K
kliktak
Vieras
Meillä on kaksi aivan suloista lasta silloin kun ne ei tee tahallista/tahatonta kiusaa (kutittamista, matkimista, raivoamista, verhojen repimistä yms.) Esikoinen 5--vuotias poika harrastaa tuota kaikkea. Siihen päälle vielä 9kk vauvan hammas-ja unikiukut ja muuten vain yleinen tyytymättömyys niin mulla irtoo letti päästä. Eikä siinä kaikki, tiedostan vallan mainiosti ettei mun hermojen kireys heistä johdu. Kestän nuo vallan mainiosti mutta se juttu mitä en kestä niin on epätietoisuus siitä olenko raskaana vai en? Epätietoisuutta kestäisi vielä huomiseen asti. Sitten voisin jo tehdä testin koska menkat on silloin ihan varmasti myöhässä, liikaa. Eli hermoilen koska mahdollinen raskaus olisi katastrofi, vahinko. En tiedä miten päin olisin, yöunenikin olen jo menettänyt. Haluaisin tietää ja sitten taas en haluaisi tietää ollenkaan.
Mies sanoi että jos vahinko on käynyt hän tukee minua 100% ja tein minkä päätöksen vain niin hän ei syyllistä minua mistään. Oli sitten kysymyksessä vauvan pitäminen tai sitten se ... pahempi vaihtoehto.
En tiedä miksi tätä puran. Pitää kai saada ajatuksia purettua.
En tässä rupea kertomaan miksi kolmas lapsi olisi katastrofi, se nyt vain olisi sitä. Ja minä kun aina hoin kaikille kuinka tärkeää on ehkäistä jos ei halua ei toivottuja lapsia ja sitten me itse "unohdamme" sen. Toimimme välinpitämättömästi. Tiedettiin riskit mitä keskeytetyssä on mutta aateltiin ettei se nyt voi tärpätä edes kun ollaan kolme melkein neljä vuotta oltu lapsettomia (vauvaa ei kuulunut vaikka kuinka yritettiin).
Toinen lapsemme sai alkunsa hyvin helposti, vain yksi kerta riitti mutta ei sitä silti uskonut että taas kävisi samanlainen "tsägä"...
Tyhmä tyhmä tyhmä...
On se vaan niin että jos lapsi on nyt tosiaan tulossa niin pidämme lapsen. Ei toiselta voi elämää viedä sen takia että äiti ja isi teki ratkaisevan virheen.
Kyllä me ajatukseen sitten totutaan. Kannetaan vastuumme ja rakastamme tätä yllätystä (mahdollista yllätystä) yhtä paljon kuin kahta aikasempaakin lastamme.
Helpotti vähäsen kun sai jäsentää ajatuksiaan.
Mies sanoi että jos vahinko on käynyt hän tukee minua 100% ja tein minkä päätöksen vain niin hän ei syyllistä minua mistään. Oli sitten kysymyksessä vauvan pitäminen tai sitten se ... pahempi vaihtoehto.
En tiedä miksi tätä puran. Pitää kai saada ajatuksia purettua.
En tässä rupea kertomaan miksi kolmas lapsi olisi katastrofi, se nyt vain olisi sitä. Ja minä kun aina hoin kaikille kuinka tärkeää on ehkäistä jos ei halua ei toivottuja lapsia ja sitten me itse "unohdamme" sen. Toimimme välinpitämättömästi. Tiedettiin riskit mitä keskeytetyssä on mutta aateltiin ettei se nyt voi tärpätä edes kun ollaan kolme melkein neljä vuotta oltu lapsettomia (vauvaa ei kuulunut vaikka kuinka yritettiin).
Toinen lapsemme sai alkunsa hyvin helposti, vain yksi kerta riitti mutta ei sitä silti uskonut että taas kävisi samanlainen "tsägä"...
Tyhmä tyhmä tyhmä...
On se vaan niin että jos lapsi on nyt tosiaan tulossa niin pidämme lapsen. Ei toiselta voi elämää viedä sen takia että äiti ja isi teki ratkaisevan virheen.
Kyllä me ajatukseen sitten totutaan. Kannetaan vastuumme ja rakastamme tätä yllätystä (mahdollista yllätystä) yhtä paljon kuin kahta aikasempaakin lastamme.
Helpotti vähäsen kun sai jäsentää ajatuksiaan.
ja ajatuski näytti kirjottamisen aikana jo vähä selevenneen..
Se on välillä tosi jännä, miten mieli toimii.