä, mutta raha-asiamme kärsivät vielä tulevaisuudessa niistä.
Hän on mukava ja viihdyttävä ihminen selvinpäin, mutta enää en usko että sekään hämää minua. En jaksa toivoa parempaa, koska sitä ei tule. Ainoastaan ollessani raskaana sain häneltä kunnioitusta ja hellyyttä. Enkä halua yhtään lasta enempää, mikä sekin hiertää meillä, mies haluaisi vielä lisää. En halua lisää siksi että yksin olen joutunut hoitamaan, pärjäämään, koska mies ei osallistu kuin pakolliset.
Minuun sattuu totuus siitä että mies löytää uuden, mutta en tiedä välitänkö. Ehkä ainoa mikä siinä satuttaa on se että hän tulisi tekemään lapsia uuden naisensa kanssa, ties kuinka monen naisen kanssa. Se yhteenkuuluvuuden tunne ja läheisyys mikä synnytyksissä oli, hän kokisi sen jonkun toisen kanssa. No jaa, haittaisiko tuokaan, en tiedä.
Väsyttää jo valmiiksi ajatus siitä että pitäisi aloittaa elatussopimuksien teko, tapaamissopimukset (joista ei kuitenkaan pitäisi kiinni) ja varsinkin kun en tahtoisi lapsia kokonaisiksi viikonlopuiksi hänelle antaa. Ei osaa tehdä kunnon ruokaa, huitelee missä sattuu, ei osaa hoitaa nuorinta nukkumaan eikä tiedä hänen ruoka-asioistaan mitään. Lapset eivät edes tunnu pitävän isästään, ovat ottaneet isoisänsä siihen rooliin.
Lisäksi olen kai masentunut. Sairastunut paniikkihäiriöön, sen kanssa eläminen pelottaa kovasti yksinään, sillä en ole kyennyt vuoteen käymään edes kaupassa. Kohtaukset mitä kaupoissa olen saanut, ovat olleet todella pahoja. Miten selviäisin? En halua lääkityksiä sotkemaan elämääni. Muutamia kertoja olen onnistuneesti käynyt viime aikoina lähikaupassa, ensin kytäten parkkipaikalla että kauppa on tyhjä ja tiedän pääseväni sieltä nopeasti läpi. Enkä siis ole saanut kohtauksia. Kun vain uskaltaisin alkaa hakemaan kokemusta lisää, isommistakin kaupoista. Kotipaniikit osaan hallita ja ne menevät ohi helposti.
Entä jos en löydä koskaan itselleni kunnon miestä elämänkumppaniksi? Entä jos mies alkaa hankalaksi eron kanssa ja tekee elämästäni helvettiä? Kuten jo kerran alkoi tehdä kun yritin erota... Miten minusta tulisi taas kokonainen ihminen, pärjäävä ja itsenäinen? Miten pystyisin tappamaan viimeisetkin tunteeni miestä kohtaan, ja mistä tiedän ettei tämä ole vain taas jokin kausi?
Millaista yksinhuoltajan elämä on, onko kukaan katunut eroa? Kauanko menee että selviää niistä viimeisistäkin tunteista?
Olen ollut parisuhteessa mieheni kanssa yli 8v. Meillä on kaksi lasta. Mies osti talon kolme vuotta sitten johon muutettiin asumaan. Talossa on havaittu vanhan talon haju (mies ei tätä usko todeksi, eikä näin ollen ole kovin halukas asiaa korjaamaan), vaatteemme haisevat ja minua hävettää tuo haju.
Remontoitavaa olisi vaikka kuinka, mutta edellinen remonttiraha kului osittain miehen juomiseen ja baari-iltoihin, taksilla ajeluun, remontti sentään valmistui melkein kokonaan. Seuraava remontti olisi ollut nyt edessä mutta mies veti aikeet takaisin keksien muuta tarkoitusta säästyneille rahoille. Tilanpuute uhkaa koska remontteja ei hoideta. Ja jos jotain aloittaa, se jää aina kesken, listoja vaille jne.
Vaikka pyydän ja anelen että jotain tehtäisiin, on vastaus "tee itse jos on rahaa ja aikaa".
Masentaa tässä talossa olo, avioliitosta huolimatta en ole itse mitenkään kiinni talossa, en lainassa enkä omistuksessa. Olen haaveillut lähteväni jo keväästä asti, tehnyt kai jollain tasolla eroa sisälläni.
En halua että mies enää koskee minuun. Ärsyttää lähinnä koko mies. Hän juo liikaa, on humalassa aggressiivinen, paiskoo tavaroita ja viime viikonloppuna kun olimme yhdessä viihteellä, pisti minutkin pihalle talosta sanoin "minun talo, minä määrään", sen jälkeen ei olla paljoa puhuttu ja mies nukkunut sohvalla koska nostin aikamoisen metelin asiasta.
Mies ei kunnioita minua äitinä, vaan haluaisi minun olevan kuten oma äitinsä. En ole enkä halua olla, enkä tule olemaan. Mielestäni olen hyvä äiti, rakastava ja hellä ja huolehtiva.
Miestä ei juurikaan lapset kiinnosta, on aina töissä/harrastuksissa/kavereiden luona.
On hyvin mustasukkainen, en pääse yksin viettämään iltaa ikinä ilman jumalatonta sotaa ja monen päivän mökötystä, en siis enää yksin käy missään. Eikä paljoa huvita miehenkään kanssa käydä koska olen hänelle ilmaa silloin, huorittelee minua ihmisten kuullen ja metelöi tyhjästä.
Mies on pettänyt minua usein, tosin edellisestä kerrasta on jo vuosi tai pari aikaa. Anteeksi olen antanut mutta en ole unohtanut. Esim seksielämämme koki kovan kolauksen tästä syystä, en ole juuri halunnut enää mitään muuta kuin sen pakollisen panon että mies on tyytyväinen. Joka kerta vain odotan että loppuisi jo.
Mies on tehnyt rikoksia joita häpeän, on oppinut kyllä virheistään ja maksanut niistä, mutta raha-asiamme kärsivät vielä tulevaisuudessa niistä.
Hän on mukava ja viihdyttävä ihminen selvinpäin, mutta enää en usko että sekään hämää minua. En jaksa toivoa parempaa, koska sitä ei tule. Ainoastaan ollessani raskaana sain häneltä kunnioitusta ja hellyyttä. Enkä halua yhtään lasta enempää, mikä sekin hiertää meillä, mies haluaisi vielä lisää. En halua lisää siksi että yksin olen joutunut hoitamaan, pärjäämään, koska mies ei osallistu kuin pakolliset.
Minuun sattuu totuus siitä että mies löytää uuden, mutta en tiedä välitänkö. Ehkä ainoa mikä siinä satuttaa on se että hän tulisi tekemään lapsia uuden naisensa kanssa, ties kuinka monen naisen kanssa. Se yhteenkuuluvuuden tunne ja läheisyys mikä synnytyksissä oli, hän kokisi sen jonkun toisen kanssa. No jaa, haittaisiko tuokaan, en tiedä.
Väsyttää jo valmiiksi ajatus siitä että pitäisi aloittaa elatussopimuksien teko, tapaamissopimukset (joista ei kuitenkaan pitäisi kiinni) ja varsinkin kun en tahtoisi lapsia kokonaisiksi viikonlopuiksi hänelle antaa. Ei osaa tehdä kunnon ruokaa, huitelee missä sattuu, ei osaa hoitaa nuorinta nukkumaan eikä tiedä hänen ruoka-asioistaan mitään. Lapset eivät edes tunnu pitävän isästään, ovat ottaneet isoisänsä siihen rooliin.
Lisäksi olen kai masentunut. Sairastunut paniikkihäiriöön, sen kanssa eläminen pelottaa kovasti yksinään, sillä en ole kyennyt vuoteen käymään edes kaupassa. Kohtaukset mitä kaupoissa olen saanut, ovat olleet todella pahoja. Miten selviäisin? En halua lääkityksiä sotkemaan elämääni. Muutamia kertoja olen onnistuneesti käynyt viime aikoina lähikaupassa, ensin kytäten parkkipaikalla että kauppa on tyhjä ja tiedän pääseväni sieltä nopeasti läpi. Enkä siis ole saanut kohtauksia. Kun vain uskaltaisin alkaa hakemaan kokemusta lisää, isommistakin kaupoista. Kotipaniikit osaan hallita ja ne menevät ohi helposti.
Entä jos en löydä koskaan itselleni kunnon miestä elämänkumppaniksi? Entä jos mies alkaa hankalaksi eron kanssa ja tekee elämästäni helvettiä? Kuten jo kerran alkoi tehdä kun yritin erota... Miten minusta tulisi taas kokonainen ihminen, pärjäävä ja itsenäinen? Miten pystyisin tappamaan viimeisetkin tunteeni miestä kohtaan, ja mistä tiedän ettei tämä ole vain taas jokin kausi?
Millaista yksinhuoltajan elämä on, onko kukaan katunut eroa? Kauanko menee että selviää niistä viimeisistäkin tunteista?
