hysteerinen äiti

[se hysteerikko]

Kysyisin kokemuksia niiltä äideiltä, joilla on ollut paljon keskenmenoja tai ovat esim. monta vuotta yrittäneet lasta. Tai vastaavasti joiden lapsella on joku sairaus tms. En siis ihan "tavis"äitien kommentteja nyt haluaisi (pelkään, etteivät ymmärrä).
Eli omalla kohdalla lasta yritettiin 5 vuotta. 4 keskenmenoa. Viimein ihan luomuna syntyi. Nyt olen monessa asiassa ihan hysteerinen, tiedostan sen. Emme uskaltaneet mennä vauvauintiin (pelkään, et hörppää vettä, TIEDÄN, että turhaan), ulos en laske, jos pakkasta vähänkään yli 10 astetta, mielellään en anna kenenkään muun hoitaa kuin itse, jne. jne. siinä muutama esimerkki. Mutta kaikesta pikkuasiasta keksin riskejä, niin suuri on menettämisen pelko, kun tämän pikkupojun viimein saimme. Ikää on nyt 8 kk ja itse olen lopen uupunut tähän riskien "keksimiseen". Mikä neuvoks? Olen yrittänyt itselle vakuutella, että taivaan isä se päivät ja riskit päättää, emme me ja että ei auta joka asiaa pelätä. Ei vain auta, ei.

 

[hae apua]

Tuollainen hermoilu kuluttaa sut loppuun ajan kanssa, eikä se -kuten varmasti itsekin tiedät - edes ehkäise sitä, jos jotain sattuisi. Stressaat siis "turhaan", ja lapselle voi tulla monenlaisia ongelmia, jos äiti on takertuva ja ylisuojeleva.

Sun kannattaisi ehdottomasti käydä jonkun ammatti-ihmisen juttusilla ja käsitellä nuo pelkosi rakentavasti, hallitusti ja sitten päästää niistä irti. En tarkoita että olisit mielenterveysongelmainen, ja taustasi perusteella tuo on täysin ymmärrettävääkin, mutta sekä sinun että lapsesi takia olisi hyvä päästä liiasta hysteriasta eroon.

 

[Sirenia*]

Me yritettiin lasta 3 vuotta ennenkuin tulin raskaaksi ja sekin meni kesken. Onneksemme onnistuttiin sitten heti uudestaan ja nyt meillä on reilu 1v. tyttö. Onhan sitä ollut jonkin asteisia pelkotiloja itselläkin (kenelläpä ei joskus olisi) mutta kyllä sun hermoilusi kuulostaa aika väsyttävältä ja liialliselta.

Samoin kuten edellinenkin, suosittelen myös että haet keskusteluapua jostakin, puhu vaikka neuvolassa ensin, osaavat varmaan ohjata eteenpäin. Ja todellakin ihan hyvällä minäkin tämän neuvon annan, en tosiaan tarkoita että sulla olis "päässä vikaa" Ihan itsesikin kannalta olis helpompaa jos voisit purkaa ajatuksiasi jossain.

 

[tyttö82:)]

Mun sisko miehensä kanssa yritti lasta lähes 10 vuotta en tiedä tulivatko sit ihan luomuna vai kävivätkö josssain hoidoissa...ei me niin paljon jutella.Lopulta sisko sitten tuli raskaaksi ja sai itsekkin tietää sen vasta neljännellä kuulla,joten odotus oli melkei puolet lyhyempi,mikä sinänsä ihanuus ettei tarvinu niin kauaa odottaaLapsi syntyi ihan terveenä lähes 6v sitten...Sisko oli todella ylihysteerinen lapsensa kanssa,huhheijjaa kun mietin niitä paria ekaa vuotta,on se vielkin aika ylihysteerinen ,mut rauhottunut paljon alusta,onneksiSisko oli tosi takertunut lapseensa hoitoon ei antanut vaikka olisi tarvinut hoitoa lapselleen vaan väsytti itsensä ihan täysin ja masentui todella pahasti,onneks nyt sit päässy masennuksen yli.Hän oli vain lapsen kanssa eikä edes wc:hen menny ettei lapsi vain huuda...Tällä hetkellä lapsi on päiväkodissa ja on tosi eristynyt muista lapsista ja pompottaa täysin vanhempiaan ja häntä mm.syötetään kotona ja vieraissa,oma lapseni on reilu 7kk ja "pelkään" että hän syö itse aikaisemmin kun serkkupoikansa 6v...Toivottavasti osaat "päästää"lastasi hieman etäämmälle,kun siskoni.Tottakai on ymmärrettävää ,kun pitkään yrittää lasta et menettämisen pelko onn varmasti suurempi,mut koita vain ottaa rennosti niin eiköhän se siitä.

 

[:/]

Lyhyt vastaus ajan puutteen vuoksi: tunnistan kirjoituksestasi osin itseni, tosin minulla ei ihan noin "rankkaa menneisyyttä". Mutta pelkotilat ovat luultavasti kaikkein väsyttävintä ja masentavinta, mitä äiti voi kokea. Suosittelen että haet ammattiapua; itse en sitä ymmärtänyt hakea ja lapseni vauva-aika meni "hukkaan", mitään siitä en muista jälkeenpäin ja tunnistan näin jälkeenpäin itsestäni syvän masennuksen, joka meni hieman kyseenalaisin keinoin ohi. MUtta ennenkaikkea: tiedän, mitä käyt läpi eikä se ole helppoa. VOIMIA!

 

[Mam78]

Meillä pojalla synnynnäinen sydänvika ja osittain tunnistan itsessäkin noita juttuja mitä sulla. En ehkä ihan noin tarkkaan mieti kaikkia riskejä, mutta kyllä se menettämisen pelko elää tosi vahvana taustalla, vaikka mitään mitään menettämisen vaaraa ei oikeasti ole. Tosi vaikee antaa siis ohjeita kun itse samassa tilanteessa.. Ajattelin antaa ajan vaan kulua ja mennä sitten ammattiauttajan juttusille, jos olo käy tosi hankalaksi.

 

[ap...]

Joo, kävinkin lapsen ollessa 6 kk neuvolapsykologin juttusilla. Mutta ehkä meillä ei ihan noi kemiat synkannyt... En tuntenut 3 käyntikerran jälkeen, että olisin päässyt mitenkään kohtaamaan ongelmiani. Ehkä pitänee yrittää etsiä yksityiseltä puolelta apua. Joo, en koe olevani mitenkään mielenterveysongelmainen, mitä se sit onkaan. Olen hyvin koulutettu ja hyvässä asemassa työmarkkinoilla, pelottaa, vaan kun äippäloma loppuu, et mitenkä sitten. Ehkä on vain hyvä, et lapsi menee hoitoon. Mietin vain, et onko jollakulla ajan kanssa helpottanut. Viehän tähän äitinä oloon totutteluun aikaa...

 

[liuku.]

Mulla on vain yks keskenmeno takana ja silti oon ollut hysteerinen. Raskausaikana pelkäsin kaikkea mitä syön ja jos liukastun. Luulin et pelko vauvan menettämisestä loppuis synnytykseen, mutta ei sitten keksin pelätä kätkytkuolemaa.

Koko sairaala-ajan valvoin (tai nukuin pieniä aikoja välillä) ja tarkkailin että kai se vauva hengittää. Vieläkin tarkkailen aika ajoin nukkuvan vauvan hengitystä. En uskalla esimerkiksi mennä liukuportaista vaunujen kanssa. Joskus kun mieheni on vauvan kanssa vaikka jotta saisin jatkaa unia, niin keksin pelätä kaikkea mitä mieheni ehkä unohtaa varoa, että se sen seurassa putoaa hoitopöydältä tai tukehtuu, jos mieheni työntelee vauvaa kärryissä niin pelkään että se vahingossa päästää niistä irti alamäessä. Välillä tuntuu, että pelkään koko maailmaa, täällä on niin paljon riskejä, voi jäädä auton alle tai tulla tulipalo.. tuota tulipaloakin olen kelaillut mielessäni, että millasia tilanteita voisi olla tulipalon sattuessa.

Tällästä täällä.

 

[Jazzperino]

Ihanaa miten ""rakentavia"" kommentteja täällä annetaan.

No joka tapauksessa, on toki hyvä jutella sopivan ihmisen kanssa asiasta. Itse olen saanut lapseni "viime tipassa" muutaman vuoden yrityksen ja yhden KM:n jälkeen.

Olisi niin helppo ajautua tuohon ylisuojelevuuteen, mutta tiedostan sen, että tässä maailmassa on niin monia asioita, joihin en voi mitenkään vaikuttaa, että turha ottaa ihan kauheeta stressiä niistäkään, mihin voi.

Tämä vaatii kyllä ihan tietoista keskittymistä, sillä muutenkin helposti huolehdin monesta asiasta, etukäteen, tilanteessa ja jälkikäteen. Ja useinhan koko huoli tai epäilys on ollut turhaa, eli moni meistä kulkee elämänsä läpi mukanaan aimo annos turhaa stressiä koko ajan.

 

[Tytär]

Tunnistin kirjoituksesta oman äitini. Olen nyt jo 30-vuotias, mutta tuli kovasti lapsuus mieleen.

Minulla on isosisko, joka on kuollut 2,5 vuotiaana leukemiaan. Minä olen syntynyt 2 vuotta siskon kuoleman jälkeen ja kyllä äitini oli todella suojeleva ja näin jälkikäteen ajatellen yli-hysteerinen. Olen saanut lapsena kuulla JOKA päivä olevani taivaan lahja, ihana enkeli, kultaakin kalliimpi jne. Lapsena (tai siis vieläkin) sain aina kaiken mitä halusin ja älysin pyytää heti pyyntöä kyseenalaistamatta. Olen ollut ensimmäisen kerran yökylässä 10 vuotiaana, naapurissa. Missään kerhoissa en ole käynyt ennen kuin menin kouluun ja kuulin että sellaisia on. Olin siis todellakin vaaleanpunaisessa-pumpuli-tynnyrissä kasvanut!

No kouluun mennessäni olinkin sitten jo todella pilalle hemmoteltu, olemattomilla sosiaalisilla taidoilla varustettu prinsessa. Pari ekaa koulu vuotta oli karmeaa, mutta niin se maailma kouli äidin pikku hellanteltastakin "normaalin" murkkuikäisen. Joka uhmasi äitiä ja sen yli-suojelevaa asennetta karkailemalla ikkunasta perjantaina kylälle, vetämällä pussikaljaa ja tulemalla konttauskunnossa kotiin, jossa äiti sitten onnelisena odotti ja haki aamulla limpparia kaupasta.

Nyt se yli-hysteerinen äiti on mummo, jonka kanssa olemme voineet asian keskutella minun raskausaikanani. Tämä lapsi saa siis mummon jonka on täytynyt ymmärtää että pumpuli-tynnyri ei suojele maailman kolhuilta, eikä päivien määrää voi etukäteen päättää.

Ap:lle. Ymmärrän siis sinua, mutta parasta varmaankin olisi että sinä vaan päätät muuttaa ajattelutapaasi (kuten vaikka tupakoitsija päättää lopettaa polttamisen). Eli päätät, että tänään et huolehdi liikaa. Ja sitten sama seuraavana päivänä. Yritä myös ajatella mikä on lapsellesi ja sinulle parasta. 8kk ikäisen ei tarvitse mennä vielä vauvauintiin, mutta sinulle voisi olla ihan mukavaa nähdä muitakin äitejä. Siis menkää vaikka perhekerhoon. Opettele tekemään kompromissejä itsesi ja keksimiesi riskien kanssa. Ja jos tuntuu, että omat voimat eivät riitä pyydä/etsi ammattiapua! Toivon, että oma äitini olisi sitä pyytänyt ja saanut (toki silloin 70-luvulla olisi varmaan hulluksi leimattu!) ja olisin saanut itse elää vapaamman lapsuuden rapakoissa hyppien ja puissa kiipeillen!!

 

[Marmaide]

Mulla on vain yks keskenmeno takana ja silti oon ollut hysteerinen.

Eikö sun pitänyt olla vahinkoraskautuja ja heti tapailun alettua?

 

[liuku.]

Mulla on vain yks keskenmeno takana ja silti oon ollut hysteerinen.

Eikö sun pitänyt olla vahinkoraskautuja ja heti tapailun alettua?

Olen raskautunut heti tapailun alettua, mutta on minulla ollut elämää ennen nykyistä miestänikin. Enkä ole väittänyt ikinä tulleeni vahingossa raskaaksi. Kyllä olimme tietoisia, että ilman ehkäsyä saattaa tulla vauva, tosin itse keskenmenon kokeneena pelkäsin etten voisi saada lapsia.

 

[ap...]

Kiitos liuku avoimesta vastauksesta. Hyvä, että meitä on monenlaisia äitejä. En nyt näe omaa tilannettani aivan toivottomana, enkä sunkaan. En usko että täällä lukevat äidit kukaan on täydellinen, jokaisella on jotain juttuja, joita miettii. Kaikki ei tuo niitä esiin

 

[ap...]

sun jutuista on noin yleisesti jäänyt kuva, että olet hyvä äiti ja parhaasi teet kuten useimmat äidit tekee parhaansa.
Oma tilanteeni nostaa aina välillä päätään, välillä on asiat helpompia. Olen vain alkanut jostain syystä nyt kelata tota. Jotenkin "kohtalotoverin" kertomus lohduttaa. Varasinkin ajan ihan psykoterapeutilta ja olen käynyt nyt jo yhdesti hänen kanssaan keskustelemassa! Tämä oli vähän eri kuin se neuvolapsykologi. Sovimme, että käyn nyt säännöllisesti ja melko tiiviisti keskustelemassa ennen äippäloman alkua. Tuo terapeutti totesi, että on hyvän äidin merkki alkaa työstää asioita ja tehdä niiden eteen jotain. Tuntuu hyvältä nyt. Piti kirjoittaa tänne ennenkuin sain potkua. Jotenkin koko homma realisoitui mulle kun näin sen kirjoitettuna. Hyvää jatkoa sulle liuku.! ja kaikille äideille!