Horoskooppimerkkien yhteensopivuus – Testaa, ovatko tähdet rakkautenne puolella!

Mistäpä me kenenkään toisen rikkaudet tai köyhyydet tiedetään.
Totta on, joilla ennestään on, sillä rahakin lisääntyy, mutta myös pelko sen katoamisesta kasvaa, eihän toiset rikkaat uskalla solmia edes parisuhdetta, siinä pelossa, jos ero tulee omaisuus katoaa.
Meillä "köyhillä" sitä ongelmaa, onneksi ei ole.

 

Juuri niin. Kirjoitit hienosti, mutta taas me olemme vaatimuksissa ja syyllistymässä. Emmehän me pääse lainkaan eteenpäin, jos parisuhteen yhdeksi ongelmakohdaksi nousee koko ajan erilaiset toiveet ja niiden sopiminen ja hyväksyminen. Mutta onko parisuhde sittenkin neuvottelusuhde ja joskus jopa tappelusuhde, että nämä erilaiset toiveet tulevat käsitellyiksi ja kompromissi tehdyksi. Se kai on tosiasia, että maton alle näitä asioita ei voi lakaista: tulevat sieltä esiin kuitenkin seuraavassa suursiivossa. Oikeaan parisuhteeseen kuuluu siis "keskustelu" ja keskustelu, jos vain siihen kyetään. Toisaalta asiaa helpottaa huomattavasti, jos ei jääräpäisesti vaadi jotakin omaa mieltymystä, jos selvästi huomaa sen olevan toiselle mahdoton asia toteuttaa.

Ongelma helpottuu huomattavasti, jos puolisoiden arvot, empatiakyky ja mieltymykset ovat samansuuntaisia. Puolisot voivat myös täydentää toisiaan ja ottaa tehtäviä, jotka toiselle ovat vaikeita toteuttaa. Raha on ehkä liian suuressa roolissa ja en oikein halua siitä enempää edes keskustella, koska siitä riittää turhaa lätinää, aina ja iankaikkisesti, harvoin sitä on sopivasti oikealla ihmisellä.

Toimivin parisuhde kai lienee kahden itsenäisen mutta joka kohdaltaan yhteen sopivan ihmisyksilön välillä. Itsenäisen siksi, etteivät ripustautuisi toisen niskaan ja vaatisi tätä teoillaan, olemuksellaan ja käytöksellään täyttämään omat toiveet ja vaatimukset. Yhteen sopivan siten, että pitävät samoista asioista ja ajattelevat tarpeeksi yksimielisesti, jotta arki sujuisi.

Paradoksaalisesti ihminen on valmis parisuhteeseen vasta, kun osaa seistä omilla jaloillaan, ja itse huolehtia omista tarpeistaan. On erittäin terveellistä, että olisi myös käytännössä ehtinyt elää ihan itsekseen, ennen kuin muuttaa toisen kanssa yhteen. Silloin on oppinut ja tottunut tekemään kaikki itse, ja kumppanin osallistuminen on avuksi, olkoon kuinka vähäistä tahansa.

Tietenkin on heitä, jotka ilomielin jättävät kaiken kumppaninsa hoidettavaksi, mutta he eivät ole kypsiä parisuhteeseen, ja elleivät opi tavoille, ei heitä kannata jäädä palvelemaan, ellei välttämättä halua (tai saa jotakin muuta häneltä vastapainoksi - tasapainon voi säilyttää myös "vaihtotalousperiaatteella").

Lienee aika harvinaista, että kaksi ihmistä ovat niin samanlaisia, että sopivat yhteen kuin palapelin puoliskot. Useimmin yritetään väkisin liittää yhteen kahta puoliskoa eri palapeleistä.

Tämä lienee parisuhteessa se todellinen haaste. Sopiakseen yhteen jomman kumman - ja mieluiten kummankin - tulisi voida tulla kumppaniaan vastaan. Eikö se juuri ole sitä rakkautta? Halua olla kumppanilleen mieliksi? Sehän ei tietenkään tarkoita mielistelyä, alistumista ja loputonta myöntymistä toisen tahtoon, ja tässä tulee tarpeelliseksi se hyvä kommunikaatio- ja neuvottelutaito. Mutta sen lisäksi tarvitaan vielä kykyä joustaa, ja kykyä osata asettua toisen asemaan. Aivan kuten sanoit.

Omastakin kokemuksesta tiedän, ettei kahden elämän ja kahden tahdon yhteensovittaminen ole suinkaan helppoa. Tämä edellyttää ihmiseltä tiettyä nöyryyttä (mikä siis ei tarkoita alistuvuutta), henkistä kypsyyttä, leikkimielisyyttäkin, ja aimo annos kokeiluhalua auttaa myös kummasti.

Parisuhteet eivät ole jääräpäitä, turhantärkeilijöitä ja itsekeskiöitä varten.

 

En tunne henkilökohtaisesti ketään niin varakasta ihmistä, että häntä voisi kutsua "rikkaaksi". Mitä yhteistä meillä sitten edes olisi, minulla ja rahanhimoisella, että voisimme mielekkäästi seurustella keskenämme?

Tämä oli sanomani kohde ja ydin (lainaus omasta tekstistäni 24.4 klo 18.17): "en voi kun harmitella heidän puolestaan, jotka pää kolmantena jalkana juoksevat rahan ja varallisuuden perässä, sen itsensä takia.".

Heitä on kaikissa yhteiskuntaluokissa, keskituloisissa uskoakseni kaikkein eniten.

Voi mikä toteamus! Luulen, ettei köyhälläkään ole välttämättä mitään yhteistä kanssasi. Eikä keskituloisellakaan. Lokeroit ihmiset rahan mukaan oletusarvoin: köyhät on kivoja -rikkaat ei niin kivoja. Taitaa olla hyvin pieni se riistorikkaiden joukkio. Kyllä ne varakkaat ovat ihan yhtä hyviä, kivoja, oikeudenmukaisia ja terveitä arvoja omaavia, kuin huonompiosaiset. Katkeralta tuo edelleenkin kuullostaa ja myös siltä, että haluat olla tekopyhästi kiva köyhiä kohtaan kumppareinesi ja t-paitoinesi. Eipä tämä yhteiskunta pyörisi, jos kukaan ei välittäisi ahkeroida. Kenes rahoilla sitten yhteiskuntaa pidettäisiin kasassa? Niistä rikkaiden rahoista mene aikas mojoja siivu köyhien hyväksi ja niiden, jotka eivät edes halua tehdä mitään. Sossusta kun saa edelleen ilman kummempaa vaivaa rahaa. Ei taida enää tarvita edes pyllyä penkistä nostaa, kun hakemukset voi tehdä netissä.

Ja muuten, ei minulla ole yhtään siivestäjä olo, vaikka tuttavien kanssa heidän veneellä vietänkin leppoisaa aikaa. Samat on jutut ja leikit heidän kanssaan, kuin muidenkin ystävieni kanssa. Varallisuudesta riippumatta. En arvota ystäviäni rahan perusteella.

 

Kirjoitamme edelleen ristiin, sinä yhteiskuntaluokista ja niiden ihmisistä, minä ihmisominaisuudesta ja niiden kantajista. Osa puheen aiheista osuvat luonnollisesti samaan kategoriaan, sillä kaikki ovat ihmisiä, kaikilla on tietty määrä rahaa ja kaikilla on omat ihmisominaisuutensa. Mutta itse asiasisällössä ajatuksemme eivät kohtaa.

Sivulauseestani tuli siksi inttämisen aihetta, ja tällä tasolla en viitsi jatkaa tästä varallisuustasoasiasta, joka ei minulle ole sinällään erityisen kiinnostava. Mutta palaan asiaan, jos vielä haluat keskustella ahneudesta ja pakonomaisesta omistushalusta, ja syistä, jotka saa ihmisen paitsi juoksemaan oravanpyörässä myös tekemään sen intoa hehkuen, silmät kiiluen ja jatkuvaa kasvua tavoitellen.

 

Toimivin parisuhde kai lienee kahden itsenäisen mutta joka kohdaltaan yhteen sopivan ihmisyksilön välillä. Itsenäisen siksi, etteivät ripustautuisi toisen niskaan ja vaatisi tätä teoillaan, olemuksellaan ja käytöksellään täyttämään omat toiveet ja vaatimukset. Yhteen sopivan siten, että pitävät samoista asioista ja ajattelevat tarpeeksi yksimielisesti, jotta arki sujuisi.

Paradoksaalisesti ihminen on valmis parisuhteeseen vasta, kun osaa seistä omilla jaloillaan, ja itse huolehtia omista tarpeistaan. On erittäin terveellistä, että olisi myös käytännössä ehtinyt elää ihan itsekseen, ennen kuin muuttaa toisen kanssa yhteen. Silloin on oppinut ja tottunut tekemään kaikki itse, ja kumppanin osallistuminen on avuksi, olkoon kuinka vähäistä tahansa.

Tietenkin on heitä, jotka ilomielin jättävät kaiken kumppaninsa hoidettavaksi, mutta he eivät ole kypsiä parisuhteeseen, ja elleivät opi tavoille, ei heitä kannata jäädä palvelemaan, ellei välttämättä halua (tai saa jotakin muuta häneltä vastapainoksi - tasapainon voi säilyttää myös "vaihtotalousperiaatteella").

Lienee aika harvinaista, että kaksi ihmistä ovat niin samanlaisia, että sopivat yhteen kuin palapelin puoliskot. Useimmin yritetään väkisin liittää yhteen kahta puoliskoa eri palapeleistä.

Tämä lienee parisuhteessa se todellinen haaste. Sopiakseen yhteen jomman kumman - ja mieluiten kummankin - tulisi voida tulla kumppaniaan vastaan. Eikö se juuri ole sitä rakkautta? Halua olla kumppanilleen mieliksi? Sehän ei tietenkään tarkoita mielistelyä, alistumista ja loputonta myöntymistä toisen tahtoon, ja tässä tulee tarpeelliseksi se hyvä kommunikaatio- ja neuvottelutaito. Mutta sen lisäksi tarvitaan vielä kykyä joustaa, ja kykyä osata asettua toisen asemaan. Aivan kuten sanoit.

Omastakin kokemuksesta tiedän, ettei kahden elämän ja kahden tahdon yhteensovittaminen ole suinkaan helppoa. Tämä edellyttää ihmiseltä tiettyä nöyryyttä (mikä siis ei tarkoita alistuvuutta), henkistä kypsyyttä, leikkimielisyyttäkin, ja aimo annos kokeiluhalua auttaa myös kummasti.

Parisuhteet eivät ole jääräpäitä, turhantärkeilijöitä ja itsekeskiöitä varten.

Kun ihminen kaipaa kosketusta, niin hän hankkii lemmikin. On se niin väärin parisuhteessa tai perheessä. Toisaalta kosketus on välttämätön ihmisen hyvivoinnille. Tarkoitan sitä, että ihmisten välinen kanssakäyminen pitäisi olla etusijalla perheissä ja suhteissa. Toki yksinäisten ihmisten elämän sulostuttaja voi olla myös lemmikki. Nettiaika vähentää kanssakäymistä. Ihmisiä kiinnostaa enemmän mitä tapahtuu netissä, kuin se mitä tapahtuu kotona. Alypuhelimien riivaamia nettiriippuvaisia on aina vain enemmän. Kannatan netinkäyttökieltoja. Aamulla ei tietokonetta pitäisi avata lainkaan, vaan pitäisi keskittyä päivän toimiin ja syödä hyvä aamupala rauhassa, vaikka radiota kuunnellen. Aloittaa työt tai harrastukset aamusta. Netin aika voisi olla sitten myöhemmin...

 

Niinpä, minua ihmetyttää ihmisten motiivit hakeutua parisuhteisiin ylipäänsäkään. On kuin ihminen jotenkin kuvittelisi, että heidän on PAKKO olla parisuhteessa, vaikka sitten kaikin tavoin pyristelevät sitä vastaan ja haluavat elää kuin eivät olisikaan siinä.

Kaikki tarvitsevat läheisyyttä ja positiivista huomiota sekä seksuaalista tyydytystä. Harva on kuitenkaan kypsä sitoutumaan kahden ihmisen liittoon, sillä he ovat niin itsessään tyydyttämättömiä. He etsivät itselleen kumppanin vain nälkäänsä tyydyttämään, mutta ahdistuvat sitten läsnäolon jatkuvasta velvoitteesta. Ihminen haluaa säilyttää vapautensa samalla kun haluaa liittyä yhteen, se on sovittamaton ristiriita sellaisenaan.

Lemmikki on ihmiselle pyyteettömän rakkauden maksimaalisin lähde, siitäkin huolimatta. että se vaatii enemmän käytännön huomiota ja ylläpitoa kuin keskiverto ihmissuhde. Lemmikin suoma huomio kun on mutkatonta, ja sen kiintymys välitöntä. Ihmekös sitten, että lemmikki saa korvata sekä aviopuolison että lapsetkin mahdottomuuteensa juuttuneessa parisuhteessa.

Netissä kanssakäyminen on vähän samalla lailla mutta toisaalta ihan eri lailla mutkatonta: jos seura alkaa kyllästyttää, kirjautuu vain ulos. Siinä myös pääsee olemaan ihan mitä itse haluaa, voi vapaasti esittää mitä tahansa jos kokee siihen tarvetta, ja samalla seurustella mielikuviensa kanssa, todellisista ihmisistä välittämättä.

Yksinäiselle tai toiminnaltaan rajatulle netin kautta seurustelu voi kuitenkin olla pelastus, jossa hän pääsee vapaasti liikkumaan runsaankin seuralaisjoukon parissa.

Mutta valitettavasti olet oikeassa siinä, että netti on korvaamassa ihmisten oikean elämän läsnäoloa, hän on katoamassa täältä bittiavaruuteen. En tosin kielloista tiedä, sillä vain aito ymmärrys voi saada positiivista muutosta aikaan. Miten kiellät riippuvaista?

Halun on lähdettävä ihmisestä itsestään, ja siinä kasvatuksella on tärkeä merkityksensä, ja kaikki vuorovaikutus on kasvattamista. Aikuisen ihmisen voi olla vaikeata saada vakuuttuneeksi hänen toimintansa ristiriitaisuuksista, mutta nuoren ihmisen mieli on vielä altis esimerkille ja viisaalle ohjaukselle.

Valitettavasti vain nuo kaavoittuneet aikuiset ovat juuri niitä, joille on uskottu nuoren polven ohjailu ja esimerkkinä oleminen. Sokeat johtavat niitä, jotka vielä eivät ole silmiään auki saaneet.

 

Tästä päästäänkin lempiteemaan: se on hyvyys.
Tarvitaan aika pieni naksahdus aivoissa, kun vaihtaa kanavaa. Kun ajattelee läheisiään, niin ajatteleeko heidän myötään vaatimuksiaan, vai ajatteleeko hyvyyttä? Eikö olisikin kivaa saada hyvä olo toisen kautta. Kosketus, ja nähdä miten toinen nauttii siitä. Kaunis sana toiselle, voisi olla hänelle kiva. Kahvihetki hänen kanssaan, toisi hänelle varmaan hyvän mielen. Pyydän häntä ulos. Keitän hänelle kaakaon. Itsekäs ihminen voi ajatella niin, että olipas tyhmiä juttuja, kun kaikki vain toiselle pitää järjestää. Haaaa, sainpas kuitenkin itsekin samat asiat ja vielä enemmän.

 

Hyvyys on yhteisen elämän kauneutta, mutta hyvä voi olla myös itselleen. Minusta hyvyys on sisäinen tunne, se on oikeastaan juuri sitä, mitä "rakkaudella" tarkoitetaan. Se voi ilmetä mitä moninaisimmin tavoin, mutta sen käynnistävänä voimana on juuri tarve tehdä hyvää. Ajatuksen tasolla se on positiivisuutta.

Hyvyys ei siis koskaan ole itsekkyyttä, ja itsekkyys ei ole hyvyyttä, sillä itsekkyys on mielestäni aina joltakin toiselta pois. Rakkaudellisuus tuottaa hyvää myös tekijälleen, mutta on aina omakohtainen investointi (jos taloustermejä tässä yhteydessä on mielekästä käyttää). Rakkauden - eli hyvyyden - energia suuntautuu aina ulospäin, joskin se voi siis kohdistua myös itseen. Itsestään välittäminen on aitoa rakkautta, ja myös ulospäisen rakkauden ehto. Vain rakkauden kokenut voi itse rakastaa.

Jos kanavan vaihdolla tarkoitat vaihtoa hyvyydestä pahuuteen (vaikkapa itsekkyyteen, joka on tyypillinen "pahuuden" ilmentymä), se on juuri tämä energiavirran suunnanvaihto. Se saattaa olla "pieni naksahdus", mutta tämä kytkentä tapahtuu uskoakseni jo varhain. Aikuinen ihminen on jo suunnan valinnut, ja vaihtaa suuntaa vain päämääriensä saavuttamiseksi. Tämä tapahtuu sitä paitsi vain pahuudesta hyvyyteen, jolloin perustuksiltaan "paha" ihminen laskelmoi voiton mahdollisuudesta esittäessään hetken aikaa "hyvää". Perustuksiltaan hyvä ihminen ei koe tarvetta kytkeytyä pahaan.

 

Hyvin kommentoit hyvyyttä.

Mitä mieltä olet puolustusmekanismeista, joissa nainen puolustaa jotakin hänelle tärkeää tunnemaailman seikkaa?

 

En oikein saa käsitystä siitä, mitä tuolla mahtanet tarkoittaa? Tärkeiden asioiden puolustaminen on aina viisasta, mikäli ne ovat uhattuina, mutta sen voi tietysti sitten tehdä enemmän tai vähemmän tehokkaasti ja järkevästi.

Tunneseikat ovat siitä konstikkaita, että saatamme kokea itsemme uhatuiksi myös, vaikka todellista uhkaa ei ole. Siihen riittää luottamisen kyvyn kehittymättömyys ja sisäisen kipumuiston aktivointi, joka antaa vaikutelman ulkoisesta hyökkäyksestä.

 

Loistava vastaus. Heitin sinulle muutaman sanan ja löysit sieltä olennaisen. Aivan uskomatonta. Koska puhumme parisuhteesta, niin yksi miehelle valkenematon asia on naisen tunnemaailma ja sen upea laajuus. Se on asia, jonka haluan kääntää ympäri ja vielä kerran avata ihan kunnolla.

Se vastaus oli:

"Tunneseikat ovat siitä konstikkaita, että saatamme kokea itsemme uhatuiksi myös, vaikka todellista uhkaa ei ole. Siihen riittää luottamisen kyvyn kehittymättömyys ja sisäisen kipumuiston aktivointi, joka antaa vaikutelman ulkoisesta hyökkäyksestä. "

Haen tässä miehille vastausta, miksi nainen voi "pimahtaa", vaikka käsitettävää syytä ei olisikaan, miehen näkökulmasta?

 

Keskustelussa nainen kuuntelee tarkalla korvalla ja ne pienet asiat, joilla mies ei välttämättä tarkoita mitään, mutta joiden merkitys kasvaakin sitten suuriin mittakaavoihin, ovat niitä sytytyslankoja. Miehet on tottuneet käsittelemään asioita yksinkertaisemmin, metsä on metsää ja puut on puita, oliko siellä katajakin?

 

Laaja tunnerekisteri on hieno ominaisuus. Jokaisella ihmisellä on siihen syntymäresurssit, mutta kasvatus ja elämänkokemukset eivät aina luo niiden monipuoliselle kehitykselle parhaita edellytyksiä. Tarkoitan sekä nujertavaa, väheksyvää ja rajoittavaa, että myös tunnekokemuksiltaan latteata kasvuympäristöä, jossa on ”sokeita tunnepisteitä” (eli vanhemmat eivät itse kykene viestimään tai tiedostamaan jotakin tiettyä tunnetta, tai tekevät sen toimimattomalla tavalla).

Tämä kaikki on omiaan vaikuttamaan siihen, mitä olen kutsunut ”tunteiden kalibroinniksi”, eli ihminen oppii kokemusten kautta suhtautumaan ja suhteuttamaan tunneperäisesti erilaisiin ympäröiviin ilmiöihin.

Pimahtaminen on kieltämättä huonosti toimivaa tunneviestintää. Katson sen syyksi kokemusten kautta latautunutta tunne-energiaa, joka muistijälkien muodossa varastoituu ihmisen kehoon. Sopiva ärsyke saa tämän muistijäljen aktivoitumaan, ja tunnereaktio käynnistyy.

Ulkopuolinen ihminen ei useinkaan koe syytä tähän reaktioon samalla tavalla kuin reagoiva itse, ja reagoinnin syy onkin siis ihan reagoijan omassa kehossa. Valitettavasti tällainen reagointi onkin usein ihan väärä reaktio väärässä tilanteessa, sillä se vanha muistijälki, joka aktivoituu, on muodostunut aikaa sitten jossakin ikävässä tilanteessa. Se tämänhetkinen ärsyke, joka “kohtauksen” saa aikaan, voi olla ihan harmiton, asiaankuulumatonkin pikkuseikka. Se vain herättää tämän ikävän muistijäljen syvällä sisällämme, ja se vanha kipeä tunne iskee meihin siinä samassa.

Olen joutunut miettimään paljon näitä juttuja, sillä mm. toinen exäni oli tällainen ”räjähtelijä”, joka sai tolkuttomia adrenaliinikohtauksia ihan ”omista” jutuistaan (ei niistä kukaan muu voinut selkoa saada). Tunnusomaista hänelle olivat juuri mittasuhteiltaan järjettömät raivokohtaukset, vaikka joskus aiheestakin, mutta paljon useammin aivan ilman mitään todellista, ulkopuolisille havaittavaa syytä.

Voin myös vakuuttaa, että sukupuolella ei tämän kanssa ole sinänsä tekemistä, paitsi tietenkin siinä, miten meitä tyttöinä tai poikina kasvatetaan. Poikia kun usein kasvatetaan paljon karskimmiksi ja tunne-elämältään rajatummiksi, kun taas tyttöjen suodaan olla tunteikkaampia ja myös haavoittuvaisempia. Huonot kasvuolosuhteet vaikuttavat kuitenkin poikiin ihan samoin kuin tyttöihin, ja vaikka tiettyjä käyttäytymiseroja varmasti juuri kasvatuksen takia on nähtävissä, tunnevaurioita syntyy pojille siinä missä tytöillekin.

Näin sen olen ymmärtänyt. Muitakin tekijöitä voi asiassa toki olla.

 

Ehkä juuri lapselle voi rakentaa tunnepatoumia, ja usein ajattelemattomasti. Jos tytölle sanoo, että naapurin Tytti osaa käyttäytyä paljon paremmin, niin siemen ongelmiin on kylvetty. Juuri lapsi ei ymmärrä todellisia syitä asioihin. Tytär alkaa ajatella, että olen huonompi vanhempieni silmissä kuin Tytti. Tunteet alkavat patoutua ja kun tytär yrittää epätoivoisesti olla hyvä, niin lopulta räiskästää. Palataan taas armoon ja armollisuuteen. Minulla on lupa olla tunteeni ja minulla on lupa olla vihainen. En usko, että tuneet leimahtavat niin valtavaksi roihuksi, jos niitä ei ole padottu. Tämän selitin ja keksin viestistäsi ihan itse

On muuten erittäin tyypillinen suomalainen kasvatusmenetelmä, syyllistää ja vaientaa.

 

Keskustelussa nainen kuuntelee tarkalla korvalla ja ne pienet asiat, joilla mies ei välttämättä tarkoita mitään, mutta joiden merkitys kasvaakin sitten suuriin mittakaavoihin, ovat niitä sytytyslankoja. Miehet on tottuneet käsittelemään asioita yksinkertaisemmin, metsä on metsää ja puut on puita, oliko siellä katajakin?

Juuri niin. Mies on tekniikan ihmelapsi, joka näkee ratkaisuja ja yksittäisiä ongelmia. Nainen on romantikko, jonka ajatuksissa on tunneilmapiiri ja kokonaisuuden kauneus, siis noin miljoona muuttujaa enemmän kuin miehen maailmassa!

 

Ehkä juuri lapselle voi rakentaa tunnepatoumia, ja usein ajattelemattomasti. Jos tytölle sanoo, että naapurin Tytti osaa käyttäytyä paljon paremmin, niin siemen ongelmiin on kylvetty. Juuri lapsi ei ymmärrä todellisia syitä asioihin. Tytär alkaa ajatella, että olen huonompi vanhempieni silmissä kuin Tytti. Tunteet alkavat patoutua ja kun tytär yrittää epätoivoisesti olla hyvä, niin lopulta räiskästää. Palataan taas armoon ja armollisuuteen. Minulla on lupa olla tunteeni ja minulla on lupa olla vihainen. En usko, että tuneet leimahtavat niin valtavaksi roihuksi, jos niitä ei ole padottu. Tämän selitin ja keksin viestistäsi ihan itse

On muuten erittäin tyypillinen suomalainen kasvatusmenetelmä, syyllistää ja vaientaa.

Juuri lapsena tunteet kalibroituvat, ja lapsen kasvatuksen (kaikki kokemus on kasvatusta) kautta yksilö rakentuu sellaiseksi kuin hän sitten elämänsä läpi on, toimii ja käyttäytyy. Aivan kuten kuvaat, erilaiset kokemuksemme tekevät meidät meiksi. Tietenkin jotkut meistä ovat syntyjään luonnostaan vilkkaampia, toiset jäyhempiä, mutta yhtä kaikki kohtaamamme vastakaiku on se olennainen tekijä tässä prosessissa.

Tunteiden patoutumisella tarkoitetaan kai yleensä pitkään pidäteltyä vihaa, turhautumista tai surua, voimakkaita tunteita, joita jostakin syystä ei ole voinut vapaasti ja terveellä tavalla ilmentää. Luulen, että kuvaamassasi esimerkissä tyttö on joutunut kokemaan näitä kaikkia, kun hänen vanhempansa noin selvästi osoittavat ylenkatsetta tytärtään kohtaan (vaikkeivät tosiaan edes välttämättä tajua sitä tekevänsä).

Jos tämä vähättelevä ilmapiiri on tytön lapsuudenkodissa vallitsevaa, se varmasti jättää häneen ikävät jälkensä. Hänestä voi tietysti tulla sen avulla peräänantamaton taistelija, mutta sisimmässään hänen on varmasti vaikeata osata uskoa olevansa oikeasti hyvä ja arvostettu.

Syyllistäminen ja vaientaminen (suorasta halventamisesta tai vihamielisyydestä puhumattakaan)vaikuttavat samoin kukin omalla tavallaan kasvavan lapsen kehittyvään itsetuntoon ja tunne-elämään. Itsetuntovauriot lienevätkin suomalaisten henkinen kansantauti.

Olisikin tärkeätä alusta alkaen saada lupa kaikille tunteilleen, lupa ilmaista niitä mutta samalla aikuisen kypsyydellä vastaanottaa nämä tunneosoitukset niistä itse vaikuttumatta, ja opettaen sitä kautta peilinä lapsille, että nämä tunteet ovat oikein ja että osaamme niitä hallita.

Tunteiden kätkeminen ja kieltäminen ovat ihan tutkitustikin syynä psykosomaattisiin sairauksiin. Koska tunteet ovat keinomme "nähdä" asiat niiden sisältämän merkitysinformaation kautta, maailmankatsomuskykymme tietenkin myös samalla kärsii, jos joudumme tukahduttamaan tunteitamme.

Ja aivan kuten sanot, jos tunteet ovat saaneet liikkua vapaasti, ja sitä kautta olemme saaneet mahdollisuuden "ottaa ne haltuumme", ei mitään tunnepatoumia ja räiskähtelyjä siksi myöskään tule ilmenemään. Mielen tyyneys ja tunteiden terve hallinta tulee tunteiden sallimisen, ei kieltämisen kautta. Tiukkaan muottiin kasvatetulle on todella hyväksi suoda itselleen armoa, ja jälleen sallia itselleen tunne-elämänsä luontaisen rikkauden.

Se ei tietenkään tarkoita sitä, että saa mennä kirves ojossa naapurin seinästä läpi, jos tekee mieli, vaan nimenomaan sitä, ettei tällaista enää teekään mieli, kun vihankin saa ajoissa ja hallitusti ilmaista rakentavalla tavalla.

P.S. En malta olla sanomatta, että tuo, mitä "Piankalle" kirjoitit voi tietenkin olla totta ainakin noin yleisesti ottaen. Vaikuttaa että meidät ainakin alitajuisesti kasvatetaan tuollaisiin sukupuolimalleihin. Tunnen kuitenkin vähintään yhden miehen, ja parikin naista, jotka ovat kuvattuun verrattuna pikemminkin päin vastoin. Luulenkin, että se on enemmän kasvatuksellinen kuin sukupuolisidonnainen juttu.

Voi myös olla, että tänä päivänä trendi on kääntynyt kohti sukupuolettomuutta, että pojat eivät enää saa olla poikia, eivätkä tytöt tyttöjä, vaan kaikkien pitää sopia jonkinlaiseen "unisex-muottiin". Tässä suhteessa mielestäni tasa-arvo on ymmärretty ihan väärin, ja sukupuoli-identiteetin menettämisen myötä ihminen myös menettää jotakin hyvin olennaista omasta ihmisyydestään.

 

Hänestä voi tietysti tulla sen avulla peräänantamaton taistelija, mutta sisimmässään hänen on varmasti vaikeata osata uskoa olevansa oikeasti hyvä ja arvostettu.

...joku tunnisti itsensä...

 

Niinpä, voisiko ajatella myös niin, että halu ja tahto, kun ne tulevat suoraan sydämestä, ovat niitä aidoinpia tunteita. Toisaalta taas suomalaisten traumat sotineen ja miehityksineen, ovat muovanneet meitä kokonaisena kansakuntana paljon enemmän kuin itse ymmärrämmekään. Ruotsissa on toisin; heidän venymiskykynsä ja pärjäämisensä on ainakin ollut ensiluokkaista tasoa. Jollakin tavalla Suomessa pitäisi pystyä muuttamaan kurssia. Emme saisi siirtää pahaa oloa ja traumoja seuraavalle sukupolvelle. Nyt tarkoitan tunne-elämää perheissä. En varmasti itsekään osaa tehdä sitä oikein, mutta välittäminen, hyväksyminen ja kuunteleminen, voisi olla hyvä aloitus.

Aika monen meistä lähihistoriaan kuuluu sotaveteraani, jonka vuosien trauma vaikutti häneen ihmisenä. Eivät kaikki veteraanit olleet raunioita, mutta valtava rakennusurakka oli heille varmaan hyvää terapiaa, mutta silti jälkiä jäi, kunnia heille.

 

Emme saisi siirtää pahaa oloa ja traumoja seuraavalle sukupolvelle. ...välittäminen, hyväksyminen ja kuunteleminen, voisi olla hyvä aloitus.

Tuo oli niin tärkeä toteamus, että halusin sen oikein kehystää.

Ihmiskuntaa riivaa "pahan kierre", "periytyvä synti" eli "perisynti" (uskonnoll.), siinä määrin, että moni meistä on taipuvainen näkemään ihmisen jotenkin synnynnäisesti pahana olentona. Mutta tarkemmin asiaa tarkastellessaan huomaa, että syntyvä lapsi ei ole mitenkään paha. Oikeutetusti vaativainen, muttei mitenkään paha. Kukaan meistä ei ole ollut paha syntyessään.

Pahuus "saastuttaa" ihmisen kokemusten kautta, eli juuri näin kuten kehystyksessä kirjoitit. Siirrämme pahan olon jälkeläisillemme henkisenä "perintönä", kohtelun kautta. Se ei siirry geneettisesti.

Siksi meillä on valta ja vastuu ottaa paha olomme haltuumme, ja lopettaa sen eteenpäin levittäminen. Paha olo ei vähene sitä ympäriinsä levittämällä, päin vastoin se lisääntyy entuudestaan.

Ainoastaan pahan olon syyn ymmärtäminen ja siihen itse vaikuttaminen (itsehoito, koulutus, terapia...) lopettaa pahan olon ja sitä kautta pahan käyttäytymisen. Pahuus on tarkoituksellista kärsimyksen ja tuhon aiheuttamista. Tarkoituksellinen on päämäärähakuista. Kun ihminen vaihtaa päämääränsä rakentavaan ja hyvän tekemiseen, pahuus loppuu.

Halu ja tahto ovat monimutkaisempia kokonaisuuksia kuin "pelkkä" tunne. Ne koostuvat monesta eri tunteesta ja sen lisäksi tavoitteiden ja niiden toteuttamisen visiosta. Mutta kyllä, niissä kiteytyy aito sisäinen määrätietoisuus ja itseluottamus. Voisi oikeastaan sanoa, että ilman itseluottamusta ihminen ei kykene kokemaan halua ja tahtoa, ja kehittymätön itsetunto on siksi itsensä toteuttamisen tiellä.

Vasta hiljattain olen itse sisäistänyt, että Suomen väestö todella vielä kärsii sotatraumoista. Kolmanteen polveen ja silleen. Periaatteessa jokaisen suomalaisen lähisukuun kuuluu sodan kokeneita henkilöitä (siitä ei ole ollenkaan niin kauaa!), joten on mahdotonta ajatellakaan, etteivätkö sodan vaikutukset vielä meissä tuntuisi. Sota on jo itsessään ankara trauma, se jättää varmasti kokijaansa jäljen. Ja kuten totesimme, traumamme vaikuttavat perillisiimme. Eikä pelkästään heihin, vaan kaikkiin meidän kanssamme kosketuksissa oleviin kanssaihmisiin. Vaikutamme ympäristöömme jatkuvassa vuorovaikutuksessa.

Traumalla en tarkoita, että kaikilla trauman kokeneilla olisi mainittavia omakohtaisia vaurioita (joskin se selvästi lisää todennäköisyyttä). Mutta kovia kokenut saattaa siitä huolimatta "pärjätä" kokemustensa kanssa juuri muuttumalla itse kovaksi, tunteettomaksi tai muulla tavalla pidättyväiseksi tai ylireagoivaksi. Tämä vaikuttaa vuorostaan hänen jälkeläisiinsä ja ympäristöönsä.

Siksi itsensä tunteminen ja sitä kautta omien ominaisuuksiensa eheyttäminen, mikäli huomaa sen tarpeellisuuden, on ihmiskunnalle ja sen erillisille jäsenille keskeistä elämisen laadun kannalta.

 

Varmaan olet katsonut Prinsessa-elokuvan. Jollakin tapaa meidän ns."terveiden" pitäisi hankkia oikein hyviä peilejä, että näkisimme itsemme. Tämä kauhutarina toistuu pitkin yhteiskuntaa. Mikähän idea siinäkin on, että ne narsistisimmat ja öykkärimaisimmat tyypit ovat sellaisessa asemassa, että voivat vaikuttaa muiden elämään ja olosuhteisiin juuri niin negatiivisesti, kuin he tekevätkin.

Tänään on Äitienpäivä , onnea kaikille äideille, maailma olisi paljon parempi paikka, jos äidinrakkaudella olisi enemmän voimaa ja vaikutusvaltaa.

 

Huomaatteko itse, kuinka huvittavia te olette, kun kilpaa kehutte toistenne simppeleitä mielipiteitä?

 

Varmaan olet katsonut Prinsessa-elokuvan. Jollakin tapaa meidän ns."terveiden" pitäisi hankkia oikein hyviä peilejä, että näkisimme itsemme. Tämä kauhutarina toistuu pitkin yhteiskuntaa. Mikähän idea siinäkin on, että ne narsistisimmat ja öykkärimaisimmat tyypit ovat sellaisessa asemassa, että voivat vaikuttaa muiden elämään ja olosuhteisiin juuri niin negatiivisesti, kuin he tekevätkin.

Tänään on Äitienpäivä , onnea kaikille äideille, maailma olisi paljon parempi paikka, jos äidinrakkaudella olisi enemmän voimaa ja vaikutusvaltaa.

Prinsessa (spoilerivaroitus!) on hieno kuvaus psykiatrian kasvukivuista, jotka yhä vielä jatkuvat, insuliini- ja sähköshokkien kautta lobotomiaan ja vielä käytössä olevaan "kemialliseen pakkopaitaan", kaikki ahdistuksessaan tuskailevien oireiden eliminointiin, mutta ahdistuksen todellisen syyn ja ihmisen henkilökohtaisen olemuksen täysin sivuuttaen. Oireet puudutetaan, ahdistus jää, eikä oikea paraneminen ehkä koskaan saa sijaa laitosten uumenissa, jonne "ongelmaihmiset" vaiennetaan ja piilotetaan.

Samalla Prinsessa osoittaa, kuinka ihmisen itsensä huomioimalla, todellisen sisäisen tunnetilansa kohtaamalla, itseltään hukassa oleva ihminen saa mahdollisuuden tarttua uudelleen kiinni kesken jääneeseen omakuvansa rakentamiseen. Liian kipeitä asioita kantava ei tosin kestä itsensä kohtaamista ilman turvallista suojaa ympärillään, mikä surullisesti käy esille elokuvan traagisen herttaisissa sivuosissa, mutta Prinsessan käsitys sisäisestä kivusta, joka voi muuttua "lapamadoksi", käsiteltäväksi, ihmisestä itsestään erilliseksi hahmoksi, on terapeuttisesti oivallinen. Paha ei ole ihminen itsessään, vaan hän on joutunut sen kantajaksi.

Heikot sortuvat elon tiellä, mutta ei siksi, että ovat heikkoja, vaan siksi, että he eivät saa sitä inhimillistä huomiota josta he ovat jo alkujaan jääneet paitsi. Heidän heikkoutensa ei ole synnynnäistä, vaan olosuhteiden luomaa. Sieltä on pienen ihmisen paha itsekseen nousta, siihen tarvitaan tukea, ymmärrystä ja välittämistä. Suurin ongelma on siinä, että nämä olosuhteet luovat juuri ne, joiden tehtävänä olisi tukea, ymmärtää ja välittää.

Kun näiden olosuhteiden tulos alkaa olla selvillä, kun ihminen alkaa oireilla pahaa oloaan, nostetaan kädet pystyyn ja joudutaan kutsumaan ulkoinen apu paikalle. Totta kai mielisairaanhoito, sosiaali-instanssit ja muut huoltojoukot varmasti tekevät vilpittömästi parhaansa, mutta vaikea heidän on olla korvaamassa sitä suurta ihmisyyden puutosta, joka oireilevissa ihmisissä niin voimallisesti tulee esille. Kuten ei koulussakaan suurten luokkakokojen takia enää erillistä ihmistä nähdä massasta, ei myöskään mielenterveyden hoidossa ole helppoa pureutua jokaisen oireilevan omaan yksilölliseen hätään - varsinkaan, jos oireilija jo on tilassa, jossa häneen ei voida luoda henkilökohtaista yhteyttä.

"Öykkärit ja narsistit" ovat myös oman pahan olonsa ilmi tuojia, mutta he tekevät sen tavalla, joka nostaa heidät ympäristöönsä nähden voimallisesti näkyviin. Hekin ovat "pahan kasvatteja", mutta he eivät ole lannistuneet ja nujertuneet, vaan katkerassa itsepyhityksen tilassaan omavoimaisia elintilan valloittajia. Heidän "lapamatonsa" on heille voimaa antava lohikäärme, jonka ominaisuudessa he kääntyvät halveksimaansa maailmaa vastaan. Heidän tilansa suorastaan vaatii heitä ottamaan paikan niin korkealta yhteiskunnan portaikolta kuin vain ikinä saavat, elleivät siiten tyydy pienemmän nurkkakunnan, kaupunginosan, lähijengin tai vaikkapa perheensä keisariksi. Valta ja kontrolli on heidän sisäisen kohtaamattoman ahdistuksensa parasta puudutusainetta.

 

Prinsessa (spoilerivaroitus!) on hieno kuvaus psykiatrian kasvukivuista, jotka yhä vielä jatkuvat, insuliini- ja sähköshokkien kautta lobotomiaan ja vielä käytössä olevaan "kemialliseen pakkopaitaan", kaikki ahdistuksessaan tuskailevien oireiden eliminointiin, mutta ahdistuksen todellisen syyn ja ihmisen henkilökohtaisen olemuksen täysin sivuuttaen. Oireet puudutetaan, ahdistus jää, eikä oikea paraneminen ehkä koskaan saa sijaa laitosten uumenissa, jonne "ongelmaihmiset" vaiennetaan ja piilotetaan.

Samalla Prinsessa osoittaa, kuinka ihmisen itsensä huomioimalla, todellisen sisäisen tunnetilansa kohtaamalla, itseltään hukassa oleva ihminen saa mahdollisuuden tarttua uudelleen kiinni kesken jääneeseen omakuvansa rakentamiseen. Liian kipeitä asioita kantava ei tosin kestä itsensä kohtaamista ilman turvallista suojaa ympärillään, mikä surullisesti käy esille elokuvan traagisen herttaisissa sivuosissa, mutta Prinsessan käsitys sisäisestä kivusta, joka voi muuttua "lapamadoksi", käsiteltäväksi, ihmisestä itsestään erilliseksi hahmoksi, on terapeuttisesti oivallinen. Paha ei ole ihminen itsessään, vaan hän on joutunut sen kantajaksi.

Heikot sortuvat elon tiellä, mutta ei siksi, että ovat heikkoja, vaan siksi, että he eivät saa sitä inhimillistä huomiota josta he ovat jo alkujaan jääneet paitsi. Heidän heikkoutensa ei ole synnynnäistä, vaan olosuhteiden luomaa. Sieltä on pienen ihmisen paha itsekseen nousta, siihen tarvitaan tukea, ymmärrystä ja välittämistä. Suurin ongelma on siinä, että nämä olosuhteet luovat juuri ne, joiden tehtävänä olisi tukea, ymmärtää ja välittää.

Kun näiden olosuhteiden tulos alkaa olla selvillä, kun ihminen alkaa oireilla pahaa oloaan, nostetaan kädet pystyyn ja joudutaan kutsumaan ulkoinen apu paikalle. Totta kai mielisairaanhoito, sosiaali-instanssit ja muut huoltojoukot varmasti tekevät vilpittömästi parhaansa, mutta vaikea heidän on olla korvaamassa sitä suurta ihmisyyden puutosta, joka oireilevissa ihmisissä niin voimallisesti tulee esille. Kuten ei koulussakaan suurten luokkakokojen takia enää erillistä ihmistä nähdä massasta, ei myöskään mielenterveyden hoidossa ole helppoa pureutua jokaisen oireilevan omaan yksilölliseen hätään - varsinkaan, jos oireilija jo on tilassa, jossa häneen ei voida luoda henkilökohtaista yhteyttä.

"Öykkärit ja narsistit" ovat myös oman pahan olonsa ilmi tuojia, mutta he tekevät sen tavalla, joka nostaa heidät ympäristöönsä nähden voimallisesti näkyviin. Hekin ovat "pahan kasvatteja", mutta he eivät ole lannistuneet ja nujertuneet, vaan katkerassa itsepyhityksen tilassaan omavoimaisia elintilan valloittajia. Heidän "lapamatonsa" on heille voimaa antava lohikäärme, jonka ominaisuudessa he kääntyvät halveksimaansa maailmaa vastaan. Heidän tilansa suorastaan vaatii heitä ottamaan paikan niin korkealta yhteiskunnan portaikolta kuin vain ikinä saavat, elleivät siiten tyydy pienemmän nurkkakunnan, kaupunginosan, lähijengin tai vaikkapa perheensä keisariksi. Valta ja kontrolli on heidän sisäisen kohtaamattoman ahdistuksensa parasta puudutusainetta.

Kiitos.

"Heikot sortuvat elon tiellä, mutta ei siksi, että ovat heikkoja, vaan siksi, että he eivät saa sitä inhimillistä huomiota josta he ovat jo alkujaan jääneet paitsi. Heidän heikkoutensa ei ole synnynnäistä, vaan olosuhteiden luomaa. Sieltä on pienen ihmisen paha itsekseen nousta, siihen tarvitaan tukea, ymmärrystä ja välittämistä. Suurin ongelma on siinä, että nämä olosuhteet luovat juuri ne, joiden tehtävänä olisi tukea, ymmärtää ja välittää."

Nostin tuon kohdan esille, koska tuo on juuri asia, josta meillä kymmenet tuhannet nuoret parikymppiset kärsivät. Ovat vailla työtä ja kunnianarvoista tulevaisuutta. Kunpa heillä olisi viisaita ihmisiä ympärillään, rakentamassa heitä ja opettamassa heille työntekoa ja säännönmukaista elämää.

Nyt en ehdi enenpään.

 

Oletko miettinyt, miten eri horoskooppimerkit tulevat toimeen keskenään? Entä millainen on romanttinen suhde eri horoskooppimerkkien välillä? Ellien testi kertoo!

Horoskooppimerkkien yhteensopivuus ? Testaa, ovatko tähdet rakkautenne puolella! ? Ellit.fi

Olisin tehnyt testin, mutta maku meni kun huomasin, että jotkut ovat omineet ketjun itselleen heti alusta alkaen. Aihekin muuttui itsekeskeiseksi, narsistisiksi höpinöiksi

 

Entä sitoutumiskammo. Aika moni varmaan tunnistaa olotilan, jossa parisuhde alkaa ahdistaa. Mistä se voi johtua? Miksi joku ihminen voi aiheuttaa ahdistusreaktion, vaikka itse tuntisi toimivansa oikein ja korrektisti. Alkaa ottamaan siis aivoon, ärsyttää.

Olen sitä mieltä, että on olemassa ihminen, joka ei ala ärsyttämään parisuhteessa?