Ihastuminen työkaveriin, onko johtanut mihinkään?

Ihastuin työkaveriini, ja asia eteni jonkinlaiseksi romanssiksi siten, että tapasimme töiden ulkopuolella ihan vahingossa kun asuimme samalla suunnalla, ts. baarissa. Asia eteni siitä siten miten ne nyt baarissa etenee. Vetovoima osottautui pelkästään fyysiseksi ja juttu päättyi sitten aika lyhyeen. Työpaikassa oli aika suuri vaihtuvuus ja muutenkin ns. "hanttihommia" joten ei siitä kenenkään "uralle" mitään sellaisia vaikutuksia tullut joilla olisi ollut mitään merkitystä.

 

Olen itse harhaillut sivupoluilla ja ihastukseni takia tuli ero, tosin sekin kaikenlisäksi minun toiveestani. Tiesin kyllä ettei se uusi juttu tule kestämään mutta ihastus oli se korsi joka katkaisi kamelin selän. Puolisoni muutti suoraan luotani työkaverinsa luo, ja tähän mennessä ovat varmasti tuplanneet yhdessäoloaikansa siihen verrattuna mitä meidän suhteemme kesti.

En ole ylpeä asioiden kulusta omalta osaltani ja kerran kokeiltuani tiedän kyllä taatusti olla kokeilematta toiste tätä pettämisen kautta eroamista. Kyllähän minullakin teoria on hallussa, en vaan mitenkään osaa elää elämääni siten etten KOSKAAN mokaisi mitenkään, olen vain erehtyväinen ihminen. Mitä nuorempi olen ollut sitä enemmän on mokailuttanut! Onneksi olkoon te joille kaikki on ollut selvää syntymästänne alkaen ja erehdyksiä ei vain satu!

Vaan hieman vaan taas ihmetyttää että mitäköhän te viimeisen päälle kunnolliset ihmiset tekisittekään ilman meitä tunareita? Pitäisi olla aika selvää että esimerkiksi minun ja exäni tapauksessa suhde oli aika vakaasti kivillä ja melkoisissa kuolonkouristuksissa kun toinen ihastuu ja sählää, toinen muuttaa suoraan uuden luo. Kaikki tapahtui varmaan kuukaudessa! Mutta kunnollinen ihminen ei ikinä tietenkään pettäisi, kunnollinen ihminen ei edes eroa. Jos suhteessa olisi ollut kaksi kunnollista niin kärvistelisimme siinä vieläkin, lopun elämää. Pitääkö sen olla joku kisa että kuka kestää kärsimystä enemmän?

Eikö ole sentään aika kätevää kun me tunarit otetaan KAIKKI syy niskoillemme niin teidän kunnollisten ei edes tavitse myöntää edes itsellenne tai sanoa edes ääneen että "tästä ei tule mitään, olemme epäonnistuneet, viisainta erota" ? Säilytätte viattomuutenne suuren yleisön silmissä ikuisesti sillä te ette pettäneet! TE ette epäonnistuneet! Ja kaikesta huolimatta pääsette vapaiksi tilanteesta joka ei ole kenellekään hyväksi, tajusittepa sitä eli ette! Ja kaiken jälkeen teillä on mahdollisuus vielä tuntea moraalista ylemmyyttä KAIKIA pettäjiä kohtaan kun ette vaan ikinä tekisi mitään tuollaista ettekä ymmärrä moista. Ettehän te olisi parempia ihmisiä ellei huonompia ihmisiä olisi, silloin olisimme kaikki vain samanlaisia, eikö?

En jaksa ruotia tätä omaa esimerkkiäni tämän enempää joten turha alkaa tivaamaan oliko liiton eteen tehty varmasti tarpeeksi. En jaksaisi jankuttaa siitäkään että eikö olisi ollut parempi erota ensin. Totta helvetissä olisi ollut parempi! Vaan lopputulos oli sentään hyvä, myös ja etenkin sen petetyn kannalta, vaikka tyyli olikin todella huono. Sitä vaan ihmettelen että pitäisikö sitä kaikesta huolimatta vetää itsensä jojoon kun on tullut petettyä eli olen huono ihminen, sillä pettämistähän ei voi mitenkään selitellä. Tätä syyllisyyttä ei tarvitse petetyn koskaan kantaa vaikka hän olisi hommassa voittanut enemmän kuin hävinnyt.

 

Onpa sinulla paha olla. Olen pahoillani, että koet olevasi niin epäonnistunut ja tunari, mutta voin vakuuttaa, että melko vähissä ovat nuo täydelliset ja virheettömät ihmiset, jotka sinua syyttäisivät elämäsi jamasta. Taidat itse olla itsesi pahin kriitikko.

Ero tuntuu aina epäonnistumiselta. Mutta ei se sitä ole, se on vain elämää. Kyllä suhde voi olla ollut hyvä ja elämisen arvoinen, vaikka se eroon päättyisikin.

Ja lopuksi - minä ainakin olen kaiken oppinut epäonnistumisten kautta. Vähän ajan kuluttua ehkä kykenet näkemään tapahtuneessa jotain hyvääkin. Voimia sinulle!

 

Samaa mieltä kuin "panacea", kyllä turhaan syyllistät itseäsi noin raskaasti. Olen sitä mieltä, että miehelläsi oli suhde työkaveriinsa pidempään ja hän muutti heti, kun sinä ratkaisit asian hänen puolestaan.
Olisiko ero sitten voitu välttää? Tuskin, tai miten miehesi olisi toiminut. Sitä emme tiedä koskaan ja jos molemmat pettää, niin aika vaikea siitä on selvitä.

 

No niin, asia on selvitetty ja niinhän siinä kävi että rukkaset tuli Mut puhuttiin hyvässä hengessä joten homma jatkuu normaalina "työsuhteena". Pääasia on nyt se, että asia on saatu päätökseen ja enää ei tarvitse asiaa pohtia....

 

Ihastuin jo heti töihin mennessä ja ensimmäisiä kertoja tavatessa erääseen naimisissa olevaan kahden lapsen isään. Hän on minua yli kymmenen vuotta vanhempi ja itsekin seurustelen ja suhdetta on vuosi takana. Olimme työpaikan risteilyllä hiljattain, ja siellä sitten päädyin juttelemaan miehen kanssa. Hän sanoi saaneensa tietää, että hänen vaimollaan on ollut toinen jo pari vuotta yli kymmenen vuoden liiton aikana. Myöhemmin hän kiitteli viestillä, että jaksoin kuunnella. En elättele minkäänlaisia toiveita suhteesta, mutta ihastuminen piristää kummasti elämää. Samalla toivon, että voisin jotenkin auttaa miestä vaikean elämänvaiheen yli, olla jonkinlaisena tukena, vaikkemme vielä kovin hyvin tunnekaan. Tästähän voi kehkeytyä vaikka minkälainen ystävyyssuhde.

 

Olen päässyt panemaan useaa työkaveriani, jotka ovat ihastuneet minuun!

 

Ihastuminen työkaveriin on ollut molemmin puolista ja johtanut siihen että oleme jo 3 vuotta pitäneet yhtä ja rakastamme toisiamme ja olemme toisillemme todella tärkeitä. Töissä tapaamme joka päivä ja muualla milloin mahdollista ja soittelemme milloin voimme.
Huono puoli asiassa on se, että olemme molemmat naimisissa ja liittoa takana liki 30 vuotta molemmilla eikä ole tarkoitus erota.

 

Jos juttu jatkuu noin pitkään on yhdessäolonne "salaisuus" se, että olette kumpikin tahoillanne naimisissa. Toivottavasti siippanne eivät koskaan saa tietää ja toivompa vaan että myös heillä on omat virityksensä, olette arvoisessanne seurassa.

 

Samassa työpaikassa ollaan oltu joitakin vuosia. Tutustuttiin ja ystävystyttiin, molemmat varattuja ja tuskin kummallakaan toisen suhteen mitään kuvitelmia tai tunteita, ainakaan tietoisia. Jälkeenpäin hän on kyllä muistellut joskus katsoneeni perääni kun olen ollut kauniisti pukeutunut tms.

Oltiin töissä ainoat ainoat alle 40-vuotiaat ja tuli vietettyä paljon aika yhdessä. Sitten minä eräissä illanistujaisissa humalapäissäni suutelin häntä.
Seuraavana päivänä puhuimme asiasta, pahoittelin tekoani ja sovimme unohtavamma koko asian ja jatkavamme ystävyyslinjalla, ja kerroin hänelle, että tekooni syynä saattoi olla yksinäisyys, jota koin omassa suhteessani. Tiesimme molemmat toistemme yksityiselämästä melkoisesti, mutta näistä asioista puhuessa, kävi ilmi, ettei kummallakaan ollut uskoa siihen, että silloisen kumppanin kanssa vietettäisiin loppuelämä yhdessä vaan olimme vain jääneet roikkumaan epätyydyttävään suhteeseen.

Minä en raaskinut jättää exääni, koska hän oli työtön ja hänellä oli paljon ongelmia muutenkin, kuvittelin ettei hän pärjää ilman minua ja aina kun ero kävi mielessä, ajattelin etten voi jättää häntä vaikeuksineen. Väliaikoina kai elättelin toivoa, että jos hän ryhdistäytyisi, rakastuisin uudelleen vaikka olimme jo pitkään eläneet kuin kämppikset.
Työkaverini suhde ja tuntemukset muistuttivat ällistyttävän paljon omaani.

Sitten olikin pakko myöntää, että vetovoimaa oli molemmin puolin ja eksyimme samaan sänkyyn. Siitä viikon sisällä erot vireille ja puolisen vuotta vanhojen suhteiden selvittelyä ja ihmettelyä siitä mikä meidän juttumme on. Tapailtiin, virallisesti olimme vain kavereita mutta kahdenkesken jotain ihan muuta. Välillä pohdittiin onko kyseessä laastari-, seksi- vai orastava suhde...

Molempien exät sai tietää meistä liian nopeasti eron jälkeen. Surettaa se, etten ajoissa lopettanut suhdetta vaan vasta toiseen ihastuminen sai tekemään ratkaisun, jonka tiesin olevan tulossa. Hoidin asiat tökerösti ja sitä olen häneltä pyytänyt anteeksi ja saanutkin. Välit häneen ovat ihan ok, niin hyvät kuin nyt voi olla tällaisessa tapauksessa...

Me taas työkaverin kanssa vietettiin loppukesä ja syksy yhä tiiviimmin yhdessä ja totesimme että molemmilla on niin syviä tunteita toista kohtaan, ettei pelkkä "tapaillaan" kuvaa suhdettamme ja nyt ollaan yhdessä ja onnellisia. Tulevaisuuttakin on varovaisesti mietitty...

(Se vielä on pakko mainita, että exäni on nyt vihdoinkin ryhdistäytynyt ja laittanut elämänsä järjestykseen... eli paremmin hän näyttää pärjäävän ilman minua kuin kanssani vaikka toisin kuvittelin.)

 

"(Se vielä on pakko mainita, että exäni on nyt vihdoinkin ryhdistäytynyt ja laittanut elämänsä järjestykseen... eli paremmin hän näyttää pärjäävän ilman minua kuin kanssani vaikka toisin kuvittelin.)"

No et sinä sitten ihan ongelmaton suhteessasi ollut, kun mies siitä alkaa toipumaan. Älä tee samoja virheitä uudessa suhteessa, vai ehditkö edes tajuta missä teet väärin?

 

Minäkin pidän itseäni ihan rehellisenä ihmisenä. Arvostin miestäni. En uskaltanut erota juuri siksi, että tiesin, että itse kyllä pärjäisin, mutta pelkäsin, miten mies pärjäisi. Meillä kyllä oli pieniä lapsiakin siinä tilanteessa, joten tietysti myös sekin pelotti, että teenkö oikein, jos perheessä muilla on hyvä olla paitsi minulla.

En ollut ikinä pettänyt, mutta kun ahdistusta tarpeeksi kertyy ja patoaa tunteita sisäänsä, niin joskushan se ahdistus räjähtää. Ihastuin silmittömästi, jäin kiinni pettämisestä ja erohan siitä tuli. Toivon todella, että olisin uskaltanut ottaa eron jo ennen pettämistä hyvissä ajoin. Jotenkin en vain kokenut, etten voi erota, kun ei ole mitään syytä, jolla voisin itselleni perustella eron järkevyyttä.

Tiedän, että tämä kuulostaa ihan mielipuoliselta tekstiltä, mutta en olisi kyllä itsekään voinut kuvitella, että petän. Toivon, että jos jatkossa suhteeni menee huonosti, niin kykenisin eroamaan ajoissa.

Jälkikäteen ajateltuna sinkkuaika oli hyvä kasvun paikka. On hyvä havaita, missä vaiheessa suhde lähti menemään pieleen ja mitä kummankin osapuolen olisi pitänyt tehdä toisin. Kun virheellisistä tekemisistä/tekemättä jättämisistä ottaa opiksi, niin seuraava suhde todennäköisesti sujuu jo paremmin kommunikoinnin yms. osalta.

 

Kyllä uusissa suhteissa tulee mukaan jossain vaiheessa tieto, että nyt mun on pakko yrittää. Mielestäni sama yrittämisenhalu olisi voinut jonkin suhteen jo pelastaakin.

 

Hitto, käykääs täällä lukemassa huviksenne miten voi käydä kun sekoontuu varattuun miehheen... Kaikki sympatia kirjoitttajalle, ompa kusiset paikat !! Itsekin tässä just mietin mihin suuntaan lähtisin mutta taidan jättää leikin sikseen... http://anis.ajatukseni.net

 

Eräs naispuolinen työkaveri oli luullut minua homppeliksi tai eunukiksi kun en ollut yrittänyt iskeä häntä kuin vasta firman pikkujoulussa. Sitten hän joutuikin muuttamaan ennakkoasennettaan ja vedettiin viikseen kopiohuoneessa useaan otteeseen pikkujoulujen jälkeenkin ja naureskeltiin hassunhauskalle väärinkäsitykselle.

Kannattaa tarttua tilaisuuteen, ettei turhia juoruja pääsisi leviämään.

 

Edelliseen viitaten. Onko naisten moraali nykyään tuolla tasolla?
En tarkoita tekoa vaan asennetta: mies on homo, jos ei yritä iskeä minua heti.
En haluaisi moista naista ainakaan omaksi ystävättärekseni. Miehenhän pitäisi olla koko ajan naisia kaatamassa.
Tai taisi olla provo/vitsi koko juttu?

 

"No et sinä sitten ihan ongelmaton suhteessasi ollut, kun mies siitä alkaa toipumaan. Älä tee samoja virheitä uudessa suhteessa, vai ehditkö edes tajuta missä teet väärin?"

Itse asiassa olin kaukana ongelmattomasta (tää nyt ei tähän ketjuun kuuluis mut vastaan kumminkin) ja olen kai edelleenkin. Molemmilla oli omat ongelmansa, hänellä vaikeuksia sopeutua yhteiskunnan vaatimuksiin ja mulla kauhea tarve ottaa toisenkin murheet itselleni kannettavaksi, joka taas johti siihen, että hän muuttui aina saamattomammaksi ja minä stressaantuneeksi, vihaiseksi ja lopulta surulliseksi, eikä varmasti mielialani hänenkään oloaan parantanut. Sitä en tiedä tänäpäivänäkään, että olisivatko asiat menneet paremmin, jos olisin vain antanut hänen itse kantaa vastuun itsestään jo suhteessa, enkä koskaan saa tietääkään... Ainakaan enempää en olisi enää voinut tehdä. Tarkoitus oli hyvä, lopputulos ei.

Toisten ihmisten huolien murehtiminen ja muiden asioista vastuun kantaminen on muussakin elämässä ollut mun ristini ja siitä tässä on jopa ammattiavun kera yritetty opetella pois, eli uskon(/toivon), etten astu samaan "ansaan" uudelleen...

 

Minäkään en seitsemisen vuotta sitten rohjennut ihastukselleni kertoa tunteitani. Kun hän sitten muutaman kuukauden työssäolon jälkeen lähti pois. Minulla jäi ikävä ja ihmettelin kun hän ei edes hyvästelly. Mutta sitten tuli yllättäin soitto kotiin........ Lähdetkö pizzalle. Siitä alkoi seurustelu ja olemme vielä yhdessä....Tsemppiä sinulle.

Ja taas galluppia pukkaa:
Oletko koskaan ollut ihastunut työkaveriin ja johtiko se koskaan mihinkään?
Jos johti niin miten saitte kerrottua tunteistanne toisillenne?

Itsellä tilanne, että olen ihastunut työkaveriin, tunteita ollut jo yli puoli vuotta.
En uskalla tehdä aloitetta koska pelissä "kasvojen menettäminen"....Tuntuu että työnteko ois aika mahdottoman hankalaa jos saisin pakit
Eli tässä sit kärvistellään ja unelmoidaan, että toinen tuntisi samoin ja tekisi joskus aloitteen!!!!!!!

p.s. molemmat ollaan sinkkuja et sen puolelta ei ongelmia....

 

[/QUOTE]Lainaus:
Alkuperäinen kirjoittaja seurailija
Lainaus:
Alkuperäinen kirjoittaja Lähivanhempi.
Meillä kolmen lapsen äitiltä kanssa lähti "jalat alta", eikä hän mahtanut tunteilleen mitään, jotenka minun oli pakko vieltää peli poikki. -Hän pakkasi tavaransa ja lähti uuden onnen ja rakkauden kanssa. Lapsia "uusi rakkaus" ei kiinnostanut, joka oli tietysti katastrofi äidille , mutta pääsihän hän nauttimaan uudesta onnestaan, ilman, että lapset olisivat häirinneet sitä onnea.

Olen vahvasti sitä mieltä, että se joka kyllästyy perheen arkeen, niin hänellä on täysi oikeus nauttia onnellisuudestaan täydestä sydämestä ja täysin rinnoin ja annettakoon tytlään arkeen tyytyväisten perheenjäsenten jatkaa sitä tylsää arkea keskenään. -Tällätavoin kaikki osapuolet ovat tyytyyväisiä ja onnellisia onnestaan.

Hei, sulta unohtui se fraasi, että ex-eukkosi löysi elimensä miehen ja heitit naisen ulkoruokintaan ilman omaisuutta ja kuinka hän tavaroitaan pakatessaan lähtiessään sanoi, että "kamalaa, eihän tässä näin pitänyt käydä!" Onko lääkitys vienyt muistin? Ne sinun entiset juttusi olivat värikkyydessään paljon hupaisampia. Vanha katkeruus ei onneksi ole kadonnut. Viidenkään vuoden jälkeen-

Tyylisi kirjoittaa Elleissä on ala-arvoista. Viisi vuotta toipumiseen on lyhyt aika.

Veikkaan, että sinulla itselläsi ei ole puhtaat jauhot pussissa. Käyt luultavasti kommentoimassa muidenkin kirjoituksia samalla tyylillä.

Minust tää taas on erittäin asiallista tyyliä

 

No miehen ex on varmaan ihan tyytyväinen elämäänsä. Kyllä hänellekin on varmaan parempi löytää sellainen puoliso, joka oikeasti haluaa olla juuri hänen kanssaan eikä jonkun toisen. Ja kyllä, luotan puolisooni täysin. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän on pettänyt ketään ja uskon, että myös viimeinen. Sille ei oikein voi mitään, jos toiseen rakastuu. Vai pitäisikö teidän mielestänne suhdetta jatkaa hampaat irvessä vaikka toinen on jo mielessä?

Voi olla lyhytaikaista, muista vanha kulunut fraasi, kerran pettäjä on aina pettäjä.
Ja sääntö 1 varattuihin ei kosketa, ensin erotaan nykyisistä, mikä helvetti siinä on että homma on niin peevelin vaikeaa oppia.

 

tämähän olikin jesuksen vanha ketju joka sai minut kiukkua puhisemaan
olisipa jännä kuulla näiltä kirjoittajilta kuinka nyt hurisee, sekä itsellä, että ex:llä

 

Sinä joka sait onnesi, kun uusi puolisosi heitti exän pois (nimim. Menas). Onnesi on kestänyt jo 1½vuotta. Voitko luottaa rakastettuusi. Hän jo kerran ainakin vaihtoi vakikumppaninsa uuteen ennenkuin irtisanoi entisen. minusta olisi vaikea luottaa että just mä oon se joka pysäyttää vaihtoruljanssin... Toivon onnea, mutta enemmän toivon menestystä ja onnea uuden rakkaasi exälle, joka tuli petetyksi ja jätetyksi. Toivottavasti hän saa entistä ehomman ja luotettavamman!

Jaksan vaan ihmeteellä kuinka joku vaivautuu tuhlaamaan elämänsä tuollaiseen katkeruuteen.

Joo, mun mies meni ja rakastui työkaveriinsa. Enpä minä siitä tietenkään mitään tiennyt aluksi. Pitkään aikaan. Miksi se sitten rakastui? Ehkäpä, myönnän, meidän perhe-elämä oli aika arkipäiväistä, pidettiin toisiamme itsestänäselvinä. Erimielisyydet muuttui usein riidoiksi ja kun tarpeeksi toinen suuttui, tuli sanottua sen verran pahasti että varmasti toinen loukkaantui. Ei kai mikään parisuhde sellaista kestä? Mutta yhdessä oltiin, kun ei muusta tiedetty. Se oli NIIN itsestäänselvää se avioliitto ja lapset.
Arkipäväinen tarkoittaa töihin, kauppaan, kotiin, ruokaa. pyykit, lasten harrastukset, telkkaria, työrästejä, siivoamista. Omat harrastukset oli jääneet lasten harrastusten alle. Tai ne oli "perheen" harrastuksia. Mutta ei ollut kummallakaan omaa henkireikää, jossa ajatuksia tuulettaisi. Kaveruussuhteetkin jäi vähälle jne.

Sitten kun mies rakastui se alkoi olla poissa kotoa. Kaikenlaisia selityksiä. Valheita siis. Olisko kannattanut olla rehellinen? No ei hitossa. Ei tietenkään. Parempi vaan kun totuin olemaan enemmän yksin. Mutta ne poissaolot taas lisäsi riitoja... Pian ajauduttiin umpikujaan. Joo, olinhan minäkin jo erolla uhkaillut useamman kerran. Kai se oli hätähuutoa ja kiristystä. En tiedä.

Salama taivaalta se oli. Mies halusi eron, oli toinen nainen. Kaaos, katastrofi. Syyttelyä, lisää riitaa. Vaatimuksia, ettei hylkäisi perhettään. Lapset myötäeli äidin itkua. En pitänyt sitä suhdetta kestävänä. Sanoinkin sille naiselle, että kun jätti miut, jättää sinutkin löytäessään taas uuden. Siis se oli niin lapsellista että hävetti heti jo sanottuani. Samaa lapsellsita paskaa tällä palstalla monikin jakelee. Taikka sitten pari katkeroitunutta kenellä ei ole elämää.

Pari vuotta oli vaikeaa. Hemmetin vaikeaa. Lapset vihasi isää, tunsin siitä huonoa omaatuntoa. Itsepä olin heidät saanut empatiseeraamaan. Miehen rakkaus kukoisti. Meni naimisiin, saivat lapsen. Kuulin että lapset oli salaa käyneet katsomassa. Suutuin kun selän takana, eikö riitä että isä touhusi selän takana. Sain naamalleni: eivät uskaltaneet kertoa, pelkäsivät että suutun. No, niin suutuinkin, mutta eri syistä.

Onneksi se lapsi syntyi. Koska siitä alkoi sitten isän ja meidän lasten uusi suhde. Aloni nauttia omasta ajastani. Olin aikani katkera, manailin huonoa onnea miehelle. Onneksi mies jaksoi yrittää asiallista keskustelua aina sillolin tällöin. Annoin lopulta periksi. Vasta kolme vuotta erosta käytiin erokeskustelut läpi. Siis ne, mitkä pitäisi kai käydä silloin kun erotaan? Ymmärsin tilanteen. En minäkään kai miestä enää rakastanut. Olinpahan vain tottunut, ja pelkäsin yksin jäämistä. Itsekäskin olin.

Kun yksinelämiseen tottui, kaikki oli helpompaa. Pakotin itseni hyväksymään myös miehen uuden vaimon. Ollaan tavattu lasten lakkiaisissa ja muissa juhlissa. Kyllä se heidän välillä kai rakkautta on. Näkeehän sen päälle. Ehkä he eivät riitele kuten me. Ehkä he osaavat puhua erimielisyydet toisella tapaa. Vaikka on heilläkin yksi yhteinen lapsi, mutta oli myös kaksi "osa-aikalasta". Miksiköhän me saatiin asioista paljon vaikeampia.

En ole katkera. Hyvä kun mies löysi rakkauden. Saa meidänkin lapset nähdä hyvää parisuhdetta. Itse olen vain seurustellut.. sellaisen mukavan miehen kanssa. Taidan vain olla liian pinttynyt itsenäiseksi etten vielä rohkene yhteen muuttoa ajattelemaan.

 

Itse olen nyt 16-vuotias ja olen töissä yhdessä kaupassa. Olin aikaisemmin samassa kaupassa tet-harjoituksessa. Tetin ensimmäisenä päivänä ihastuin itseäni noin 15-20 vuotta vanhempaan naimisissa olevaan naismyyjään. Hänellä on lapsia. Työskentelin hänen kanssaan pääasiassa koko tetin. Kesätyössä hän tietenkin työskenteli kanssani. Olin umpirakastunut häneen. En tiedä, mitä kannattaisi tehdä

 

Itse olen nyt 16-vuotias ja olen töissä yhdessä kaupassa. Olin aikaisemmin samassa kaupassa tet-harjoituksessa. Tetin ensimmäisenä päivänä ihastuin itseäni noin 15-20 vuotta vanhempaan naimisissa olevaan naismyyjään. Hänellä on lapsia. Työskentelin hänen kanssaan pääasiassa koko tetin. Kesätyössä hän tietenkin työskenteli kanssani. Olin umpirakastunut häneen. En tiedä, mitä kannattaisi tehdä

Puuhastelua...

 

Itse olen nyt 16-vuotias ja olen töissä yhdessä kaupassa. Olin aikaisemmin samassa kaupassa tet-harjoituksessa. Tetin ensimmäisenä päivänä ihastuin itseäni noin 15-20 vuotta vanhempaan naimisissa olevaan naismyyjään. Hänellä on lapsia. Työskentelin hänen kanssaan pääasiassa koko tetin. Kesätyössä hän tietenkin työskenteli kanssani. Olin umpirakastunut häneen. En tiedä, mitä kannattaisi tehdä

Pojat ne etsii aina naisista äitiä.