erotettu äiti
Alkuperäinen kirjoittaja Lähivanhempi.;8104165:
Tavallaan en kyllä yhtään ihmettele jos lähti? Katkeran ja vaativan ihmisen kanssa ei pitkään jaksa pitää rakkaudentunteita yllä. Edes 20 vuoden suhteessa.
Sinun tehtäväsi isänä (jos olet semmonen?) olisi tukea lapsia hyväksymään äitinsä elämä. Sen sijaan projisoit omia tunteitasi lasten kautta. Toivottavasti et saa hyvänolon tunteita siitä.
Niin se minunkin mies lähti -muka yllätyksenä-, tai semmonen se mulle aluksi oli. Tunne kun joku rakas ja läheinen kuolee, saat tietää syöpädiagnoosin, lottovoitto, olkoon mikä tahansa positiivinen tai negatiivinen asia joka vie jalat alta ja tunnet itsesi elämässäsi ulkopuoliseksi "tää ei voi tapahtua mulle", tulevaisuus on musta möykky jne. Katastrofi kaikkine fyysisine oireineen. Tekee mieli huutaa ja niin huudatkin - sille ihmiselle jonka nimenomaan haluaisit jäävän luoksesi. Huuto vain pahentaa tilannetta.
Kun sitten aikanaan asioita tarkkaan pohti niin ei se nyt mikään yllätys voinut olla että lähti. Vaikka mun mielestä elämämme oli niin tasaista ja sopuisaa ja oikein unelmaydin perhe niin eipä ollut. Ei ollut intohimoa, ei tunteita. Oli vain arkea, hyvässä yhteishengessä. Oltiin toistemme parhaat kaverit (lähes, koska eipä hän ihastuksestaan kertonut...). Siinäpä se. Ei se riitä. Fyysinen läheisyys vaan katoaa, siitä tulee Arkea. Ei enää halua toista eikä toinen itseä. Sitä pitää "normaalina". On jopa Ylpeä että meillä menee niin hyvin. Vtut meni.
Onneksi meidän lapset ei kääntyneet isää vastaan kuten sulla. Lasten ansiosta (mikä on tietysti liian iso vastuu Lapsille) opin ymmärtämään elämämme myös heidän silmin. En ollut ihannevaimo mutta olin ihanneäiti. Isä ei ollut ihannemies mutta oli ihanneisä. Lapset jostain syystä näkivät erilaiset roolimme puolisoina ja vanhempina.
Toinen lapsista kertoi paljon myöhemmin hiukan nolona että toivoi meidän eroavan että minä - äiti - tulisin onnelliseksi. En mielestäni ollut onneton, mutta en ehkä sitten onnellinenkaan. Olin vaikuttanut tyytymättömältä isää kohtaan? Ehkä pidin häntä itsestäänselvänä, että saatoin puhua ja tehdä mitä vain. Mielestäni en koskaan tarkoituksella loukannut, mutta lasten mielestä olin ollut välillä kohtuuton ja he näkivät miten isä reagoi. Kai semmoinen sitten ajaa puolison pois. Itsekseni olen ajatellut että jos olin omassa elämässäni onneton tai tyytymätön (kaipasin "jotain lisää") niin projisoin tietämättäni tunteeni läheisiin. Mieshän ei ollut isäni. Isälle lapsi voi kiukutella mutta puoliso ei toiselle. Puoliso on tasavertainen. Liika yrittäminenkään suhteessa ei ole hyväksi. Siitä tulee teatteria. Mies yritti liikaa suvaita ja sietää ja se kääntyi suhdettamme vastaan. Ehkä hänen olisi pitänyt puhua asiasta? Helpommin sanottu kuin tehty. Turhaa jeesustelua, ihmiset ovat inhimillisiä kaikkine heikkouksineenkin.
Nyt asiat ovat kyllä paremmin. En enää haluaisikaan palata miehen kanssa yhteen vaikka ollaan voitu asioista puhua. Edelleen se hänen uusi vaimonsa on möykky vatsassani mutta olen tottunut hänen olemassaoloonsa. Haluaisin ehkä tutustuakin, nähdä, että hän on ihan ok, mutta en kykene. Enpä ollut kovin asiallinen heidän suhteensa alkuaikoina joten ehkäpä hänkään ei ole kovin ihastunut minuun. Lasten mielestä hän on ok joten mitä muuta voin toivoa.