P
Pikkukettulainen
Vieras
Minulla on 4-vuotias tytär, joka on todella ailahtelevainen luonteeltaan. Kiukuttelee herkästi ja todella näyttävästi. Toisaalta hän on mitä herttaisin pieni olento ja kovasti äidin perään. Meillä on myös hiukan yli 1-vuotias taapero.
Nelivuotiaani käy kerhossa, jossa hän 2 kertaa viikossa, 3h kerrallaan. Siellä hän näkee ikäisiään kavereita ja saa leikkiä, askarrella ja laulella. Tyttö ei ole ollut eläissään päiväkodissa. Ainoastaan 9kk-2,5-vuotiaaksi päivähoidossa mummilla, kun me vanhemmat opiskelimme. 2,5-vuotiaasta saakka hän on ollut minun kanssani kotona ennen kuopuksen äitiyslomaa, äitiysloman aikana ja nyt olen vielä hoitovapaalla.
Kerhotätien mukaan tyttö on kerhossa aivan normaali ja käyttäytyy hyvin. Mutta tänään hän ei meinannut suostua jäämään kerhoon lainkaan; hän vollotti, huusi ja karjui. Itki perääni ja jatkuvasti piti antaa pusuja ja haleja, ja aina sama hurjalta kuulostava itku palasi, kun yritin tehdä lähtöä saadakseni kuopuksen päiväunille. Lapsi kuulosti aivan siltä, kuin olisi ollut hengenhädässä! 20minuuttia siinä hurhti, että sain tytön rauhottumaan. Annoin hänelle kerhon ajaksi avaimenperästäni norsun, jossa oli mukana "äidin rakkauksia". Tämän jälkeen lähdin pois. Tuntui hirveältä jättää tyttö tuollaisen jälkeen kerhoon, vaikka sanoinkin, että saa heti soittaa, jos tulee kova hätä.
Teinkö mielestänne väärin, kun jätin hänet kerhoon? Miten itse olisitte toimineen vastaavassa tilanteessa?
Olen alkanut syyttää itseäni tyttäreni käytöksestä: Hänen syntymänsä jälkeen olin melko alakuloinen ja todella väsynyt, sillä tyttö ei nukkunut öisin kuin 30min pätkiä, ja päiväunetkin ovat olleet yleensä torkkuja vain.En jaksanut olla tarpeeksi vuorovaikutteinen äiti hänen ensimmäisten elinkuukausien ajan. Hoidin häntä kyllä hyvin, mutta jatkuvasti odotin sitä hetkeä, että saan antaa lapsen isänsä syliin ja mennä nukkumaan hetkeksi.Imetin tytärtäni 2,5vuotta ja vasta sen jälkeen hän alkoi nukkua yönsä paremmin. Teimme mieheni kanssa gradua, kun tyttö oli 2-vuotias ja olimme silloin pitkiä, n.8h päiviä yliopistolla ja tyttäremme mummin hoidossa. Myös parisuhde oli täynnä riitaa ja matkotusta, kun emme ehtineet huolehtia suhteestamme. Näin jälkikäteen pelottaa, että vaaransin tyttäreni terveen kiintymyssuhteen olemalla paljon pois ja riitelemällä mieheni, siis hänen isänsä kanssa.
Tänä aamuna itkin miehelleni ennen hänen töihin lähtöään järjetöntä väsymystä. KUopus valvottaa edelleenkin öisin ja kahtena viimeisimpänä yönä olen nukkunut alle 4 tuntia. En koe olevani masentunut, siitä en ole huolissani, mutta univelkaisena saatan olla mieheni lisäksi myös lapsille kireämpi; Komentaa herkemmin, kestää sotkuja huonommin ja en jaksa leikkiä niin paljoa. Silti olen onnellinen siitä, että saan vielä olla kotona heidän kanssaan.
Nelivuotiaani näki tuon em. itkukohtauksen ja suloiseen lapsenomaiseen tapaansa yritti lohduttaa piirtämällä pupuja ja tuomalla viltin. Hävettää, kun olen äitinä niin impulsiivinen, että itken joskus lasten nähden tai motkotan miehelleni. Miten oppisinkaan pitämään omat tunteenpurkaukseni kurissa!?
Esikoistyttäreni on luonteenpiirteiltään hyvin paljon samankaltainen minun kanssani, joten toisaalta ymmärrän häntä hyvin, mutta välillä hänen tunteenpurkauksia on todella vaikea kestää kypsästi ja ärtymättä. Myös miestä ärsyttää tytön ehdottomuus ja herkkä ärsytyskynnys. Kuitenkin huolettaa, olemmeko me syypäitä siihen, että tyttärellämme on toisinaan niin hankala olla, että hän kiukuttelee näyttävästi ja itkee kerhossa perään? Itse en ole kuulemani mukaan ollut tuollainen lapsena, vaikka impulsiivinen ja tulinen luonne olenkin. Toisten lasten kanssa tyttömme osaa olla hienosti, vain täällä kotona tilanne uhkaa karata käsistä.
Olemme mieheni kanssa molemmat kasvatusalan ammattilaisia ja luulisi, että osaisimme käsitellä lapsiamme aina oikein, mutta ei. Aina emme osaa. Ja välillä tuntuu, että perheen tilannetta ei itse näe niin hyvin.
Tästä tulikin todellinen romaani, kiitos sinulle, joka jaksoit sen lukea!
Kaikki melipiteet ja vinkit ovat tarpeen!
Nelivuotiaani käy kerhossa, jossa hän 2 kertaa viikossa, 3h kerrallaan. Siellä hän näkee ikäisiään kavereita ja saa leikkiä, askarrella ja laulella. Tyttö ei ole ollut eläissään päiväkodissa. Ainoastaan 9kk-2,5-vuotiaaksi päivähoidossa mummilla, kun me vanhemmat opiskelimme. 2,5-vuotiaasta saakka hän on ollut minun kanssani kotona ennen kuopuksen äitiyslomaa, äitiysloman aikana ja nyt olen vielä hoitovapaalla.
Kerhotätien mukaan tyttö on kerhossa aivan normaali ja käyttäytyy hyvin. Mutta tänään hän ei meinannut suostua jäämään kerhoon lainkaan; hän vollotti, huusi ja karjui. Itki perääni ja jatkuvasti piti antaa pusuja ja haleja, ja aina sama hurjalta kuulostava itku palasi, kun yritin tehdä lähtöä saadakseni kuopuksen päiväunille. Lapsi kuulosti aivan siltä, kuin olisi ollut hengenhädässä! 20minuuttia siinä hurhti, että sain tytön rauhottumaan. Annoin hänelle kerhon ajaksi avaimenperästäni norsun, jossa oli mukana "äidin rakkauksia". Tämän jälkeen lähdin pois. Tuntui hirveältä jättää tyttö tuollaisen jälkeen kerhoon, vaikka sanoinkin, että saa heti soittaa, jos tulee kova hätä.
Teinkö mielestänne väärin, kun jätin hänet kerhoon? Miten itse olisitte toimineen vastaavassa tilanteessa?
Olen alkanut syyttää itseäni tyttäreni käytöksestä: Hänen syntymänsä jälkeen olin melko alakuloinen ja todella väsynyt, sillä tyttö ei nukkunut öisin kuin 30min pätkiä, ja päiväunetkin ovat olleet yleensä torkkuja vain.En jaksanut olla tarpeeksi vuorovaikutteinen äiti hänen ensimmäisten elinkuukausien ajan. Hoidin häntä kyllä hyvin, mutta jatkuvasti odotin sitä hetkeä, että saan antaa lapsen isänsä syliin ja mennä nukkumaan hetkeksi.Imetin tytärtäni 2,5vuotta ja vasta sen jälkeen hän alkoi nukkua yönsä paremmin. Teimme mieheni kanssa gradua, kun tyttö oli 2-vuotias ja olimme silloin pitkiä, n.8h päiviä yliopistolla ja tyttäremme mummin hoidossa. Myös parisuhde oli täynnä riitaa ja matkotusta, kun emme ehtineet huolehtia suhteestamme. Näin jälkikäteen pelottaa, että vaaransin tyttäreni terveen kiintymyssuhteen olemalla paljon pois ja riitelemällä mieheni, siis hänen isänsä kanssa.
Tänä aamuna itkin miehelleni ennen hänen töihin lähtöään järjetöntä väsymystä. KUopus valvottaa edelleenkin öisin ja kahtena viimeisimpänä yönä olen nukkunut alle 4 tuntia. En koe olevani masentunut, siitä en ole huolissani, mutta univelkaisena saatan olla mieheni lisäksi myös lapsille kireämpi; Komentaa herkemmin, kestää sotkuja huonommin ja en jaksa leikkiä niin paljoa. Silti olen onnellinen siitä, että saan vielä olla kotona heidän kanssaan.
Nelivuotiaani näki tuon em. itkukohtauksen ja suloiseen lapsenomaiseen tapaansa yritti lohduttaa piirtämällä pupuja ja tuomalla viltin. Hävettää, kun olen äitinä niin impulsiivinen, että itken joskus lasten nähden tai motkotan miehelleni. Miten oppisinkaan pitämään omat tunteenpurkaukseni kurissa!?
Esikoistyttäreni on luonteenpiirteiltään hyvin paljon samankaltainen minun kanssani, joten toisaalta ymmärrän häntä hyvin, mutta välillä hänen tunteenpurkauksia on todella vaikea kestää kypsästi ja ärtymättä. Myös miestä ärsyttää tytön ehdottomuus ja herkkä ärsytyskynnys. Kuitenkin huolettaa, olemmeko me syypäitä siihen, että tyttärellämme on toisinaan niin hankala olla, että hän kiukuttelee näyttävästi ja itkee kerhossa perään? Itse en ole kuulemani mukaan ollut tuollainen lapsena, vaikka impulsiivinen ja tulinen luonne olenkin. Toisten lasten kanssa tyttömme osaa olla hienosti, vain täällä kotona tilanne uhkaa karata käsistä.
Olemme mieheni kanssa molemmat kasvatusalan ammattilaisia ja luulisi, että osaisimme käsitellä lapsiamme aina oikein, mutta ei. Aina emme osaa. Ja välillä tuntuu, että perheen tilannetta ei itse näe niin hyvin.
Tästä tulikin todellinen romaani, kiitos sinulle, joka jaksoit sen lukea!
Kaikki melipiteet ja vinkit ovat tarpeen!
. Kasvatusalan ammattilaisena sun on helppo neuvoa ja ohjata muita vanhempia ja lapsia, koska näet asiat objektiivisesti. Jos sä yrität samaa kotona, koko homma menee liian analyyttiseksi ja sun roolisi äitinä kutistuu samalla kun ammattiminäsi kasvaa.
. Hän siis yhdisti, että jos äiti ja isä eroaa, niin isät sitten kuolevat sen jälkeen.
