Huolia

[Annimaari]

Hei!

Kirjoitan suhteemme tarinan ja toivon kovasti asiallisia kommentteja.

Tapasin avomieheni kanssa n. vuosi sitten. Olemme molemmat yli kolmikymppisiä ja molemmilla on pari pidempää avoliittoa takana. Minulla on suhteissa taustalla ikäviä asioita, kuten entisen kumppanin mustasukkaisuutta ja yletöntä juhlimista, avomiehelläni on taustalla entisen puolison pettämistä ja siihen liittynyt pitkähkö pariterapiajakso, kotitaustalla on alkoholismia ja masennusta. Hän erosi lopulta, kun ei voinut antaa uskottomuutta anteeksi.

Me aloimme seurustella hyvin nopeasti tavattuamme ja pari kuukautta oli aivan ihanaa. Puhuimme avoimesti menneisyydestämme, ongelmistamme, toiveistamme koskien uutta suhdetta jne. Sovimme myös muuttavamme yhteen pian, koska oli niin hyvä olla yhdessä - vihdoinkin. Mies vaikutti todella rakastuneelta, vaikka varoi rakastumisen ilmaisemista sanoin - hänestä voi sanoa rakastavansa vasta kun on ollut kauan yhdessä ja todella tuntee toisen.

Parin kuukauden jälkeen tapahtui tällaista. Olimme ensimmäistä kertaa minun ystävieni kanssa baarissa ja alkoholilla oli osuutta asiaan. Illan aikana naispuolinen ystäväni siirtyi minun vierestäni avomieheni viereen ja aloitti intensiivisen keskustelun miehen kanssa. Olin humalassa ja suutuin. Kotiin tullessa sanoin miehelle, että en halua jatkaa suhdetta, että jos minä en kelpaa niin herra on hyvä vaan ja lähtee. Tajusin heti aamulla, että tuo meni ihan överiksi - ystäväni oli toiminut tyhmästi, mieheni oli ollut ihan fiksusti, mutta minun oli alkuun vaikeaa päästä tuosta yli. En ole mustis-tyyppiä, mutta alussa kaikki on niin epävarmaa ja tilanne tuli niin yllättäen.

Ilmeisesti tuosta illasta avomiehelleni jäi hirveät traumat. Hän ei olisi halunnut muuttaakaan yhteen heti, koska pelkäsi, että oikeasti tarkoitin tuota eroamista. Koska minä pääsin tapauksesta yli, niin en tajunnut, että se oli yhä miehen mielessä. Mies halusi siis kyllä muuttaa yhteen, muttei ennen kuin hän oli siitä varma - me kuitenkin muutimme yhteen koska hän ei uskaltanut ilmaista epävarmuuttaan ja pelkäsi että minä petyn enkä sitten suostu ollenkaan muuttamaan.

Keväällä asiat menivät ihan solmuun. mies pelkäsi ja alkoi sulkeutua kuoreensa ja minä itkin ja ihmettelin, että minne se ihana mies katosi, miksi me emme voi puhua kuten aiemmin ja miksi me emme tee suunnitelmia elämäämme koskien. Elimme tyhjiössä eikä mitään kosketuspintaa löytynyt, aloin joskus jopa inhota häntä ja kyselin, miksi hän sitten haluaa minun olevan tässä, haluaako hän että minä lähden - ja mies vetäytyi yhä enemmän.

Lopulta minä lähdin terapiaan ja aloin nähdä asioita suhteessa lapsuudenkoteihimme ja entisiin parisuhteisiimme. Mies kai sitten pelkää yli kaiken sitoutumista, koska pettyminen ja ero pelottavat niin kovasti. Meillä oli rento ja mukava loma, mutta emme yhäkään puhuneet unelmista ja haaveista - niitä miehellä tosi ei ole, koska lapsuudenkodissa sellainen on katsottu hyödyttömäksi. Mies on alkanut lähentyä: hän on ilmaissut haluavansa olla lähellä ja avoin ja onnellinen, sanoi (sivulausessa), että olen hänelle maailman tärkein, kun kysyin, hän vastasi haluavansa elää minun kanssani, sanoi välillä kohteliaisuuksia, mitä keväällä ei tullut lainkaan, ja sanoi että kyllä me vielä voimme lapsistakin yhdessä puhua (tämäkin minun kysymykseni vastauksena). Miehen mukaan meillä on hyvät edellytykset olla onnellisia... Mutta mutta. Hän on sanonut, että toivoisi minun olevan kärsivällinen, jotta hänkin voisi alkaa avautua. Se ei vaan onnistu ja se vaatii aikaa. Ilmeisesti tuo ero-sanomiseni sai aikaa jonkin vanhan haavan aktivoitumisen ja sitä mies haluaisi myöskin työstää.

Minulla on vähän sekava olo. Toisaalta olen itse pystynyt tulemaan onnellisemmaksi ja löytämään iloa elämästä ilman miestä - pystyn sanomaan miehelle suoraan rakastavani häntä, halaan ja suukotan ilman, että hän sanoo mitään takaisin. Aiemmin se teki kipeää, mutta nyt minulla on enemmän voimia vain antaa. Ja se tuntuu hyvätlä. Toisaalta taas välillä väsyttää ja kiukuttaa - miten joku voi olla noin solmussa, ei tuo asia ollut NIIN vakava, että minut sai laittaa jäihin ja miten mies voi olla sanomatta että rakastaa - kun siltä kuitenkin vaikuttaa eikä hän halua minua menettää.

Miten teidän mielestänne minun pitäisi toimia?

 

[lopeta]

analysointi. Elä ja anna toisten elää. Toimi mutta älä matki toisten elämää vaan elä omaasi. = piste

 

[hidas,,]

MInun exäni uhkasi erolla aina suuremman riidan aikana. Myöhemmin vannoi ettei halunnutkaan erota, mutta seuravan riidan aikan uhkasi sillä taas. Minä en koskaan uhannut turhaan, kerran sanoin kun oli mitta täysi, ja tarkoitin sitä todella. Olemme olleet nyt erossa kymmennen vuotta.

Toisaalta. Sinun exäsi oli mustasukkainen. Sinä olet sitä myös jos ei miehesi saa edes jutella naispuolisen ysätväsi kanssa. Ehkä mies puntaroi voiko hän elääkään noin mustasukkaisen naisen kanssa loputtomiin. Mustasukkainen kohtauksesi oli suora epäluottamuslause miestäsi kohtaan. Ei sellaista voi unohtaa.

Sinun pitäisi antaa hänen olla selainen kuin hän on ja hyväksyä heänet sellaisenaan. Hyväksyä myös se asia, ettei hän välttämättä haluakaan niin vakavasti tässä vaiheessa sitoutua, ennen kuin tuntee sinut kunnolla, näkee onko tuo oikuttelusi perimmäistä sinua itseäsi vai vain yksi juttu joka ei tule toistumaan.

Toista ei voi pakottaa rakastamaan, tai sanomaan että rakastaa. Se on juttu joka tulee siltä joka niin todella tuntee ilman vaatimiksia tai ihme keinoja. Toisilta toisiaan menee useampi vuosi ennen kuin ovat varmoja rakkaudestaan.

 

[vinkkaaja]

vaihda miestä, jos asiat heti alkuun ovat solmussa, ei ne siitä ajan kans korjaannu pahenee vaan

 

[annarouva]

Ilmeisesti tuosta illasta avomiehelleni jäi hirveät traumat.

Tiedätkö, että jäi suuret traumat vai oletatko vain? Kysy suoraan, joskus tuollaiset omat väärät oletukset voivat aiheuttaa tosi paljon harmia ja heijastua ikävästi vähän kaikkeen.

Lopulta minä lähdin terapiaan ja aloin nähdä asioita suhteessa lapsuudenkoteihimme ja entisiin parisuhteisiimme.

Kuulostaa, että olet omalta osaltasi aika hyvin osannut ryhtyä työstämään asioita. Minä kun menin terapeutille myös alkuvaiheessa suhdettani kriisin kohdatessa, myös mies rupesi pikkuhiljaa muuttumaan parempaan päin, siis hänelläkin rupesi omat angstit helpottamaan, kummallinen vaikutus...

Hän on sanonut, että toivoisi minun olevan kärsivällinen, jotta hänkin voisi alkaa avautua. Se ei vaan onnistu ja se vaatii aikaa. Ilmeisesti tuo ero-sanomiseni sai aikaa jonkin vanhan haavan aktivoitumisen ja sitä mies haluaisi myöskin työstää.

Vuosi on aika lyhyt aika päästä jostain vaikeasta yli. Minäkin kannustan kärsivällisyyteen. Nämä asiat ovat prosesseja ja kunhan suunta on oikea, niin kannattaa odottaa. Tuon ero-sanomisasian voisi kyllä ihan ottaa keskustelun aiheeksi. Asioiden palastelu tuo selkeyttä ja poistaa epämääräiset pelot.

Minulla on vähän sekava olo. Toisaalta olen itse pystynyt tulemaan onnellisemmaksi ja löytämään iloa elämästä ilman miestä - pystyn sanomaan miehelle suoraan rakastavani häntä, halaan ja suukotan ilman, että hän sanoo mitään takaisin. Aiemmin se teki kipeää, mutta nyt minulla on enemmän voimia vain antaa. Ja se tuntuu hyvätlä. Toisaalta taas välillä väsyttää ja kiukuttaa - miten joku voi olla noin solmussa, ei tuo asia ollut NIIN vakava, että minut sai laittaa jäihin ja miten mies voi olla sanomatta että rakastaa - kun siltä kuitenkin vaikuttaa eikä hän halua minua menettää.

Miten teidän mielestänne minun pitäisi toimia?

Kuulostaa tosi hyvältä, että oma onnesi on lisääntyntyt, vain itseään rakastavat ihmiset pystyvät aidosti antamaan rakkautta toisillekin. Jos miestä joku pelottaa sen rakastamisen tunnustamisessa, niin sille nyt ei voi mitään muuta tehdä kuin odottaa. Ehkä tuo hyvä linjasi siinä ettet odota samaa vastakaikua kun ilmaiset omia tunteitasi palkitsee pikemminkin kuin uskotkaan. On ymmärrettävää, ettei sitä aina jaksa ja jos siltä tuntuu niin voithan vähän ottaa etäisyyttä, mutta älä nyt missään nimessä missään vaiheessa pura turhautumista liikaa syyllistäen. Mutta kyllä joskus voi sanoa, että sinua joskus harmittaa, ettet kuule niitä sanoja häneltä. Anna hänelle kuitenkin tilaa tehdä omat johtopäätöksensä.

Jos suhteessa ei olisi joskus kriisejä, rakastaakohan sitä tarpeeksi? Tsemppiä teille!

 

[Annimaari]

Tiedätkö, että jäi suuret traumat vai oletatko vain? Kysy suoraan, joskus tuollaiset omat väärät oletukset voivat aiheuttaa tosi paljon harmia ja heijastua ikävästi vähän kaikkeen.

Niin, tuota asiaa olemme puineet aika paljon. Ilmeisesti tuo asia ikäänkuin suisti muutkin asiat solmuun. Miehen lapsuudenkodissa alkoholisti-isä ohittaa äidin täysin ja lukkiutuu täysin. Äiti taas syytää negatiivista palautetta, mikä taas ruokkii isän vetäytymistä. Tämä käytösmalli on siis avomieheni taustalla vaikutamassa.

Asia meni jotenkin niin, että minun piti käydä läpi tuo tapahtuma, koska olin siitä aika pelästynyt - mutta me emme puhuneet mieheni järkytyksestä tilanteessa ja koska hän alkoi pelätä menettävänsä minut, hän vetäytyi psyykkisesti ihan niinkuin isänsä. Tuo malli istuu hänessä lujassa ja on vaikuttanut kahteen edelliseen eroon. Mies siis ihan tosiaan tarvitsee paljon aikaa ja luottamusta voidakseen olla avoin ja asiaa pohdittuani olen tullut siihen tulokseen, että melkein mikä tahansa muukin tapahtuma olisi voinut suistaa asiat tuohon tilaan. Tai kuka tahansa muu kumppani. Siksi en koe olevani kauhean syyllinen, joku muuhan olisi voinut vain ottaa sen kevyesti, "ai että haluatko erota vai et?" eikä pistää kaikkea jäihin puoleksi vuodeksi. Meidän käytösmallimme nyt vain ruokkivat tilannetta.

Joku tuolla ylempänä mainitsi minun mustasukkaisuuteni. Haluan siis korostaa, että suhteessamme on _aina_ ollut täysi vapaus tehdä mitä haluaa - paitsi loukata toista. Tuo on ainoa kerta, kun olen suuttunut ja se oli todella väärin (vai voi kuinka olenkaan sitä katunut!), mutta perusluonteeltani olen hyvin sallivainen nekä usko ollenkaan toisen rajoittamiseen. Loput parisuhteessamme on siis ollut vapaata menemistä ja luotan mieheeni täysin.

 

[justjoo?]

Illan aikana naispuolinen ystäväni siirtyi minun vierestäni avomieheni viereen ja aloitti intensiivisen keskustelun miehen kanssa. Olin humalassa ja suutuin.

Ihan pakko kommentoida; NAURETTAVAA suuttua tuollaisesta! Vaikka YSTÄVÄ juttelisi intensiivisesti miehesi kanssa, se ei suinkaan tarkoita, että kummallakaan -ystävälläsi, tai miehelläsi- olisi mitään taka-ajatuksia.

Mun ystävyys meni pilalle mm. tuollaisen takia. Silloin vielä hyvä ystäväni sai kamalan mustasukkaisuuskohtauksen vain sen takia, että jututin hänen uutta miesystäväänsä intensiivisesti (meillä oli yhteinen kiinnostuksen kohde). Mielessäni ei edes käynyt ajatus, että minä olisin ollut varastamassa ystäväni miestä tämän nenän edessä (etenkin kun oma mieheni istui aivan vieressäni), vaan yksinkertaisesti yritin saada selvää, millaisen miehen ystäväni oli löytänyt. Ihmettelin sitten kovasti, miksi ystäväni piti hirveää mykkäkoulua. Ja päätin, että ystävä ei käyttäydy noin - hänhän osoitti epäluottamusta niin minua kuin omaa miestänsä kohtaan.

 

[Klunssila.]

Pidetään huumori yllä ja ei muuta kuin lisää paskaa housuun!

 

[Annimaari]

Niin, peräänkuulutinkin _asiallisia_ vastuksia ja yritin edellä jo kertoa etten enää kaipaa kommentteja tuohon yksittäiseen mustasukkaisuus-kohtaukseen vaan tämänhetkiseen tilanteeseeni.

 

[ap:lle]

Ehkä kannattaisi miettiä, että kuinka paljon sinulla on voimavaroja siihen, että "parannat" miestäsi. Miehelläsi on aiemmista suhteista ja lapsuudesta traumoja, joita hän ei välttämättä ilman terapiaa edes pysty käsittelemään. Oletko siis valmis sellaiseenkin vaihtoehtoon, että mies ei anna sinulle hellyyttä, ei kehu eikä kerro rakastavansa sinua? Oman puolison on vaikea ryhtyä terapeutiksi varsinkaan, jos siihen ei ole koulutusta.

Olen itse hieman vastaavassa tilanteessa. Muutimme hiljattain yhteen. Sitä ennen seurustelimme noin kolme vuotta. Mies ei vieläkään ole koskaan sanonut minulle rakastavansa minua. Kuitenkin hän saattaa ostaa minulle jotakin, jossa on sydämen kuva ja jos kysyn, että tykkääkö hän, niin hän kertoo tykkäävänsä tosi kovasti. Jos siis haluan saada miestäni avautumaan, minä kysyn ja mies vastaa. Siihen on ollut tyytyminen.

Olen myös ottanut hellyysasiassa sen linjan, että koska minä haluan suukkoja ja halauksia, niin en jää odottamaan niitä, vaan menen hänen luokseen, jolloin hän aina vastaa suukkoihin ja halauksiin. Olenkin miettinyt, että ehkä naiset ovat liikaa passiivisia ja ovat sitten pahalla tuulella, kun mies ei osaakaan lukea ajatuksia.

Itse olen löytänyt paljon apua kirjoista. Olen lukenut psykologisia teoksia parisuhteesta ja kommunikointitaidoista. Niitä lukemalla olen tehnyt yllättäviäkin havaintoja siitä, miten miehet ja naiset suhtautuvat eri asioihin jne.

Käsittäkseni parisuhteessanne on kuitenkin tapahtunut kehitystä ja olette pitkällä aikavälillä menneet eteenpäin. Jos asiat etenevät hitaasti, niin oletko valmis odottamaan? Sinä et voi tietää, kuinka paljon mies haluaa muuttua, sillä muutos tapahtuu hänestä käsin etkä sinä voi häntä muuttaaa, jollei hän itse sitä halua.

 

[Annimaari]

Kiitos vastauksesta!
Olen miettinyt paljon noita asioita. - Siis miten kauan jaksan odottaa ja laittaa omia tarpeitani sivuun.

Tärkeä huomio on se, että miehellä tosiaan on lapsuudesta ja eroista johtuen vakavia traumoja. Minä vain taisin hipaista jo aiemmin syntynyttä haavaa.

Mies ei osaa kehua tai ottaa kehuja vastaan, koska niin ei ole tehty lapsuudessa. Hän ei alkuun kiittänyt edes minun laittamastani ruoasta tai sanonut rakastavansa, koska niin ei koskaan oltu kotona sanottu. - Minä kyllä tuossa tilanteessa avasin suuni ja sanoin pari sanaa aikuisen ihmisen käytöksestä... Mies ei osaa antaa luontevasti oikeastaan mitään positiivista eikä hän osaa/ uskalla unelmoida - näin on ollut aina.

Ihan parin ensimmäisen kuukauden aikana mies tosin sanoi kohteliaisuuksia ja että hän tykkää minusta, mutta se sitten loppui tuohon yhteen episodiin lähes kokonaan. Minuun ei ikäänkuin kannattanut "tuhlata" mitään hyvää, koska saattaisin kuitenkin jättää hänet.

En aio alkaa miehen terapeutiksi. Itse asiassa - olen itse käynyt terapiassa ja sitä kautta olen alkanut olla onnellinen omassa elämässäni, riippumatta siitä, miten mies käyttäytyy. Toinen tärkeä havaintoni on, että minä voin antaa rakkautta, kohteliaisuuksia ja kaikkea positiivista odottamatta mitään takaisin. Haluan olla hyvä puoliso ja pystyä katsomaan itseäni peiliin, minä päätän siitä millainen olen parisuhteessamme. Ja miehen käytös ei lopulta edes ole minun ongelmani tai minun vastuullani. Minä haluan olla elämässäni iloinen, onnellinen ja vieläpä hyvä kumppani, ja aion elää sellaista elämää.

En siis halua muuttaa miestä, mutta uskon, että itseäni muuttamalla ja kehittämällä suhteemme dynamiikka kuitenkin muuttuu. Avomieheni on fyysisesti hyvin hellä, hänellä on samanlaisia ajatuksia siitä, millainen hyvä parisuhde on, ja hän on pyytänyt aikaa ja rauhaa työstää tuota viime keväistä vaihetta voidakseen olla avoin. Minä taas olen ajatellut ottaa riskin ja odottaa.