Hae Anna.fi-sivustolta

Huoli lapsesta, lapsella Hojks jo, mitä sitten....?

Viestiketju osiossa 'Erityislapset' , käynnistäjänä Äiti 77, 07.01.2010.

  1. Äiti 77 Vierailija

    Tausta on se, että poikani on 6v eskarilainen. Olen saanut ahdistumiseen asti päiväkotivuosien aikana palautetta siitä, että poika on liian vilkas. Kuitenkin aina on painotettu, ettei kyse ole tarkkaavaisuus/ylivilkkaushäiriöstä, koska poika on motorisilta kyvyiltään niin taitava. Poika on myös hyvin älykäs (vaikka äitinä tätä kirjoitan, kuvailen häntä nyt mahd. objektiivisesti). Hän ei lue vielä, kiinnostus numeroihin ja kirjaimiin on koko ajan lisääntynyt ja hän harjoittelee niiden käyttöä päivittäin itsenäisesti ja oma-aloitteisesti. Älykkyys, jota välillä hämmästyn on mm. huomiot ympäröivästä maailmasta, hän saattaa sanoja hyvinkin aikuismaisella huumorilla höystettyjä kommentteja. Toisaalta tarhassa sitten kaikki "kakka ja pissa-rallatukset" ovat poikien kanssa nitä hauskimpia juttuja...Ja siitä tulee palautetta. Huomiota hän myös on kerännyt reippaalla kiroilulla jo 2v, koska hän on oppinut aikaisin puhumaan.

    Pojallani on hyvä muisti ja tuntuu muistavan asioita ainakin 1v asti. Hän on elänyt vauvasta asti isän ja äidin luona siten, että poika käy isällään joka toinen viikonloppu. Isä on ollut alusta asti "hankala" minua kohtaan, syyttänyt erosta ja minä en häntä ole oikein käsittänyt. Hän on aiheuttanut minulle paljon vaikeuksia, mm. tehnyt ilmoituksen lastensuojeluun väkivaltaisuudestani (mikä ei ikinä pitäisi paikkaansa!) tarhassa oli puhunut, että lyön lastani. Myös poikani oli sen sanonut ääneen tarhassa! Koskaan, en millään tavalla ole poikaani lyönyt/satuttanut, hän on minulle maailman tärkein asia. Kuitenkin odotin 6kk, kun pääsin/jouduin asiasta kuultavaksi, minut todettiin "hyväksi äidiksi" vaikka siltä ei tuntunut/tunnu ja elämä jatkui normaaliin rataan. Apua mihinkään en saanut, toisaalta en ole sitä hakenut, koska en tiedä, mihin tarvitsen apua ja mikä on normaalia? Poikani on ainoa lapsi. Olen uusissa naimisissa ja meillä perheessä ei asu toisia lapsia. Mieheni pitää poikaani kuin omaansa, heidän suhteensa on selvästi tehnyt pojalleni hyvää.

    Olen pahoillani, että teksti hyppii asiasta toiseen. Poikani "ei kuuntele" ohjeita, hän toivoo usein, että äiti tekisi kaiken. Ymmärrän, että osa hänen käytöksestään on huomionkin kerjuuta, mutta hän on tosiaan ainoa lapsi, joten ei kyllä jää huomiotta. Kun hänellä on mielekästä tekemistä, esim. piirtäminen, leluilla leikkiminen, pelaaminen, jne. hän tekee sitä tiiviisti keskittyneenä. Hän kuitenkin riehuu mielellään, eikä tottele, jos ei halua. Hän on jatkuvasti äänessä: puhuu leikkiessään, laulaa, höpöttää ja pöpöttää, muistikapasiteetti on uskomaton! Hän muistaa ensi kuulemalta laulut ja laulaa niitä, lasten leffojen lausahdukset jne. Hänen on äärettömän vaikea keskittyä syömiseen. Hän on huono syömään, tosin herkut kelpaisivat. Hän osaa totella, siivota, pukea ja syödä: tehdä kaiken itse! Niin halutessaan...Ja näitä hyväntuulenpäiviä, on nykyään harvoin...Toki hän on kuin aurinko aina:), sosiaalinen ja iloinen, mutta hän ei vain tahdo/viitsi. Tarhassa hän on tykännyt käydä alusta asti, odottaa kavereiden näkemistä ja hänellä on tarhassa useita ystäviä. Mutta kotipihalle hän ei suostu menemään, ei edes katsomaan onko siellä muitakin lapsia (olemme muuttaneet viime keväänä). En voisi kuvitellakaan, että hän osaisi jo ensi vuonna kävellä itsenäisesti kouluun, kun hän ei pihalle suostu menemään yksin!

    Tarhassa tehtiin jo viime vuonna hojks, koska poikani on niin vilkas. Olen itsekin ollut "villi" lapsi, mutta silloin se olikin sitä. Lapset on sellaisia jne. Nyt joka toinen päivä tuntuu, että normaali poika tuo on, kiltti niin halutessaan;) ja joka toinen päivä olen vihainen "järjestelmälle", joka leimaa villin poikani, mutta silti ainoa apu on hojks. Nyt keväällä ovat tulossa koulukypsyystestit, jotka tiedän poikani läpäisevän hyvin, mikäli jaksaa sen verran keskittyä. Minua painaa jatkuva syyllisyys siitä, että olen huono äiti. Miksi minä joka tutuistuin koko raskausaikani kaiken näköisiin imettämisiin, ruokavalioihin, kestovaippoihin jne. en onnistu nyt?? Mitä minun pitää onnistua edes?

    Kiitos kun jaksoit lukea, toivon saavani jonkinlaisia kommentteja asiaan...
     
  2. Vilkastuksen äitee Vierailija

    Sinähän kirjoitat minun lapsestani!

    Täytyy kyllä sanoa, että pari vuotta on tuonut tiettyä rauhallisuutta. Vallatonta käytöstä on yhä, mutta... No, me käytiin perheneuvolassakin ja lapselle on varmaankin ollut apua sellaisesta, missä opeteltiin tunnistamaan tunteita. Ja lapsi on ainoa perheessä, jolla on virallisesti 'terveen paperit' :p

    Itse olen tunteiden suhteen 'hautoja' joten minua ihastuttaa (ja hämmentää) se, miten poika hyvin mutkattomasti ilmaisee, mitä päässä liikkuu. Täytyy ottaa oppia...

    Poika loistaa sillä, että muistaa ihmisten nimet (se on kuin amerikkalainen myyntimies, moikkaa nimeltä bussikuskit, kaverit ja kaupan kassat) keksii vitsejä (sillä on mun huumori, isänsä ei aina ymmärrä) mutta joku siivoaminen, pukeminen tai läksyjen teko ei olekaan sitten niin helppoa.

    Sinulle sanoisin, että joissain kulttuureissa seitsemänvuotias otetaan miesten joukkoon. Suomessa seitsenvuotiaalle on annettu puukko. Pieni poikasi olemaan jo aika iso - muttei kuitenkaan ole sitä vielä. Olisiko sinulla antaa hänelle jotain 'miesten töitä' omalle vastuualueelleen? Meillä poika osaa jo suvereenisti hoitaa digiboksia ja äitinä kiittelen häntä (täytyy kyllä sanoa, että esitän joidenkin asioiden olevan hiukan vaikeampia mitä ne ovat)

    Ole kiitollinen, ettei lapsesi ole 'kiltti ja helppo'. Pienestä pitäen kiltti ja mukautuva ihminen tarvitsee sitten isompana ison kasvuprosessin jotta saa sen mitä haluaa. En tarkoita sitä, että kasvatuksen johtotähtenä pitäisi olla heti-mulle-kaikki-tänne vaikka kyynärpäätaktiikalla, vaan sitä että pystyy toimimaan niin kuten on oikein, tallomatta muita tai katkeroitumatta koska ei koskaan saa mitään.
     
  3. Äiti 77 Vierailija

    Kiitos mukavasta vastauksestasi! Poika on tosiaan ollut kiltti ja "helppo" vauva. Minä olen aina saanut nukkua yöni rauhassa ja aamut. Hän on soputuvainen ja olen aina voinut "luottaa" hänen käytökseensä silloin, kun esim. pitäisi olla jonkun rippijuhlissa aikuisestakin pitkältä tuntuva aika hiljaa. Mutta nykyään tuntuu, että hermot menee (ei ne sen kummemmin mene, kuin että tekisi mieli välillä vaan lukittautua vessaan itkemään yksin;) helpommin, kuin poika koettelee rajojaan. Tarhankin palaute on jotenkin minusta aina niin neegatiivista, että tuntuu, että on vatsa ihan sekaisin, kun haen lastani ja pelkään, että mitä nyt taas. Poikani on joutunut kirjoittamaan jopa anteeksipyyntö-kirjeen toiselle lapselle, kun tönäisi tätä liukumäessä. Normaali asian selvittely tarhassa ei riittänyt. Koin tästä itse epäoikeudenmukaisuutta, koska pojallani on poskessa ikuinen arpi, kun hän 3v joutui isomman pojan käsittelyyn. Kukaan ei pyytänyt anteeksi. Lapsi itse muistaa tapauksen. Isänsä sanoo, että "lyö takaisin", joka on minusta tosi typerää. Onneksi poika ei ole aggressiivinen tai saa kiukkukohtauksia.

    Välillä olen miettinyt kun poikani ei itke. Hän ei ole valehtelematta koskaan itkenyt vauvanakaan! Olen ajatellut, että hän on ollut niin tyytyväinen lapsi, että olen onnistunut vastaamaan viesteihin ennen kun isoa itkua tarvitaan. Näen kyllä hänestä harmin, kyynelkin saattaa tirahtaa, mutta ei varsinaista itkua. Hän ei halua lohdutusta silloin. Yleensä hän jonkun harmin jälkeen kapuaa syliin. Hän on edelleen (mikä on minusta ihanaa) hyvin läheisyyden kaipuinen, tulee syliin, silittää ja halaa ja sanoo ihan suvereenisti ohimennenkin, että "äiti on maailman ihanin/kaunein jne:)" Tai että rakastaa äitiä. Sillä tavalla meillä kyllä ilmaistaan tunteita. Itse sanon jatkuvasti, että rakastan häntä ja suukottelen häntä. Poika nukkuu pääosan edelleen yöstä minun ja mieheni vieressä ja en ole sitä osannut pitää mitenkään poikkeavana.

    Hän on niin pieni lapsi edelleen, mutta tämä maailma vaatii jo niin paljon! Pitää osata olla ja tehdä. Ja minua pelottaa, että lapselle käy jotain, kun koulut alkaa ja pitäisi alkaa itsenäisesti suoriutumaan kaiken keskellä. Minä en ole ylisuojelevainen äiti, päinvastoin olen alusta asti koittanut kannustaa itsenäisyyteen, mutta väkisin en halua asioita toteuttaa.

    Perheneuvolassa olen käynyt ilman poikaani kahteen eri kertaan, ensin kävin lapsen isän kanssa, kun olimme n. 8v sitten naimisissa, silloin ei tietysti poikaa vielä ollut. Mutta minusta tuntui, että en saanut apua. Toisen kerran kävin lastenvalvojan suosituksesta, koska poika jatkuvasti ilmoitti, ettei halua mennä isälleen, ja syyksi sanoi vain, että isä on niin tyhmä. Yritin puhua isän kanssa, joka asiasta vain suuttui...Silloinkaan en saanut mitään apua, koska perheneuvolan työntekijä otti yhteyttä (luvallani) isään, joka ei suostunut tulemaan paikalle, koska sanoi, ettei perheneuvolaa tarvita, kun emme ole enää perhettä. Tapaamiskerrat jäivät siihen. Lastensuojelu, johon isä oli minut ilmoittanut, ei myöskääm tarjonnut apua, kun puhuin samaa asiaa. Nämä ongelmat, joita vanhempien välillä on eivät mielestäni heijastu poikaani. Olen alusta asti sanonut, että isä rakastaa sinua ja isällä on sinua ikävä. Olen varjellut asiaa, että lapsellani olisi kaikesta huolimatta hyvä mennä isälleen, minä kuitenkin luotan ettei isäkään minusta pojalle puhu varmaankaan oikeastaan mitään. Nykyään tämä tilanne on mielestäni helpottanut ja lapsi menee isälleen ilman turhia ongelmia.

    Mutta kyllä silti se vilkkaus kaihertaa. Ja tarhan huoli...Ei kai he turhaan hojksia tee? En tiedä onko poikani ainoa erityislapsi ryhmässä. Aina vaan tuntuu, kun jotain sattuu ja tapahtuu, niin poikani on taas sitä ja taas tätä. Ja perään, että onhan se niin suloinen poika kuitenkin...Nii-in sen minä tiedän, mutta se ei asiaa auta.
     
  4. Vilkastuksen äitee Vierailija

    Meilläkin oli pitkä taival siellä perheneuvolassa... mies (isä) ei suostu uskomaan, että olisi ollut muuta kuin ajanhukkaa, mutta itse näin kyllä tiettyjen asioiden kehittyvän.

    Ainakin sen, että me ei kumpikaan tykätty siitä terapiatädistä, mies vielä vähemmän, joten siinäpä yhteinen vihollinen eli yhdistävä tekijä. Siis työntäänhän se teki ja kai sen oli pakko kysellä onko miehessä tiettyjä piirteitä joista hänet tunnistaisi hyväksikäyttäjäksi...

    Joo, takas asiaan. Tuon ikäisellä voi olla valtava tarve olla MIES. Vaikka sitä vastuuta lapselle lykkäisikin, niin pitää vetää se raja parisuhteen ja vanhemmuuden välille. Te olette yksikkö, oma perheenne, mutta lapsi tekee siinä oman osuutensa.

    Tarpeettomuus on kalvavaa. Ja hämmennys siitä, että rakkaus ei riitä pitämään ihmisiä yhdessä.

    Joskus tuon ikäiselle voi jo puhua kuin aikuiselle - käyttäen lapsen sanoja. Ainakin siitä, että elämä on joskus epäreilua, aina ei saa anteeksipyyntöä johon on oikeutettu. Se ei silti tarkoita, etteikö itse pitäisi toimia oikein.

    Oma kokemus epätasa-arvosta: koulun pihalla pojat eivät saa halailla ja suukotella tyttöjä. Tyttöjen pusuhippa taas on jotenkin herttaista. Olen tietty ihan vanhakantainen muutenkin, kun pienet pojat kasvaa naisten ympäröiminä... Keskustelu ja ymmärtäminen ovat hyviä asioita, mutta kun joku joskus näyttäisi, että suomalainen mies lähtee hakkaamaan halkoja ja miettii samalla asioita.

    Maailma on kova paikka. Joskus tulee mieleen, että jos kaiken tämän olisin tiennyt, niin paljolta olisi välttynyt... elelisi vaan yksikseen ja ajattelisi tietävänsä kaiken lastenkasvatuksesta. Näin sanoo järki. Sydän sanoo, että ihan sama kuinka moneen palaan sisin revitään, päivääkään en vaihtaisi.
     
  5. vähän realismia Vierailija

    Maailma on kova paikka, senhän jo myönsit itsekin.
    Lasta ei helpota maailmalle lähdössä se, että on saanut itse päättää asioista, mennekö ulos, huvittaako syödä jne.
    Pumpulista kun ponnistaa, ei kovin korkealle pääse. Helpompaa on niillä lapsilla, joilta on vaadittu asioita jo pienestä pitäen, sillä maailmakin vaatii.

    Omaa lasta on helppo sanoa älykkääksi, kunei ole niitä vertailukohtia mitä tuon ikäinen yleensä osaa tai mistä on kiinnostunut. Älykäs lukee kolmevuotiana, jos kirjaimet ovat älykkyyden mitta. Kaksivuotias voi olla niin kiinnostunut kirjaimista omaehtoisesti että osaa aakkoset, vaikkei häntä ole siihen opetettu.
    Älykkyys koostuu monesta asiasta, myös tunneälyllä on merkitystä ja sosiaalisilla taidoilla. Ne testataan koulusoveltuvuustesteissä.

    On kuitenkin positiivinen asia, että omat vanhemmat pitävät lastaan älykkäänä, fiksuna ja osaavana. Lapsi peilaa itseään vanhmpiensa kautta, uskoo olevansa sitä mitä hänen kerrotaan olevan. Tätä kannattaa hyödyntää jos lapsi toimii epätoivotulla tavalla: kertoo laspen toimivan oikein aina kun on vähänkin aihetta, pitää lasta sellaisena kuin toivoisi hänen olevan. Ja kertoo sen lapselle.
     
  6. Äiti77 Vierailija


    En ole äiti, joka pitää lastaan pumpulissa, en tosiaan. Liian kova ei lapselle kuitenkaan pidä mielestäni olla, ei voi pakottaa itkevää lasta pihalle ja ovi kiinni. Ongelma on silloin jossain muussa kuin siinä, ettenkö vaatisi tarpeeksi. Mielestäni poikani saa päättää asioissa/keskustella asioista, joihin hän on iältään kykenevä. Esim. otetaanko leluja 1 vai 2 tarhaan. Vai ollenkaan.

    Niin, omaa lastaan on helppo sanoa älykkääksi, ja parhaaksi:), eikö sen pidä niin ollakin? En kirjoituksestasi oikein ymmärtänyt kuitenkaan sen enempää, kuin että lapselta pitää vaatia vaatimalla, niin kyllä se siitä? Jos asiat ovat kiinni siitä, niin eiköhän näitä kepillä kasvatettuja lapsia ole jo ihan tarpeeksi. Uskon rakkaudella kasvattamiseen ja rakkauteen kuuluvat tottakai rajat.

    Kiitos kuitenkin kirjoituksestasi, haluan todella miettiä missä on vika ja onko vikaa. Nyt viikonlopun jälkeen taas ensimmäinen tarhapäivä, niin vaihteeksi taas odottaa mitä nyt taas.
     
  7. toilaalta Vierailija

    Meilläpäin on selkeä ohjeistus että päiväkotiin ei viedä omia leluja kuin lelupäivänä ja silloinkin vain yksi. Tätä noudatetaan, eikä lapsi saa päättää ohi päiväkodin henkilökunnan sääntöjen.

    ps. Sikainfluenssan pahimpana aikana (ja nyt) ei omia leluja saa viedä ollenkaan.
     
  8. vaativa Vierailija

    Kepillä kasvatus ei ole sama asia kuin se, että lapselta vaaditaan. Vaatimisen myötä lapsi saa onnistumisen kokemuksia kun hän yritettyään todella onnistuu. Jos pääsee liian helpolla, saa lapsi vaikutelman jo asenteesta ettei hänen kykyihinsä edes luoteta = ei osaa eikä opi.

    Vaatimukset pitää vain asettaa nin että lapsen on mahdollista onnistua. Ei helpolla, mutta itse yrittäen.

    mutta, mutta... rakkaudeksi sanotaan pumpuliakin.. Sen kun vain voisi pitää koko lapsen loppuelämän, niin eihän siinä mitään.
     
  9. vanhemmuudesta Vierailija

    Heh. Voisiko olla vaihtoehto ettei itkevää lasta pakoiteta pihalle yksin, vaan mennään mukaan? Tarvitseeko kuusivuotiaan vielä yksin pihalla ollakaan? Kaverit eivät korvaa vanhemmuutta, eivät vielä teineinäkään.
     
  10. Äiti 77 Vierailija


    Kiitos vatauksista! Tuo oli minulta karrikoitu esimerkki, toki lapseni kanssa pihalla olenkin, eihän tämä asia mikään joko tai ole. Mutta lähinnä huoli siitä, että asumme turvallisessa pihapiirissä, missä on muitakin lapsia ja ainakin kavereideni lapset sujuvasti ovat omilla pihoillaan leikkimässä. Mutta tämä ei tietysti mikään kynnyskysymys olekaan. Minunkin mielestäni 6v on pieni olemaan yksin ulkona. Ehkä näiden kirjoitusteni tarkoitus nimenomaan onkin kysyä, että mikä on "normaalia" ja mikä ei. Ja lapselle kun kuitenkin se hojks on tehty, eli huolissaan ollaan vilkkaudesta. Voisiko olla niin, että se on tavallaan vain yksi piirre, eikä siiuhen liitykään mitään muita ongelmia toisilla osa-alueilla? Vai olenko ongelma tosiaan minä...Tuosta vaativuudesta. Pumpuli, mitä se nyt sitten tarkoittaakaan, niin en usko, että tässä nyt olen minkään pumpulin edustaja. Mielestäni olen aina ollut vaativa äiti. Sille en voi mitään, että poikani tarhassa on vapaa lelujen kuskaus- oikeus ja muutkin lapset sinne leluja kantavat. Ei se yleensä ongelmia tuota tosiaan kuin vain silloin, kun niitä leluja yritetään tuodan useampi kerralla ja joku on jätettävä kotiin. Minä olen vaatinut tässä pojaltani, ettei leluja ole kuin yksi mukana, jolla muutkin saavat leikkiä, eli parasta lelua ei oteta.

    Välillä tuntuu, että onkohan minulta todella nyt tajuamatta jou perimmäinen juttu? Tuskin se täällä keskustelupalstalla nyt selviääkään, en sitä oleta. Toisaalta on "ennen vanhaan", kun minä olin pieni, lapset kasvaneet, ei kasvatettu niinkään erityisesti. Toki muistan oikean ja väärän opettamisen pienestä asti, mutta se ei ollut niin syväluotaavaa kuin nykyisin.

    Edelleen odotan kommentteja, kiitos. Nämä edelliset kirjoitukset ovat herättäneet ajatuksia, kiitos niistä.
     
  11. kysymyksiä Vierailija

    Mitä lapsesi saa hojksin takia? Avustajan? Mihin tarkoitukseen?
    Vilkkaus ei ole paha asia, mutta se on, jos ei osaa noudattaa ohjeita ja malta totella, häiritsee muita.

    Kummasta tässä oikein on kyse?
    Mikset kysy päiväkodin henkilökunnalta suoraan Mitä hojks antaa lapsellesi ja mihin tarpeeseen se tulee, miten ylivilkkaus ilmenee, mihin se vaikuttaa, mitä se häiritsee?
     
  12. Äiti 77 Vierailija


    Lapsella ei ole avustajaa vaan tukikerroin (eli ilm. ryhmään ei oteta silloin enempää lapsia, kun hoitajia on tietty määrä). Tottakai olen kysynyt ja tiedän mitä vilkkaus on, nimenomaan vaikeuksia keskittyä isossa ryhmätilanteessa (esim. syöminen, ohjattu liikunta). Hän on porukan "viihdyttäjä" vähän turhan usein. Välillä on täydellisen mallikelpoista käytöstä taas ja minulla ei ole hajuakaan, mikä siihen vaikuttaa. Vaikka olisi takana hyvin nukuttu yö, rauhallinen ilta jne. niin seuraava päivä voi olla aivan holtiton. Ja taas päinvastoin. Enempää en vastauksia ole saanut ja niitä ei varmaankaan olekaan.
     
  13. joo-o Vierailija

    No, eihän tossa auta mikään muu kuin kasvatus. Lapsi ei näens ole mikään lemmikki, vaan se pitää opettaa ja kasvattaa. Ei voi viedä piikille, kun toteaa, ettei onnistunut tää juttu.
     
  14. Äiti 77 Vierailija


    No olipa asiaton kommentti. Sairas suorastaan.
     
  15. anskuli Vierailija

    Eihän se HOJKS ole mikään rangaistus tai huonon kotikasvatuksen merkki! Se tehdään täysin tukemaan lapsen oppimista! Ilman HOJKS: ia lapsesi olisi samanlaisessa opetuksessa kuin muut lapset, eikä luultavasti jaksaisi keskittyä siellä asiaan. HOJKS: in ansiosta hänen erityistarpeensa huomioidaan ja hänelle tehdään paremmin sopivia ratkaisuja oppimistavoitteisiin pääsemiseksi. Jos taustalta löydetään jokin "oikea" syy, esimerkiksi ADHD-diagnoosi, niin sekin vain helpottaa asioiden huomioon ottamista. Joka tapauksessa, HOJKS: issa ammattilaiset luovat parhaat mahdolliset olosuhteet lapsellesi oppia asioita.
     
Kaikki kentät ovat pakollisia
Luonnos tallennettu Luonnos poistettu

Jaa tämä sivu

Alibi
Anna
Deko
Dome
Erä
Hymy
Kaksplus
Kippari
Kotilääkäri
Kotiliesi
Koululainen
Ruoka.fi
Parnasso
Seura
Suomen Kuvalehti
TM Rakennusmaailma
Tekniikan Maailma
Vauhdin Maailma
Golfpiste
Vene
Nettiauto
Ampparit
Plaza
Muropaketti