J
"jojo"
Vieras
Hirveä yö takana.
Yleensä hyväuninen puolitoistavuotias huusi lähestulkoon läpi yön. Hän nukkui pari tuntia alkuun, sen jälkeen pisin pätkä oli korkeintaan vartin kunnes kello tuli kuusi aamulla ja edes hetken uni maittoi paremmin.
Koko yön pahimmat hetket koettiin kahden jälkeen, kun yhtäkkiä alkoivat niin kauheat rytmihäiriöt, että olin varma, että kuolen siihen paikkaan. Voiko meteliin kuolla? Kun sydän tasaantui, seurasi valtavan elohiiren ja krampin välimailta tuntuisia oireita käytännössä läpi kehon, kunnes toinen puoli kasvoja alkoi kihelmöidä, nykiä ja poltella. Ja lapsi sen kuin huusi, ei hajuakaan miksi, saati, että olisin tiennyt miten sen saa loppumaan.
Pahimmalla nyintäkohdalla kasvoissa oli piste, jota painamalla lähempänä lasta ja huutoa oleva korva alkoi poksua kuin lukkoon ja takaisin. Painelin ja pyörittelin kohtaa, kunnes edes kasvo-oireet loppuivat. Vajaa vartti sen jälkeen kuppini meni nurin, en kestänyt huutoa enää ja painelin etsimään edes korvatulppia, joita yleensä on vähän siellä ja täällä, mutta en löytänyt kuin vähän pumpulia. Arvata saattaa, hiljenikö lapsi jäätyään hetkeksi yksin.. Voi sitä huutoa.
Kolmelta tulin siihen tulokseen, että mulle on ihan se ja sama, kuinka aikainen lähtö miehellä on ja kävin repimässä hänet jalkeille. (nukahtanut yläkerran sohvalle tv:n eteen) Mieskään ei saanut lasta rauhoittumaan, mutta minä ehdin ladata akkujani sen verran, että sain voimaa pärjätä aamuun lapsen kanssa.
Tälllä hetkellä tenava leikkii kuin ei mitään, mutta tahtoisi kuunnella musiikkia leikkiessään. Olen yrittänyt etsiä jotakin superrauhallista soitettavaa, sillä kaikki "isoisän olkihattua" nopeatempoisempi saa minut edelleen pelkäämään, että heitän veivini ennen iltaa. Sydän alkaa hakata ja käsiä tärisyttää. En muista, milloin olisin ollut näin rikki, tuskin koskaan. Muutamia hommia pitäisi tehdä, mutta en tiedä, jätänkö ne muuhun päivään vai soittaisinko mummon tai jonkun apuun lasta viihdyttämään. Saisin lisää voimia, kun tietäisin, ettei ole pakko jaksaa yksin.
Huono omatunto, en sitten kyennyt ottamaan vastaan lapsen negatiivisia tunteita, vatsassa oleva vauva on saanut varmaan haitaksi asti stressihormoneja, en tiedä, miten saisin oman oloni tasaantumaan ja samalla korvissa soi, että minun pitäisi olla tyytyväinen, kun apua on saatavilla, moni pärjää yksinhuoltajana joka tilanteessa, koliikkivauvojen ja uhmaikäisten kanssa. En uskalla ajatella, mitä se vaatii.
*poikki*
Yleensä hyväuninen puolitoistavuotias huusi lähestulkoon läpi yön. Hän nukkui pari tuntia alkuun, sen jälkeen pisin pätkä oli korkeintaan vartin kunnes kello tuli kuusi aamulla ja edes hetken uni maittoi paremmin.
Koko yön pahimmat hetket koettiin kahden jälkeen, kun yhtäkkiä alkoivat niin kauheat rytmihäiriöt, että olin varma, että kuolen siihen paikkaan. Voiko meteliin kuolla? Kun sydän tasaantui, seurasi valtavan elohiiren ja krampin välimailta tuntuisia oireita käytännössä läpi kehon, kunnes toinen puoli kasvoja alkoi kihelmöidä, nykiä ja poltella. Ja lapsi sen kuin huusi, ei hajuakaan miksi, saati, että olisin tiennyt miten sen saa loppumaan.
Pahimmalla nyintäkohdalla kasvoissa oli piste, jota painamalla lähempänä lasta ja huutoa oleva korva alkoi poksua kuin lukkoon ja takaisin. Painelin ja pyörittelin kohtaa, kunnes edes kasvo-oireet loppuivat. Vajaa vartti sen jälkeen kuppini meni nurin, en kestänyt huutoa enää ja painelin etsimään edes korvatulppia, joita yleensä on vähän siellä ja täällä, mutta en löytänyt kuin vähän pumpulia. Arvata saattaa, hiljenikö lapsi jäätyään hetkeksi yksin.. Voi sitä huutoa.
Kolmelta tulin siihen tulokseen, että mulle on ihan se ja sama, kuinka aikainen lähtö miehellä on ja kävin repimässä hänet jalkeille. (nukahtanut yläkerran sohvalle tv:n eteen) Mieskään ei saanut lasta rauhoittumaan, mutta minä ehdin ladata akkujani sen verran, että sain voimaa pärjätä aamuun lapsen kanssa.
Tälllä hetkellä tenava leikkii kuin ei mitään, mutta tahtoisi kuunnella musiikkia leikkiessään. Olen yrittänyt etsiä jotakin superrauhallista soitettavaa, sillä kaikki "isoisän olkihattua" nopeatempoisempi saa minut edelleen pelkäämään, että heitän veivini ennen iltaa. Sydän alkaa hakata ja käsiä tärisyttää. En muista, milloin olisin ollut näin rikki, tuskin koskaan. Muutamia hommia pitäisi tehdä, mutta en tiedä, jätänkö ne muuhun päivään vai soittaisinko mummon tai jonkun apuun lasta viihdyttämään. Saisin lisää voimia, kun tietäisin, ettei ole pakko jaksaa yksin.
Huono omatunto, en sitten kyennyt ottamaan vastaan lapsen negatiivisia tunteita, vatsassa oleva vauva on saanut varmaan haitaksi asti stressihormoneja, en tiedä, miten saisin oman oloni tasaantumaan ja samalla korvissa soi, että minun pitäisi olla tyytyväinen, kun apua on saatavilla, moni pärjää yksinhuoltajana joka tilanteessa, koliikkivauvojen ja uhmaikäisten kanssa. En uskalla ajatella, mitä se vaatii.
*poikki*
Äitini saa paniikkioireita välillä, ja osaan luetella kaikki mahdolliset (ja mahdottomat) oireet vaikka unissani. Mutta ei se näköjään ole enää päivänselvää, jos omalle kohdalle kolahtaa. Kai nyt täysijärkinen aikuinen tajuaisi jo aiemmin voimiensa loppuvan, mutta mulla ei aikohin käynyt edes mielessä, että onhan mieskin, vaan sinnittelin ja sinnittelin. Korvatulppia on tosiaan haettava laatikollinen esille jo valmiiksi. Mies saapuu ehkä neljään mennessä, joten eikähän mulle liikene sitten hetki rentoutumiseenkin. Kiitos vain "herättelystä" 
