A
AkateeminenMamma
Vieras
Johan tämä mies, joka tässä maidolla juuri roikkuu on ylihuomenna viikon vanha mutta vasta nyt pääsen raportoimaan, että hän ei piinannut äitiään rv40+2 pidempään 
Su-ma yönä oltiin kolmen aikaan sairaalassa ja kaikki sujui mainiosti ja supistukset olivat minusta varsin siedettäviä verrattuna esikoisen synnytyksen tipalla tuotettuihin. Silloin, kun lepotauot puuttuivat täysin ja nyt sai aina voimia kerättyä välissä. Ajattelin, että tällä kertaa lienee lopun lähestyessä yhdet paracervikaalit ja ponnistusvaiheen koittaessa pudendus-puudutus ja se on siinä mutta toisin kävi...
Ponnistusvaiheen piti mukamas alkaa (ei ponnistuttanut mainittavasti mutta en ihmetellyt sitä, kun ei esikoisen synnytyksessäkään tarvatta tullut vaan menin ihan kätilön ohjeilla). Minusta tuntui selvästi oudolta, kun aloin ponnistamaan - se ei nimittäin onnistunut. Lihakset eivät vain lähteneet mukaan ja jotenkin tuntui kuin en olisi "osannut" ponnistaa. Yritin selittää tuntemusta kätilölle nimenomaan ihmetellen sitä, että esikoisen kohdalla ponnistaminen oli helppoa, vaikka mitään tarvetta ei ollutkaan. Kommunikaatio ei oikein pelannut ja kätilö ilmeisesti luuli minun vain hermoilevan yltyvien kipujen takia. Yritin myös kysellä, että joskos taas on sama kuin viimeksi, että imukuppia tarvitaam ja pitäisikö pyytää lääkäri katsomaan ja eikö enää ehdi antaa mitään puudutusta lisää, kun kipu vie viimeisetkin ponnistusvoimat (kätilö ei vastannut MITÄÄN puudutus kysymykseen - vasta, kun lääkäri kävi sain tietää, että spinaali voidaan laittaa ja sen otinkin)... Hyvin pitkän ajan päästä kaikkien mahdollisten ponnistusasentojen jälkeen kätilö armollisesti ilmoitti, että "nyt minä alan uskoa sinua" ja kutsui lääkärin arvioimaan tilannetta.
Yhtäkkiä sitten oltiinkin tilanteessa, että lääkäri ilmoittaa, että täytyy harkita, että leikattaisiin. Imukupilla olisi voinut kuulemma yrittää mutta piti sitä liian rajuna vaihtoehtona, kun vauva oli vielä niin ylhäällä.
Sektioon sitten lähdettiin kiireellisenä ja hyvä niin sillä tarjonta oli sitten ollut sellainen, että ei olisi syntynyt alakautta (eli loppuviimeksi olisi jouduttu hätäsektioon, jos ei olisi päätetty aiemmin lähteä) ja sekundäärisenä diagnoosina vielä kohtulihaksen väsyminen tehottomista supistuksista ja turhista ponnistusyrityksistä.
Hurjasti rääkyen maailmaan putkahti massustani "yläteitse" siis 4200g ja 53cm täyttä miestä!
Koko oli pienoinen järkytys alle kolmikiloisen esikoisen jälkeen
Ihanaa olla nelihenkinen perhe :heart: :heart: :heart: :heart:
Ja sektiohaavakin paranee hyvää vauhtia
Su-ma yönä oltiin kolmen aikaan sairaalassa ja kaikki sujui mainiosti ja supistukset olivat minusta varsin siedettäviä verrattuna esikoisen synnytyksen tipalla tuotettuihin. Silloin, kun lepotauot puuttuivat täysin ja nyt sai aina voimia kerättyä välissä. Ajattelin, että tällä kertaa lienee lopun lähestyessä yhdet paracervikaalit ja ponnistusvaiheen koittaessa pudendus-puudutus ja se on siinä mutta toisin kävi...
Ponnistusvaiheen piti mukamas alkaa (ei ponnistuttanut mainittavasti mutta en ihmetellyt sitä, kun ei esikoisen synnytyksessäkään tarvatta tullut vaan menin ihan kätilön ohjeilla). Minusta tuntui selvästi oudolta, kun aloin ponnistamaan - se ei nimittäin onnistunut. Lihakset eivät vain lähteneet mukaan ja jotenkin tuntui kuin en olisi "osannut" ponnistaa. Yritin selittää tuntemusta kätilölle nimenomaan ihmetellen sitä, että esikoisen kohdalla ponnistaminen oli helppoa, vaikka mitään tarvetta ei ollutkaan. Kommunikaatio ei oikein pelannut ja kätilö ilmeisesti luuli minun vain hermoilevan yltyvien kipujen takia. Yritin myös kysellä, että joskos taas on sama kuin viimeksi, että imukuppia tarvitaam ja pitäisikö pyytää lääkäri katsomaan ja eikö enää ehdi antaa mitään puudutusta lisää, kun kipu vie viimeisetkin ponnistusvoimat (kätilö ei vastannut MITÄÄN puudutus kysymykseen - vasta, kun lääkäri kävi sain tietää, että spinaali voidaan laittaa ja sen otinkin)... Hyvin pitkän ajan päästä kaikkien mahdollisten ponnistusasentojen jälkeen kätilö armollisesti ilmoitti, että "nyt minä alan uskoa sinua" ja kutsui lääkärin arvioimaan tilannetta.
Yhtäkkiä sitten oltiinkin tilanteessa, että lääkäri ilmoittaa, että täytyy harkita, että leikattaisiin. Imukupilla olisi voinut kuulemma yrittää mutta piti sitä liian rajuna vaihtoehtona, kun vauva oli vielä niin ylhäällä.
Sektioon sitten lähdettiin kiireellisenä ja hyvä niin sillä tarjonta oli sitten ollut sellainen, että ei olisi syntynyt alakautta (eli loppuviimeksi olisi jouduttu hätäsektioon, jos ei olisi päätetty aiemmin lähteä) ja sekundäärisenä diagnoosina vielä kohtulihaksen väsyminen tehottomista supistuksista ja turhista ponnistusyrityksistä.
Hurjasti rääkyen maailmaan putkahti massustani "yläteitse" siis 4200g ja 53cm täyttä miestä!
Koko oli pienoinen järkytys alle kolmikiloisen esikoisen jälkeen
Ihanaa olla nelihenkinen perhe :heart: :heart: :heart: :heart:
Ja sektiohaavakin paranee hyvää vauhtia
