.. ja haluaa aina vain lisää, sitä mukaa kun jotain saa.
Mun serkku on asunut vajaan vuoden nyt uuden miehensä kanssa: asuvat miehen paritalon puolikkaassa pääkaupunkiseudulla, tilaa 4 h ja keittiö ja neliöitä vajaa 100. Ei lemmikkejä, ei lapsia: vain he kaksi. Me oltiin eilen siellä kylässä lasten kanssa: sen mies meinasi pökrätä ensi töikseen kun kotiin tuli, kun oltiin kimpassa kannettu viherkasvit vauvalta piiloon ja käännetty cdhyllyt väärin päin seinää vasten, piilotettu kaukosäätimet pöydältä jne. Ilme oli miehellä melko hauska.
No mutt, mun serkku. Joka siis on ennen asunut melko vaatimattomissa asunnoissa, ennen tätä miestä. Nyt tämä 2000 luvulla rakennettu paritalo alkaa olemaan jo liian vanha, ja pienikin se on. Heille kahdelle. Harkitsevat vakavasti omakotitalon rakentamista ja tontin ostoa, kun ei tila riitä. Mä menin jotakuinkin sanattomaksi siinä tilanteessa. Kun kysyivät myöhemmin meidän tulevan kodin neliöitä ja ilmoitin että saman verran kuin tässä, serkkutyttö kyllä totesi että no johan on piru, ettei kaksi aikuista mahdu muka tälläiseen asuntoon asumaan, jos tekin lasten kanssa mahdutte. Olin ihan hiljaa. Kiertelin sitten vielä sitä asuntoa siinä illan mittaa, ja mä en todella voi ymmärtää mistä se liian pieni ajatus kumpusi: jokaiselle tekemiselle oli oma huone, tietokone/työhuone, makuuhuone, lukuhuone, olohuone, keittiö, kodinhoitohuone, kaksi vessaa, sauna jne. Huoneet joille oli tarkoitus. Mutta jotka näyttivät olevan ihan tyhjillään: olihan ne kauniisti sisustettu. Mutta näytti siltä, kuin niissä ei ikinä olisi ketään.
Rahatkin on kuulemma tiukilla. Miehensä tienaa triplasti sen, mitä me kaksin ja serkun oma palkka siihen päälle. Mutta tiukkaa on. Siivoojaakaan ei ole vara ottaa kuin kerran viikossa. :xmas:
No, ei sillä: mun serkku on mulle hirmu tärkeä ja rakas. Eikä ilkeällä tavalla ole ajattelematon, vaan ihan vaan pohdiskeli kaikkea sivulauseessa.
Mitenköhän käy, kun ne joskus (hyvin pian??) tekee lapsia: se on nyt tottunut elämään 35 vuotta vain itselleen. Hui.
Mun serkku on asunut vajaan vuoden nyt uuden miehensä kanssa: asuvat miehen paritalon puolikkaassa pääkaupunkiseudulla, tilaa 4 h ja keittiö ja neliöitä vajaa 100. Ei lemmikkejä, ei lapsia: vain he kaksi. Me oltiin eilen siellä kylässä lasten kanssa: sen mies meinasi pökrätä ensi töikseen kun kotiin tuli, kun oltiin kimpassa kannettu viherkasvit vauvalta piiloon ja käännetty cdhyllyt väärin päin seinää vasten, piilotettu kaukosäätimet pöydältä jne. Ilme oli miehellä melko hauska.
No mutt, mun serkku. Joka siis on ennen asunut melko vaatimattomissa asunnoissa, ennen tätä miestä. Nyt tämä 2000 luvulla rakennettu paritalo alkaa olemaan jo liian vanha, ja pienikin se on. Heille kahdelle. Harkitsevat vakavasti omakotitalon rakentamista ja tontin ostoa, kun ei tila riitä. Mä menin jotakuinkin sanattomaksi siinä tilanteessa. Kun kysyivät myöhemmin meidän tulevan kodin neliöitä ja ilmoitin että saman verran kuin tässä, serkkutyttö kyllä totesi että no johan on piru, ettei kaksi aikuista mahdu muka tälläiseen asuntoon asumaan, jos tekin lasten kanssa mahdutte. Olin ihan hiljaa. Kiertelin sitten vielä sitä asuntoa siinä illan mittaa, ja mä en todella voi ymmärtää mistä se liian pieni ajatus kumpusi: jokaiselle tekemiselle oli oma huone, tietokone/työhuone, makuuhuone, lukuhuone, olohuone, keittiö, kodinhoitohuone, kaksi vessaa, sauna jne. Huoneet joille oli tarkoitus. Mutta jotka näyttivät olevan ihan tyhjillään: olihan ne kauniisti sisustettu. Mutta näytti siltä, kuin niissä ei ikinä olisi ketään.
Rahatkin on kuulemma tiukilla. Miehensä tienaa triplasti sen, mitä me kaksin ja serkun oma palkka siihen päälle. Mutta tiukkaa on. Siivoojaakaan ei ole vara ottaa kuin kerran viikossa.
:xmas: No, ei sillä: mun serkku on mulle hirmu tärkeä ja rakas. Eikä ilkeällä tavalla ole ajattelematon, vaan ihan vaan pohdiskeli kaikkea sivulauseessa.
Mitenköhän käy, kun ne joskus (hyvin pian??) tekee lapsia: se on nyt tottunut elämään 35 vuotta vain itselleen. Hui.
