henkisesti loppu

[missJones]

Noniin, kirjoitan sitten ihan mustana tänne :/
Eli ei alkoholia, ei väkivaltaa.
Mutta, alan olla henkisesti loppu tässä suhteessa.
5v on takana, kuvittelin alkuun että meillä on yhteiset haaveet ja tavoitteet ja ollaan samantapaisia, tehdään yhdessä kivoja juttuja.
Näin ei taida ollakaan.
Tiedän että suhteessa on huonoja aikoja, koettu on ja parhaillaan koetaan ja peiliin olen katsonut, olen yrittänyt.
olen keksinyt omia juttuja, harrastuksen, käyn ulkona kavereittenkanssa jne...
Mutta ei se niin toimi.
Yhdessäkin pitäisi tehdä jotain. Miehen mielestä ei tarvi.
On käyty juttelemassa asiasta neuvolassa, hetken meni hyvin, taas sama alkaa alusta.
Ja sitten, mies osaa olla tosi myrtsi :\|
Kyllä se lupailee tutuille että joo tullaan kylään mutta kun pitäisi mennä se on naamanurinpäin eikä haluakaan.
Tai kun meille tulee vieraita, etenkin mun joku kaveri, se on ihan ahdistunut!
Saatika sitten jos meillä on synttärit tai jotain
Minä en ees hössötä niistä mitään ja silti sitä ahdistaa tai jotain.
Minä olin ennen ilonen ja positiivinen ihminen, en ole enää.
Tai olen mukava ja mun on hyvä olla työkavereiden ja kavereiden ja mun perheen seurassa mutta kotona on niin ahdistavaa :headwall:
Yritän jutella niitä näitä ja saan vaan mulkasun tai murahduksen.
Yritän kysyä onko huolia, epämääräinen vastaus, ei mitään...
Itse jos alan tilittää tuntojani saan kuulla olevani hullu
ja kuvittelevani kaikkea.
Eroaminen pelottaa, lapsen takia harmittaa.
Mies haluaisi lapsen itselleen, samoin minä.
En jaksaisi tapella.
Tänään ilmoitin meneväni yksin perheneuvolaan johon sain vaan vastauksen, ahah...
Olen haaveillut naimisiinmenosta ja toisesta lapsesta, mies ei halua naimisiin ja kun vauvasta olen puhunut se vetää ihan mykäksi taas eikä halua edes ajatella. Naimisiin se ei halua, sanoo että "sitten se ero tulee ainakin".
Siis mitä ihmettä? :'(
Sitten mun pitäisi olla valmis seksiin kun herra tahtoo, minua ei voisi vähempää kiinnostaa. :x
Jos kysytään missä näen itseni 10v päästä, en halua nähdä itseäni siinä missä näen.
Jos tähän jään.
Toista ei voi muuttaa.
Kai minun sitten on aika ottaa askel...?

 

[Sarmiina]

herran pieksut miten tutulta tekstisi kuullosti! meillä tosin yhteiseloa takana vasta pari vuotta, ei asuta vielä yhdessä, kihloissa ollaan ja molemmilla tahoillamme lapsia. Mutta muuten kuulosti niin juuri siltä miltä musta tuntuu tällä hetkellä. Enkä todellakaan tiedä mitä itse tekisin, joten ehkä olen huono neuvomaan. Itse olen kyllä yrittänyt ajatella sitä, miten voin elää näin, sillä aivan varmasti minusta tulee vielä joskus todella katkera miehelleni, ja itselleni, mutta miten sitä voi erota?Lapseni pitävät häntä isäpuolenaan, ja mietin miten kova paikka ero heille olisi.Ehkä tää oli nyt sekavaa tekstiä, eikä tästä varmaan mitään apua ollut, mutta ainakin tiedät, että on muitakin joilla on suht sama tilanne ja samat tuntemukset :hug:

 

[vaikeaa on]

Sama tilanne täällä.
Yhessä on oltu reilu kaksi vuotta, eroiltukin välillä. Lapsi on 1.5v.
Muutettiin vieraalle paikkakunnalle miehen töitten perässä. Oon ihan yksin kotona, tuttuja ei ole.

Siksipä olisi entistä tärkeämpää että meilläkin puhuttaisiin, mutta ei niin ei.
Eilisillasta asti on mykkyyttä pidetty. Enkä aio puhua mitään ennen kuin tuo toinen jotain sanoisi.

Saahan sitä odottaa, ei se tule puhumaan.

Kerran kuussa vähintään mietin, josko lähtisin lätkimään, mutta yksinkään ei ole hyvä olla. Lapsen kohtalokin säälittää. :'(

 

[mä]

Niin... vähän samanlaista meilläkin. Päällisin puolin menee ihan hyvin, mutta enää ei kumpikaan pidä itsestään huolta tai tee omia juttuja jos ei yhteisiäkään. Hoidetaan työ, koti,lapset ja siinä se on... tarttis olla jotain muutakin...Vai?

 

[taustalla]

Meillä oli ensimmäiset viisi vuotta ihan kauheat. En voi tajuta, että vielä ollaan yhdessä ja vieläpä ihan onnellisina. Kuudentena vuonna mentiin naimisiinkin. Siitä puhuminenkin oli ollut miehelle kuin punainen vaate härälle, vaikka ihan suhteemme alussa kyllä puhuimme naimisiin menosta ja yhteisistä lapsista (miehellä kaksi ennestään). Lopulta se oli mies, joka talutti minut hakemaan aviolupaa, ja se tuli täytenä yllätyksenä. Samana iltana jätin pillerit pois, miehen ehdotuksesta. Eli yhtenä päivänä kaikki kääntyi päälaelleen.
Yhteiselo oli ollut myös tosi ahdistavaa. Mies ei paljon minun mielipiteitäni kuunnellut, vaan teki juuri niin kuin lystäsi. Mistään ei keskusteltu, jos joku asia vaivasi ja halusin siitä jutella, se oli aina "riidan haastamista". Muiden ihmisten kanssa ei juuri oltu tekemisissä pakollisia juhlia lukuunottamatta. Kommentti "kyllä sä tiedät, millainen mä olen" kuittasi aina miehen ikävän käytöksen minua kohtaan, ei olevinaan voinut luonteelleen mitään, ei siis käytökselleenkään.
Joihinkin juttuihin olen vain tottunut, eivätkä ne enää haittaa, sillä hyvääkin on. Toisiin asioihin en pystynyt alistumaan, vaan itkin jatkuvasti pahaa oloani. Ja siinä sivussa mieskin muuttui niin, että alkoi ottaa minuakin huomioon. Meidät kai pelasti se, ettei rakkaus kuitenkaan ole kaikonnut, eikä halu elää yhdessä. En tiedä, miksi en vaikeimpina aikoina pystynyt luovuttamaan, vaikka kaikki läheiseni sitä ehdottivat, kun näkivät minun muuttuvan iloisesta ihmisestä onnettomaksi itkeskelijäksi. Nyt olen tietenkin iloinen, että en luovuttanut.

 

[missJones]

Kiitos kommenteista.
tuo "riidan haastamista" mäkin olen saanut aina kuulla melkein kun olen ihan nätisti ääntä korottamatta jostain halunnut puhua.
siinä tavallaan tulee heti lyttyyn lyöty olo kun mies töksäyttää noin.
ja sitten sen lisäksi se sanoo, että "ei sunkanssa voi puhua"
että näin...
vaikka näitä kirjottanut olen ja on paha olla, on meillä hyvääkin!!
ja se tekeekin niin vaikeaa päätöksen teossa lähteä vai jäädä.
mies ei halua luovuttaa, en tiedä miksi!
alan taas uskoa et vika on pelkästään minussa :ashamed:

alkaa nolottaa et täällä avauduin asiasta, mutta kyllähän se vähän helpotti.
Hieman saatiin kotonakin puhuttua, kai se nyt tavallaan taas yrittää, siivosi eilen syömisen jälkeen keittiön ja illalla kiitti minua yhdestä pienestä asiasta <br><br>