U
uupunut äiti
Vieras
Olen kohta vuodenpäivät ollut kotona alkusyksystä -09 syntyneen esikoiseni kanssa. Nyt oma henkinen jaksamiseni alkaa olla lopussa. Minulla on diagnosoitu pitkäaikainen masennus (ollut viimeiset 15 v, välillä lievempänä, välillä pahempana) Ennen raskautta olin lääkityksellä mutta raskauden alussa halusin sen lopettaa sekä vauvani että itseni vuoksi. Tunsin etten enää tarvitse lääkkeitä eikä lääkkeistä juuri ollut suurta hyötyä muutenkaan..Enemmänkin oloani paransivat elämän muutokset, mieheni tapaaminen ja sitten raskaus. Tuntui että olen parantunut ja päätin että tottakai jaksan rakkaan vauvani hoitaa enkä annan masennuksen, paniikkihäiriön tai ahdistuksen enää vallata elämääni. Lopetin kelan tukeman terapian aivan kesken koska koin etten sitä enää tarvitse (vastoin terapeutin suositusta) ja lisäksi alkuraskaudesta voin niin pahoin etten olisi fyysisestikään enää kyennyt menemään terapiaan. Psykiatrin lausunnon pohjalta kela korvasi minulle terapiaa kahdesti viikossa. Jätin tämän käyttämättä enkä enää tule ikinä vastaavaa tukea siis saamaan.
Tällä hetkellä tilanne on se, että vaikka järjellä tajuan olevani todella etuoikeutettu ja onnellinen, olen todella onneton..Tuntuu etten saa henkeäkään. Olen aivan voimaton, kotityöt on liikaa, lapsen hoito ahdistaa ja olen kateellinen kaikille perheettömille tuttavapiirissäni. Tuntuu ettei minulla ole enää mitään omia asioita, lapseni on aivan ihana ja rakas mutta lähes kaiken aikaa haaveilen että saisin olla edes yhden päivän ihan yksin kotona, levätä ja ladata akkuja. Eikä minulla ole miehellenikään mitään annettavaa, jaksan juuri ja juuri keskustella hänen kanssaan muutaman sanan. Enimmäkseen olen huonolla tuulella ja en oikein tunnu saavan mistään iloa elämääni. Välillä toki on parempia päiviä, useitakin, mutta sitten ikävät tunteet taas pääsevät pintaan ja ahdistaa todella paljon. Välillä ihan oksettaa eikä ruoka maistu. Pahinta on että miehelläni ja minullakin todellisuudessa (siis hyvänä hetkenä) on haaveena toinen lapsi, mutta masentuneena en pysty edes ajattelemaan asiaa sillä olen oikeasti UUPUNUT jo nyt! Pelkään että masennus pilaa elämäni enkä osaa nauttia tästä pienestä lapsestani joka ei kauaa ole pieni.
Lyhyesti oloni on sellainen ettei mitenkään päin ole hyvä olla ja koko ajan mietin miten paljon helpompaa olisi ilman perhettä. Tämä tekee oloni kahta kauheammaksi koska enhän mitenkään haluaisi tosissaan luopua perheestäni. Nyt vaan ajatukset kiertävät ympyrää päässäni enkä saa niitä pois. Lähinnä siis haaveilen ajasta ilman lasta, että voisin elää kahden mieheni kanssa. Mietin vaan mitä kaikkea voitaisiinkaan tehdä, matkustella jne..Tai että voisi nähdä kavereita jne. Nyt tuntuu ettei kavereita ole eikä perheeni lisäksi kukaan pidä minusta tai välitä mitä minulle kuuluu.
Pakko oli kirjoittaa että tulisi parempi olo. Tiedän että pitäisi varmaan hakea apua, mutta ei viitsisi lähteä lapsen kanssa terapioihin yms ravaamaan eikä niihin olisi varaakaan. Lisäksi hävettää etten pärjännytkään. En vaan osannut ennakkoon ajatella miten rankkaa kotona oleminen voi olla. Aikaisemmin oli uupunut töissä ja nyt kotona. Kauhulla ajattelen miten pärjään kun menen takaisin töihin ja lisäksi pitää jaksaa lapsen kanssa illat ja viikonloput. Kun pitäisi olla lapselle iloinen eikä näyttää hapanta naamaa. Väsyneenä se vain on vaikeaa.
Miten muut äidit pärjäävät täysjärkisinä? Ja olisiko jollain jotain vinkkiä miten saisin oloni paremmaksi ihan "kotikonstein".En haluaisi että tämä alkaa vaikuttaa iloiseen lapseeni millään tavalla. Minulla sentään on vain yksi lapsi, olen miettinyt miten ihmiset tekevät lisää ja silti vaikuttavat onnellisilta... Saankohan ikinä omaa elämääni takaisin?
Tällä hetkellä tilanne on se, että vaikka järjellä tajuan olevani todella etuoikeutettu ja onnellinen, olen todella onneton..Tuntuu etten saa henkeäkään. Olen aivan voimaton, kotityöt on liikaa, lapsen hoito ahdistaa ja olen kateellinen kaikille perheettömille tuttavapiirissäni. Tuntuu ettei minulla ole enää mitään omia asioita, lapseni on aivan ihana ja rakas mutta lähes kaiken aikaa haaveilen että saisin olla edes yhden päivän ihan yksin kotona, levätä ja ladata akkuja. Eikä minulla ole miehellenikään mitään annettavaa, jaksan juuri ja juuri keskustella hänen kanssaan muutaman sanan. Enimmäkseen olen huonolla tuulella ja en oikein tunnu saavan mistään iloa elämääni. Välillä toki on parempia päiviä, useitakin, mutta sitten ikävät tunteet taas pääsevät pintaan ja ahdistaa todella paljon. Välillä ihan oksettaa eikä ruoka maistu. Pahinta on että miehelläni ja minullakin todellisuudessa (siis hyvänä hetkenä) on haaveena toinen lapsi, mutta masentuneena en pysty edes ajattelemaan asiaa sillä olen oikeasti UUPUNUT jo nyt! Pelkään että masennus pilaa elämäni enkä osaa nauttia tästä pienestä lapsestani joka ei kauaa ole pieni.
Lyhyesti oloni on sellainen ettei mitenkään päin ole hyvä olla ja koko ajan mietin miten paljon helpompaa olisi ilman perhettä. Tämä tekee oloni kahta kauheammaksi koska enhän mitenkään haluaisi tosissaan luopua perheestäni. Nyt vaan ajatukset kiertävät ympyrää päässäni enkä saa niitä pois. Lähinnä siis haaveilen ajasta ilman lasta, että voisin elää kahden mieheni kanssa. Mietin vaan mitä kaikkea voitaisiinkaan tehdä, matkustella jne..Tai että voisi nähdä kavereita jne. Nyt tuntuu ettei kavereita ole eikä perheeni lisäksi kukaan pidä minusta tai välitä mitä minulle kuuluu.
Pakko oli kirjoittaa että tulisi parempi olo. Tiedän että pitäisi varmaan hakea apua, mutta ei viitsisi lähteä lapsen kanssa terapioihin yms ravaamaan eikä niihin olisi varaakaan. Lisäksi hävettää etten pärjännytkään. En vaan osannut ennakkoon ajatella miten rankkaa kotona oleminen voi olla. Aikaisemmin oli uupunut töissä ja nyt kotona. Kauhulla ajattelen miten pärjään kun menen takaisin töihin ja lisäksi pitää jaksaa lapsen kanssa illat ja viikonloput. Kun pitäisi olla lapselle iloinen eikä näyttää hapanta naamaa. Väsyneenä se vain on vaikeaa.
Miten muut äidit pärjäävät täysjärkisinä? Ja olisiko jollain jotain vinkkiä miten saisin oloni paremmaksi ihan "kotikonstein".En haluaisi että tämä alkaa vaikuttaa iloiseen lapseeni millään tavalla. Minulla sentään on vain yksi lapsi, olen miettinyt miten ihmiset tekevät lisää ja silti vaikuttavat onnellisilta... Saankohan ikinä omaa elämääni takaisin?