Tässä referaatti eräästä artikkelista, jossa mun mielestä on paljon asiaa. Toivottavasti se selkeyttäisi ajatuksiasi ja saisi myös syyllisyytesi hieman väistymään
Äitiys on merkittävä yhteiskunnallinen tehtävä.
Lastenpsykiatrian erikoislääkäri Anna Tuliharju on mm. tuota mieltä vuoden 2001 joulukuun Gloriassa.
Tuliharjun mielestä tärkeämpää on myös huolehtia alle yksi- ja kaksivuotiaista, jotka viedään kymmeneksi tunniksi päiväkotiin kuin koululaisista, jotka viettävät iltapäiviään yksin. Hän toteaa, että kahdeksanvuotiaalla on paljon paremmat valmiudet olla iltapäivä yksin kotona kuin vuoden ikäisellä totaalisesti uudessa maailmassa, missä aikuiset ja lapsiryhmät vaihtuvat.
Haastattelussa Tuliharju sanoo myös, että suurin osa äideistä nauttii pienen vauvan hoitamisesta, jaksaa herätä yöllä ja antaa jakamattoman huomionsa. On palkitsevaa olla täydellisen tarvittu, välttämätön. Mutta kun lapsukainen kasvaa ja ryhtyy tekemään asioita "itse", ei olekaan yhtä helppoa jaksaa olla hänessä kiinni kaiken aikaa. Kuitenkin lapsi tarvitsee äitiään yhtä paljon kuin ennenkin, vain eri tavalla. Monet nuoret äidit ovat ristiriitatilanteessa - pyydetään, jopa vaaditaan tulemaan töihin eivätkä he ehkä omasta mielestään saa toista tilaisuutta, jos nyt kieltäytyy. Tuliharjun mukaan asia, mistä varmasti putoaa pois töihin mennessä, on oman lapsen kehitys.
Nykyisin Tuliharjun mukaan lapsen paras on hukassa, ja sitähän useimmat vanhemmat lapselleen haluavat. Hänen mukaansa vanhemmat uskovat liian vähän omaan arvoonsa. Mikä tahansa muu asia tuntuu olevan tärkeämpää omalle lapselle: virikkeet, kaverit, ryhmä, harrastukset. Kuitenkin lapsi kehittyy lapsen ja vanhemman välisessä suhteessa. Ensimmäisellä, toisella ja kolmannella ikävuodella syntyy perusta itsetunnolle, arvoille ja vastuun kantamiselle. Pienen lapsen kehitys on riippuvainen lähimmästä ihmissuhteesta, jossa hän elää. Alle kolmivuotiaana lapselle päivittäinen ero ensisijaisesta hoitajasta on aina stressi. Sitä kautta se on riski kehitykselle.
Toki Tuliharjukin ymmärtää, että kaikilla vanhemmilla ei ole yhtäläisiä mahdollisuuksia hoitaa lapsiaan kotona kolmivuotiaaksi. Sen vuoksi hän on ollut mukana Auta lasta kasvamaan -hankkeessa, jossa tärkeimpinä pointteina on omahoitaja päiväkodissa, vanhempien pitäminen mielessä päiväkodissa esim. kuvia katselemalla, ikävän yllättäessä huomiota ei yritetä kääntää muualle, vaan lasta lohdutetaan.
Ikävä tunteena on tärkeä, sillä jos vanhemmat ajattelevat, että päivähoito on hyvä aloittaa aikaisin, kun lapsi ei vielä osaa ikävöidä. Jos lapsi ei vielä osaa ikävöidä, hänellä on kiintymyssuhteen kasvaminen vielä kesken. Ja kesken se voi jäädä, jos tätä asiaa ei ymmärretä.
Hän puhuu artikkelissa myös syyllisyydestä ja syyllistymisestä, josta tälläkin palstalla aika ajoin keskustellaan. Hän sanoo, että joka ikinen tekee virheitä. Semmoista äitiä tai isää ei ole, joka ei tekisi.
Hän muistuttaa tunnetusta termistä riittävän hyvä vanhemmuus, joka tarkoittaa sitä, että elämässä on enemmän rakkautta kuin vaikeuksia. Tiedetään myös, että yksi kehityksen edellytyksistä on se, että ei ole täydellistä. Jos lapsillamme olisi täydellinen palvelu, ei yksikään heistä kehittyisi. Täytyy olla myös jotain, mitä puuttuu Tuliharju toteaa. Ei lapsia pidä pitää pumpulissa, vaan auttaa vaikeuksien yli.
Hyvä vanhemmuus edellyttää kykyä myös syyllisyydentunteen kestämiseen. Jokainen kokee sitä joskus. Jos se kielletään, kipeät asiat eivät korjaannu. Sanotaan, että vanhempia ei saa syyllistää, mutta syyllistäminen on Anna Tuliharjun mukaan jo käsitteenä mahdoton. Syyllisyys on terveessä ihmisessä valmiina oleva tunne, sitä ei voi ulkopuolelta toiseen istuttaa. Psykologian professori Liisa Keltikangas-Järvinen on sanonut, että ihminen ilman syyllisyydentunnetta on psykopaatti. Ja joku toinen on sanonut, että syyllisyys on rakkauden vartija. Terveen syyllisyydentunteen kestäminen on lapsen etu, silläkin voi tehdä lapselleen vahinkoa, että jää syyllisyyteen kiinni ja ajattelee, että mitään ei ole enää tehtävissä.
Tärkeää on myös eriytyminen aikanaan, joka on elämänkaaren keskeinen ja kipeä asia. Se on yhtä vaikeaa äidille kuin itseään haltuun ottavalle lapselle. Ja silti se on välttämättömyys. Mutta ei voi eriytyä, jos ei ole mistä eriytyä.
